Disneylandin kulissien takana

Ohitseni kipittää värikäs Mikki Hiiri, ja edessäni käytävällä vaappuu Akun kärsivällinen tyttöystävä Iines Ankka. Kaikkialla näkyy tuttuja Disney-hahmoja Hessusta Plutoon ja vaaleaperuukkiseen Ihmemaan Liisaan.

On aamupäivä, ja olen maailman kuuluisimman teemapuiston uumenissa tutkimassa huippusalaista, lähes neljän hehtaarin laajuista tunneliverkostoa ja sen huoltotiloja. Teemapuiston nimi on Magic Kingdom eli Taikavaltakunta, joka puolestaan on osa Floridan Orlandossa sijaitsevaa Walt Disney Worldia. Puiston maanalaiseen hermokeskukseen on asiakkailta visusti pääsy kielletty, eikä sinne useinkaan päästetä vierailijoita.

Työntekijät, tai Disney-kielessä ”roolien esittäjät”, matkaavat puiston halki nelisen metriä korkeita ja viitisen metriä leveitä harmaita tunneleita pitkin. ”Jos cowboyksi pukeutunut työntekijä kävelisi futuristisen Tomorrowlandin eli Huomispäivän maan halki, taika haihtuisi”, oppaani selittää.

Taika. Se on sana, jonka kuulen usein sen viikon aikana, jolloin Disney raottaa minulle salaisuuden verhoa. Juuri nyt seuraan, miten Iines Ankka korjailee sinikeltaista mekkoaan, ennen kuin kiipeää salaportaat puistoon. Ylhäällä hän tarkastelee itseään vielä kokovartalopeilistä, joka on koristeltu työntekijöitä kannustavalla iskulauseella ”Ylittäkää itsenne”. Tyytyväisenä kuvajaiseensa Iines avaa salaoven ja vaappuu keskelle Main Street USA -pääkadulla vellovaa iloista lapsilaumaa.

Iines Ankalla on alkamaisillaan uusi työpäivä, minulla puolestaan ensivisiitti Disneyn teemapuistoon. Monet pitävät Disney Worldia turhan keinotekoisena paikkana. Keinotekoinen se toki onkin, mutta koko jutun jujuhan on paeta hetkeksi todellisuutta. Ja kuka muka voi oikeasti inhota paikkaa, jonka puutarhat ovat moitteettomassa kunnossa, jossa ei näy roskan roskaa ja jonka henkilökunta tekee kaikkensa, jotta asiakkaalla olisi hauskaa?

Aamuseitsemältä eli kaksi tuntia ennen puiston aukeamista tapaan Alex Wrightin, Disneyn kokeneen vanhemman suunnittelijan. Wright on työskennellyt Disneylle lähes 20 vuotta ja kuvailee itseään 40-vuotiaaksi teinipojaksi. Hän ja Disneyn sadat muut suunnittelijat vastaavat puiston nähtävyyksien muotoilusta ja ylläpidosta.

Kun seisomme Magic Kingdomin legendaarisella sisäänkäynnillä Main Street USA:n päässä, Wright kertoo käyneensä Disney Worldissa ensi kertaa täyttäessään kahdeksan. ”Jäin heti koukkuun. Tiesin, että jonain päivänä olisin täällä töissä”, hän sanoo hymyillen leveästi kuin Mikki Hiiri.

Vaikka puistossa ei ole vielä asiakkaita – vain työntekijöitä lakaisemassa katua ja viimeistelemässä näyteikkunoita – iloinen ragtime-musiikki raikaa piilossa olevista kaiuttimista. ”Työntekijöidenkin täytyy päästä tunnelmaan”, Wright selittää. Pian opin, että psykologia tosiaan näyttelee tärkeää roolia Disney Worldissa.

”Tavoitteemme on, että asiakkaat voivat paeta hetkeksi todellisuutta”, Wright sanoo kävellessämme porttien läpi puistoon. ”Sisään tullessaan asiakkaiden täytyisi tuntea saapuvansa valtavaan teatteriin. Pyrimme nostattamaan jännitystä.”

Puiston sisäänkäynnistä tehtiin tarkoituksella matalakattoinen, jotta asiakkaat tupsahtavat keskelle tapahtumia äkkiarvaamatta. Heti sisäänkäynnin jälkeen heidän aistejaan viekoitellaan popcornin tuoksulla, musiikilla ja pääkadun nähtävyyksillä. Ja totta tosiaan: kun näen pääkadun ensi kertaa, huomaan olevani odottavaisin mielin.

”Walt Disney halusi pääkadun henkivän nykyistä vaatimattomampaa ja rauhallisempaa aikakautta”, Wright kertoo. Disney kehottikin suunnittelijoita käyttämään mallina lapsuutensa kotikaupunkia – siten kuin hän sen muisti. ”Disney halusi pääkadusta kodikkaan ja nostalgisen.” Toiveen täyttääkseen suunnittelijat ovat venyttäneet todellisuuden rajoja.

