Änkytys sulkee suun

Kuninkaan puhe -elokuva kertoo kuningas Yrjö VI:n kamppailusta änkytyksen voittamiseksi. Siinä on kohtaus, jossa tuleva kuningas (Colin Firth) kohtaa australialaissyntyisen puheterapeuttinsa Lionel Loguen (Geoffrey Rush). ”Meidän on saatava teidän leukalihaksenne rentoutumaan”, Rush sanoo. Firth nielaisee hermostuneesti, ja hänen kaulajänteensä ja leukalihaksensa kiristyvät. Hän näyttää kauhistuneelta ja saa suustaan vain lyhyen ynähdyksen: ”Selvä.”

Firth kuvaa tilanteen täydellisesti: pelon, sietämättömän jännityksen ja kuivan, kauhistuneen nielaisun. Tiedän sen, koska olen ollut samassa tilanteessa. Tervetuloa änkyttäjien maailmaan.

Logue avasi vastaanottonsa Lontoossa vuonna 1924. Hän kuoli vuonna 1953, joten hän ei ollut enää auttamassa minua, kun viisivuotiaana aloin änkyttää. En tiedä, mistä ongelma sai alkunsa. Se tapahtui kuitenkin samoihin aikoihin, kun kaikki maitohampaani poistettiin ja menin alakouluun. Siitä alkoi vuosikymmenien piina ja pilkanteko, ja siitä alkoivat ne kauhuntunteet, jotka Firth niin osuvasti välittää.

Yläkouluun mennessäni tiesin jo, että joutuisin tappelemaan nyrkit ojossa, ellei ongelmaan löytyisi ratkaisua. Toisten hakkaaminen ei kuitenkaan ollut toimiva ratkaisu, joten päätin tappelemisen sijasta vaieta oppitunneilla ja kieltäytyä vastaamasta kysymyksiin.

Arvosanani olivat hyviä tai kiitettäviä, mutta en avannut suutani tunneilla, ellei juuri minua vaadittu vastaamaan. Opettajien joukossa oli varmaan monia, jotka eivät edes tienneet, että pelkäsin kuollakseni ja että jokainen oppitunti sai sydämeni jyskyttämään kauhusta.
Yksi opettajista kehotti äitiäni viemään minut psykiatrille. Se oli turhaa, sillä vanhemmillani ei ollut varaa eikä halua auttaa, ja heidän mielestään psykiatrin apuun turvautuminen tarkoitti automaattisesti, että avunhakija oli hullu.

Saksan ja ranskan opiskelu päättötodistusta varten oli yhtä piinaa. Muistan suullisten kokeiden poloiset kuulustelijat, jotka eivät voineet muuta kuin tuijottaa minua silmät selällään ja yrittää saada selvää edessään seisovasta ääliöstä, joka soperteli, takelteli, kiristeli hampaitaan ja pingotti kaulajänteitään.

Järkeilin, että minun oli vain pärjättävä paremmin kirjallisissa kokeissa. Ja pärjäsinkin. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, ja koulun lähestyessä loppuaan olin saanut opinnoista kyllikseni. En halunnut yliopistoon jatkamaan kärsimyksiäni. En halunnut rehkiä ylenpalttisesti vain siksi, että aivoni, äänihuuleni ja leukalihakseni eivät suostuneet yhteistyöhön. Annoin periksi ja päätin jatkaa töitä kaupassa, jossa olin tehnyt osa-aikatöitä 13-vuotiaasta asti. Siellä minut  tunnettiin, ja siellä änkytykseeni oli totuttu ja se oli hyväksytty. Saatoin rentoutua.

Sitten, 20-vuotiaana, pääsin toimitusharjoittelijaksi kotipaikkakuntani sanomalehteen. Siihen mennessä olin saanut änkytykseni edes jotenkuten kuriin. Kun en ollut väsynyt enkä hermostunut, ongelmia aiheuttivat vain muutamat sanat, kuten nainen ja seitsemän.
En vieläkään ymmärrä, miten oli mahdollista, että pystyin sanomaan naiivi tai nailon, mutta juutuin naiseen. Sama koski s-äännettä sanassa seitsemän – seinä ja seikkailija sujuivat hyvin, mutta seitsemää en saanut sanotuksi.

 

Sitten aloin vaihtaa hankalien sanojen tilalle helpompia. Harkitsin puheeni etukäteen ja kuvittelin lauseeni paperille, ennen kuin sanoin ne ääneen. Sillä tavalla osasin ennakoida, jos edessä oli sana, jota en pystynyt sanomaan, ja vaihdoin sen tilalle toisen.
Erityisen hankalia olivat numerot. On hankalaa keksiä korvaava ilmaus ”seitsemälle veljekselle” tai ”seitsemälle kääpiölle”.

Voitte siis kuvitella epätoivoni, kun huomasin, että uuden työpaikkani puhelinnumero oli 729 1414. Siinä se oli: kammoksuttu seitsemän. Sana, jota en kyennyt sanomaan kuulostamatta käärmeeltä. Kuinkahan moni muu muuten mahtaa muistaa sen paikan puhelinnumeron, jossa oli töissä yli 30 vuotta sitten?

