Syyskuun 7. päivän aamuna 1631 Breitenfeldin kylän luona seisoi vastakkain kaksi sotajoukkoa lähes neljä kilometriä leveässä rintamassa. Maasto oli loivaharjuista tasankoa ja suosi ratsuväen käyttöä. Protestanttien armeijaa johti kuningas Kustaa II Aadolf, ja siihen kuului Ruotsin armeijan lisäksi Saksin ruhtinaskunnan joukkoja. Katolisten armeija koostui keisari Ferdinand II:n sekä ns. Katolisen liigan joukoista, ja sen ylipäällikkönä toimi taitava sotapäällikkö kreivi Johan Tilly.
Kustaa Aadolfilla oli käytössään 23 000 miehen armeija, josta ratsuväkeä noin 8 000. Katolisten puolella sotilaita oli 32 000. Protestanttien rintama oli kuitenkin venytetty pidemmäksi, ja se mahdollisti joukkojen tehokkaamman käytön. Kustaa Aadolfin oikea sivusta oli vasenta vahvempi, ja tässä taistelussa ensimmäistä kertaa kunniapaikalla, äärimmäisenä oikealla oli 700 hakkapeliittaa eli suomalaista ratsumiestä. Tämä paikka vakiintui sittemmin rykmentin sijoitukseksi armeijan taistelujärjestyksessä.
Taistelussa Tilly hyökkäsi rajusti Saksin jalkaväkeä vastaan, sillä hän tiesi, että miehet olivat pakko-otettuja ja huonosti koulutettuja. Saksilaiset pakenivat, mutta suomalaiskenraali Kustaa Hornin johdolla Ruotsin armeijan vasen siipi sai tilanteen vakiinnutettua. Oikealla siivellä hakkapeliitat hyökkäsivät keisarillisen ratsuväen kimppuun, ja nyt nähtiin ensimmäistä kertaa outo näky: huonosti varustetut lähes haarniskoimattomat joukot ajoivat pienillä hevosillaan takaa Euroopan parhaiten varustettua, raskaasti haarniskoitua ratsuväkeä. Taistelu ratkesi lopullisesti, kun hakkapeliitat valtasivat keisarillisen armeijan Galgenbergilla eli Hirsipuukukkulalla sijainneen tykistön, ja tykit suunnattiin keisarillisen armeijan jalkaväkeä vastaan. Suomalaiset ratsujoukot olivat suorittaneet ensiesiintymisensä suurella sotanäyttämöllä.
Tuli ja liike
Kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsin alkumenestys oli häikäisevä. Armeija taisteli uudella taktiikalla, joustavasti ja liikkuvasti. Tykistön uutuus olivat pienikokoiset pronssista valetut tykit, joita oli helppo liikutella taistelukentällä. Usein taistelu alkoi siten, että nämä rykmenttitykit laukaistiin joukkojen edestä. Niiden kantama oli 300–400 metriä, ja niillä voitiin ampua sekä rautakuulia että kartesseja. Kartessiammuksessa peltikuoren sisällä oli pieniä rautakuulia, jotka levisivät viuhkana vihollisryhmitykseen.
Myös Ruotsin ratsuväellä oli uudenlainen taistelutaktiikka. Vielä 1600-luvun alkupuolella Euroopan taistelukentillä vallalla oli karakolli-taktiikka eli karakolointi. Siinä ratsuväkirivistöt ratsastivat vuorotellen vihollisrintaman eteen, laukaisivat pistoolinsa ja vetäytyivät taakse lataamaan aseitaan ja odottamaan uutta vuoroaan. Tässä taktiikassa ratsuväki ei juurikaan hyödyntänyt hevosen massaa ja liikettä, vaan hevosella edettiin ainoastaan sopivalle ampumaetäisyydelle. Karakolointi vaati huolellista koulutusta ja saumatonta yhteistyötä.
Jo Puolan sodissa 1610- ja 1620-luvulla Kustaa II Aadolf oli huomannut, ettei tämä taktiikka soveltunut ruotsalaisille joukoille, jotka koostuivat paljolti talonpoikaisista ratsumiehistä maatiaishevosineen. Sen sijaan ruotsalaiset omaksuivat puolalaisilta rajun rynnäkön, jossa myös hevonen toimi taisteluvälineenä ja vihollisen kanssa käytiin käsikähmään teräasein. Puolalaiset puolestaan olivat oppineet tämän taktiikan mongoleilta.
Ruotsalaiset kehittivät tätä rynnäkkötaktiikkaa edelleen: he yhdistivät tulen ja liikkeen. Ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmana, viereisen miehen polvi painettuna naapurin polvitaipeeseen. Näin isoa ja tiivistä massaa on täydessä laukkavauhdissa lähes mahdotonta pysäyttää. Lähietäisyydeltä, alle kymmenestä metristä, ammuttu pistoolien yhteislaukaus aiheutti viholliselle sen aikaisilla epätarkoilla aseillakin pahat tappiot. Rynnäkkö jatkui ja nyt esiin vedettiin miekat. Vaikutus oli vastustajalle kaiken kaikkiaan musertava: vain hetki yhteislaukauksen aiheuttaman järkytyksen jälkeen joukot saivat kokea hevosten ruhjovan massan sekä ratsusotilaiden terävät miekat. Tällaisella rynnäköllä hakkapeliitat ratkaisivat monta taistelua.