”Luomuksemme eivät ehkä ole historiallisesti tarkkoja mutta vetoavat tunteisiin”, Wright sanoo. Kaikki USA:n itärannikon viktoriaanista tyyliä edustavat talot 260 metrin pituisella pääkadulla on rakennettu niin, että ylöspäin mentäessä kunkin talon jokainen kerros on korkeudeltaan 80 prosenttia edeltävästä kerroksesta. Näin rakennukset näyttävät todellista kodikkaammilta ja kutsuvammilta. Tämän valeperspektiivitekniikan Disney lainasi teatterilavastajilta. Toinen tapa toteuttaa sitä on tehdä rakennuksen jokaisesta kivikerroksesta (tässä tapauksessa lasikuidun ja hartsin komposiitista) edeltävää kivikerrosta matalampi, jolloin rakennus näyttääkin todellista korkeammalta. Esimerkkinä Wright osoittaa Magic Kingdomin sydämessä sijaitsevaa Tuhkimon linnaa.

Tyhjässä puistossa on helppo nähdä, miten paljon vaivaa Disney suunnittelijoineen näki tavoitellessaan täydellisyyttä. ”Walt esimerkiksi jakoi Disneylandin asiakkaille makeisia ja seurasi, miten pitkän matkan he kävelivät, ennen kuin pudottivat karkkipaperin maahan. Siksi roskapönttöjä on kymmenen metrin välein”, Wright kertoo. Lähimpään käymäläänkin on aina alle 30 metriä.

Leipomoiden ja muiden liikkeiden tuoksut leijailevat tuuletusaukoista pääkadulle. Huomiota herättämättömät kaiuttimet soittavat tarkoin valittua taustamusiikkia, jonka voimakkuus tietokoneohjatusti nousee ja laskee melutason mukaan.

Kun Disneyn tutkijat huomasivat, että yli 90 prosenttia asiakkaista kävelee pääkadun oikeaa puolta tullessaan sisään, he sijoittivat suurimman osan ruokapaikoista oikealle ja matkamuistomyymälät vasemmalle puolelle. Siten asiakkaat voivat käydä ravintolassa, jäätelöbaarissa tai leipomossa puistoon tullessaan ja ostaa matkamuiston pois lähtiessään.

Jopa roskia käsitellään erikoisella tavalla. Koko puiston laajuinen paineilmasysteemi kiidättää ne pois piiloputkia pitkin. Kaikki työntekijät toimitusjohtajaa myöten nostavat roskan maasta sellaisen nähdessään. Jokaisen paraatin perässä marssii siivoojia paperisilppua imuroiden. Työntekijöillä on tiukat ulkonäkövaatimukset. Lävistykset, tatuoinnit ja viikset ovat kiellettyjä.

Kulissien takana hymynaamajulisteet kannustavat positiivisuuteen ja myönteisyyteen. Esimerkiksi näin: jos asiakas kysyy työntekijältä, milloin kello kolmen paraati on (mikä muuten on puiston yleisimmin esitetty kysymys), työntekijällä on oivallinen tilaisuus luoda yhteys asiakkaaseen. Todellisuudessa asiakas nimittäin halunnee tietää, mistäpäin paraatin näkee parhaiten tai kannattaako paraatia ylipäätään jäädä odottamaan.

Kuten Wright selittää: ”Meillä työnhakijan asenne ratkaisee taitoja enemmän. Loistavaa asennetta kun ei voi opettaa.”

Ne asiakkaat, jotka ryntäävät pääkadun läpi kohti Tuhkimon linnaa, jäävät paitsi muutamista puiston herttaisimmista yksityiskohdista. Minä pistäydyn sekatavarakaupassa ja nostan takaseinältä vanhanaikaisen kampipuhelimen luurin. Salakuuntelen yläkerran asukkaan ja hänen tyttärensä (nauhoitettua) keskustelua. Tämä on yksi yllätyksistä, joita Wright ja hänen suunnittelijansa ovat piilottaneet puistoon kuin pääsiäismunia. ”Haluamme antaa ihmisille löytämisen ilon, joten emme julkista läheskään kaikkia yksityiskohtia”, Wright sanoo.

Tarkkasilmäisiä asiakkaita ilostutetaan myös sadoilla Mikki Hiiri -symboleilla, joita suunnittelijat ovat kätkeneet eri puolille Walt Disney Worldia. Juttu alkoi suunnittelijoiden sisäpiirin vitsinä, mutta on sittemmin saavuttanut myös yleisön suosion. Mikki Hiiren pään siluetti voi lymyillä missä vain: mosaiikissa, patterin ritilässä tai vaikkapa Animal Kingdom (eli Eläinten valtakunta) -alueen maharadzˇa-seinämaalauksessa. ”Jälleen yksi kätketty pääsiäismuna”, Wright toteaa.