Puhelut tiedottajille, poliiseille, palomiehille ja kaupunginvaltuutetuille olivat silkkaa painajaista. Useimmiten he joutuvat tarkistamaan tietonsa jostain ja soittamaan toimittajalle.
”Annatteko vielä puhelinnumeronne, kiitos.”
 ”Sssssssssssssssssssssssssssssssssssssseitsemän kaksi yhdeksän yksi neljä yksi neljä.” Olin kuin hukkumisen partaalla henkeään haukkova mies.
”Anteeksi mitä?” kuului aina langan toisesta päästä, ja olisin voinut pillahtaa itkuun. Niin kuin pillahdinkin, kun työtoverini purskahti nauruun eräänä päivänä aivan erityisen hankalan suhinaepisodin jälkeen.

 

Päätin vaihtaa taktiikkaa.
”Ai puhelinnumeron? Tämä saattaa nyt kuulostaa vähän oudolta, mutta minä änkytän, ja minun puhelinnumeroni alkaa sellaisella sanalla, johon aina takerrun. Se tulee kuuden jälkeen.”
”Kyllä se sopii”, kuului vastaus. ”Soitan kuuden jälkeen, mutta saanko vielä sen numeron?”
”Katsokaa luettelosta”, murahdin ja löin luurin kiinni.

Lopulta päihitin änkytykseni. Onnistuin siinä, kun jatkoin sanojen korvaamista toisilla ja opettelin muuttamaan puherytmiä niin, että hidastelen, pidän taukoja ja täydennän sanojani eleillä. Kun käytän kaikkia keinoja yhtä aikaa, ongelmani jää useimmilta huomaamatta.
Yleensä se toimii, mutta ei aina. Ei esimerkiksi silloin, kun olen väsynyt tai hermostunut. Seitsemän aiheuttaa edelleen ongelmia, ja joudun keskittymään ankarasti, kun huomaan joutuvani sanomaan sen.

Änkyttävien lasten hoitoon ja tutkimukseen erikoistunut, Lontoossa sijaitseva Michael Palin Centre julkaisi vuonna 2009 dvd-ohjelman, jossa 2–18-vuotiaat lapset ja nuoret kertovat änkyttämisestä ja sen vaikutuksesta elämäänsä. He selittävät, miten kauhealta tuntuu, kun heitä hoputetaan sanomaan asiansa loppuun. He ovat häpeissään ja ahdistuneita sekä  pelkäävät joutuvansa kiusatuksi ja syrjityksi koulussa.

Kymmenvuotias Samuel Zack voisi yhtä hyvin kuvailla ohjelmassa minun kouluaikojani sanoessaan: ”En pysty puhumaan toisten edessä enkä uskalla vastata kysymyksiin, vaikka useimmiten tiedän vastauksen.”
Valitettavasti ohjelma kestää kaiken änkytyksen takia s-s-s-seitsemän
tuntia. Eihän sille voi kuin nauraa – muuten tulisi itku.

 

 

Viimeisimmän tiedon mukaan änkytys johtuu todennäköisemmin fysiologisista kuin psykologisista tekijöistä. Kuuroutta ja muita kommunikointia vaikeuttavia häiriöitä tutkiva Yhdysvaltain kansallinen instituutti, joka sijaitsee Bethesdassa Marylandin
osavaltiossa, ilmoitti jokin aika sitten löytäneensä aivoista kolme geenimuunnosta. Ne saattavat aiheuttaa solukuolemia alueella, joka hallitsee lihaksia, mikä vaikeuttaa tiettyjen äänteiden lausumista. Kun Oxfordin yliopiston tutkijat vertasivat nuorten änkyttäjien aivoista otettuja magneettikuvia sujuvasti puhuvien lasten aivokuviin, he totesivat, että änkyttäjillä oli yhteyskatkoksia puheen tuottamiseen vaikuttavilla alueilla.                     

 

 

Änkytys on yleisintä alle kouluikäisillä lapsilla, ja vaikka yli puolella lapsista vaiva korjaantuu itsestään, puheterapia on todistetusti tehokkain alle viisivuotiaiden lasten hoitomuoto. Ammattilaisen puoleen kääntyminen on sen vuoksi tärkeää. Apua löytyy esimerkiksi Suomen änkyttäjien yhdistyksen järjestämiltä terapiakursseilta, joita on tarjolla eri-ikäisille.
Lisätietoja kursseista saa yhdistyksen internetsivuilta, www.ankytys.fi/kurssit. Kunnallista puheterapiaa voi tiedustella oman alueen neuvolasta. Yksityisiä terapeutteja on lueteltu Suomen Puheterapeuttiliiton
sivuilla, www.puheterapeuttiliitto.fi

 

Noin yksi prosentti aikuisista änkyttää. Mitään poppakonsteja änkytyksen parantamiseen ei ole, mutta ongelmaa voidaan lievittää puheterapialla. Parhaassa tapauksessa vaivasta päästään kokonaan eroon. Hoito suunnitellaan yksilöllisten tarpeiden mukaan, mutta yleensä terapeutti opastaa harjoittelemaan rauhallista puhetapaa. Hoidon tavoitteita ovat myös puhumisen pelon ja puhumiseen liittyvien kielteisten tunteiden lievittäminen.
Terapeuttia voi tiedustella omalta terveysasemalta, lähimmästä keskussairaalasta tai Suomen Puhe-
terapeuttiliitosta, www.puheterapeuttiliitto.fi

Kursseja, vertaistukiryhmiä ja tietoa änkytyksestä kannattaa etsiä Suomen änkyttäjien yhdistyksen
sivuilta, www.ankytys.fi