”Katsopa tuon liikkeen toisen kerroksen ikkunoita”, Wright vinkkaa kävellessämme pääkatua. Ikkunat ovat kunnianosoitus teemapuiston tekijöille. ”Ne ovat kuin yhteisen elokuvamme lopputekstit”, Wright selittää. Paraatipaikalla asemarakennuksen ikkunassa koreilee oikeutetusti teksti ”Pääinsinööri Walter Disney pitää unelmat raiteilla”.

Vähän kauempana on M. T. Lottin kiinteistösijoitusyritys. Sen ikkunoissa on mainittu salanimellä toimineita yrityksiä, jotka Disney loi 1960-luvulla ostaakseen salaa Walt Disney Worldin kymmenen hehtaarin alueen.

Tutkittuani teemapuiston maanpäällisen näyttämön pääsen viimein kulissien taakse pyhistä pyhimpään paikkaan, harvojen näkemään pääkeskukseen. Luikahdan salaovesta, jonka sijaintia olen luvannut olla paljastamatta (sen verran voin kyllä sanoa, että saatat olla lähettyvillä, jos olet ostamassa Mikki Hiiri -lippalakkia lähellä Tuhkimon linnaa...) Pujahdan kaupan seinän taakse, avaan huomaamattoman oven ja laskeudun huoltokäytävään.

Puikkelehdin kuuden metrin syvyydessä pitkin loisteputkilla valaistuja käytäviä ja ohitan työntekijöiden kanttiinin, pankin, pingishuoneen ja puvustamon. Sitten minua tervehtiikin Don Partin, Walt Disney Worldin vanhempi tekniikkapäällikkö.

”Harvalla ulkopuolisella on tänne asiaa”, Partin sanoo näyttäessään minulle tietokonehuoneen. Kymmenen neliömetrin tilaan on sullottu kilometrikaupalla kaapeleita ja rivikaupalla huipputekniikkaa. Niillä valvotaan kaikkea mahdollista kummitustalon kirkaisuista Barack Obama -robottinuken puheeseen presidenttien salissa.

Partin kertoo, että juuri ennen tuloani hänen tiiminsä sai keskuksesta radiosanoman ”PhilharMagic, 101, esitys seis”. ”Eli toisin sanoen 3D-teatterin esitys oli jostain syystä keskeytynyt”, Partin valaisee. ”Lähetimme paikalle teknikon, joka sai selville, että istuimeltaan hypännyt lapsi oli laukaissut turvasensorin. Esitys keskeytyi juuri kun verho oli menossa kiinni. Tällaista sattuu aina välillä.”

Partinin yksikkö kontrolloi myös puiston eri alueiden taustamusiikkia, oli kyse sitten dixieland-jazzista pääkadulla tai Davy Crockettin tunnusmusiikista Frontierlandin (eli Uudisraivaajien maan) alueella. Partin tiimeineen valvoo myös lähes kaikkien yksittäisten kohteiden musiikkia. Kun kysyn Partinilta, miten hän pysyy järjissään kuunnellessaan puiston tunnuslaulua miljoonatta kertaa, hän hymyilee ja lyö kouraani kuulokkeet. ”Kuulemme ääniä vain silloin, kun tarkistamme, että ne tosiaan kuuluvat.”

Työnnän kuulokkeet kiinni konsoliin, jolloin korviini kantautuu tuhansien lepakoiden ääni ja maanjäristyksen jytinä. ”Molemmat äänet tulevat Thunder Mountainilta (eli Ukkosvuorelta)”, Partin sanoo. ”Hyvältä kuulostaa. Kaikki on koodin 102 mukaista eli reilassa.”

Palaan maan pinnalle ja jään seisomaan Alex Wrightin kanssa pääkadun päähän. Kello on hieman yli yhdeksän, puisto on juuri auennut, ja tuhansia vierailijoita tulvii sisään. Musiikki pauhaa. Katutaiteilijat laulavat ja tanssivat. Hevoskärryt kopisevat ohi täynnä kameroineen heiluvia turisteja. ”Tätä on Disney World aidoimmillaan”, Wright sanoo leveä hymy kasvoillaan.

On mahdotonta olla hymyilemättä, kun pikkutytöt kulkevat silmät ymmyrkäisinä haltijaprinsessaksi pukeutuneena, pikkupojat merirosvoasussa ja kaikki teini-ikäisistä vanhuksiin ovat sonnustautuneet Mikki- tai Minni-hattuun ja hymyilevät leveästi.

Kun katutaiteilija ojentaa kahdelle pikkutytölle rintamerkkejä, toisen tytön äiti huomaa minut ja kysyy: ”Anteeksi, mihin aikaan se kello kolmen paraati on?” Hetkeäkään epäröimättä vastaan: ”Tulkaa pääkadulle jo puoli kolmelta, jotta saatte hyvät paikat. Paraatia ei kannata jättää väliin. Se on mahtava.”