Pistooli, miekka ja puukko
Hakkapeliitat, kuten muukin Ruotsin ratsuväki, olivat kevyesti haarniskoituja joukkoja, useimmiten sotilailla oli vain kypärä ja rintahaarniska. Raskaampaan varustukseen ei ollut varaa, eivätkä pienet hevoset olisi jaksaneet täyshaarniskoituja miehiä kantaakaan. Kypärän sijasta hakkapeliitalla saattoi olla pelkkä rautakehikko, joka laitettiin leveälierisen hatun ulko- tai sisäpuolelle. Kehikko suojasi lähinnä ylhäältä tulevilta iskuilta. Kevyen varustuksen vuoksi suomalaista ratsuväkeä luultiin usein rakuunoiksi, jotka olivat ratsain liikkuvaa jalkaväkeä.
Ratsuväen tuliaseina oli yleensä piilukkopistooli, joskus kaksikin. Pistooleja kannettiin satulaan kiinnitetyissä koteloissa ampumavalmiina. Koteloissa aseet oli sijoitettu siten, että niiden kahvat osittivat eteenpäin. Ase tempaistiin siis tositilanteessa ”ristiin”, eli vasemmassa kotelossa ollut ase otettiin oikeaan käteen. Näin se oli nopeampi ja varmempi tempaista täydessä laukassa. Pistoolit olivat kooltaan isoja, kokonaispituudeltaan 35–40 senttimetriä.
Hakkapeliitoilla oli käytössään luonnollisesti myös miekka, joka oli pitempi kuin jalkaväen käytössä olleet. Juuri näillä aseilla ”hakattiin päälle”. Suomalaisten miekat olivat usein kotimaista tekoa, paikallisten kyläseppien takomia. Paikallista tekoa oli myös lähitaistelua varten vasemmassa kädessä pidetty pistoase. Muilla kansallisuuksilla käytössä oli tikari, mutta suomalaiset kantoivat kotitekoista puukkoa.
Pienet ja sisukkaat hevoset
Hakkapeliittojen tärkein ”ase” oli kuitenkin hevonen. Tyypillinen hakkapeliitan käytössä ollut sotahevonen oli suomenhevonen, joka oli huomattavasti nykyistä lajikumppaniaan pienempi. Rivimiesten hevosten korkeus oli noin 104–129 senttimetriä ja upseerien hevosten 129–140 senttimetriä. Eurooppalaisen ratsuväen hevoset olivat keskimäärin 20–30 senttimetriä korkeampia kuin hakkapeliittojen. Hakkapeliitat ratsastivat siis nykymittapuun mukaan ponien kokoisilla hevosille – jos kohta miehetkin olivat tuohon aikaan pienikokoisempia.
Suomalaisten hevoset eivät muutenkaan olleet kovin edustavan näköisiä. Niiden karva oli pitkää ja takkuista, eikä hevosten harjoja tai häntiä kammattu tai palmikoitu kuten keisarillisessa armeijassa. Hevoset olivat usein raskaan työn rasittamia, ennen sotapalvelukseen ottamista ne olivat tehneet pitkän työrupeaman auran edessä ja muissa maatöissä. Ratsumiehen varustaneesta talosta ei tietenkään annettu sotatielle talon parasta hevosta.
Mutta suomenhevosilla oli ominaisuuksia, jotka korvasivat koon ja ulkonäön puutteet. Ne olivat rauhallisia, sitkeitä ja kestäviä. Ne oli myös huomattavasti helpompi ruokkia vaativissa sotaolosuhteissa, jolloin rehua oli usein haalittava kasaan kymmenien kilometrien päästä. Suomenhevoset soveltuivat hyvin kiitolaukkaan, eivätkä ne säikkyneet taistelutilanteissa. Ratsuväen yllättävät paot johtuivat usein hevosten vauhkoontumisesta, ja tässä suhteessa hakkapeliittojen hevoset olivat luotettavia taistelutovereita.
Outoa porukkaa
Hakkapeliittojen nimi juontuu sotahuudosta ”Hakkaa päälle”. Tällä komennolla suomalainen ratsuväki käskettiin rynnäkköön vihollisen kimppuun. Tuohon muotoon ratsumiesten nimi on luultavasti vääntynyt kun Ruotsin armeijan ruotsinkieliset tai skotlantilaiset palkkasoturit ovat yrittäneet lausua sitä: ”hakka peele”. Hakkapeliittojen päällikkö Torsten Stålhandske osasi suomen ja ruotsin lisäksi hyvin myös englantia, sillä hän oli nuoruudessaan matkustellut paljon Skotlannissa. Hän on osannut siis myös selittää huudon merkityksen.
Voi olla että tuo ”Hakkaa päälle” -huuto on kajautettu ilmoille ainoastaan rynnäkköön lähdettäessä. Joidenkin lähteiden mukaan hakkapeliitoilla oli nimittäin poikkeuksellinen tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista. Tämä oli sen aikaisista sotilaista pelottavaa. Huutaminen taistelukentällä ilmaisee useimmiten enemmän pelkoa kuin raivoa, joten hiljaa taistelevat joukot tuntuivat todella oudoilta: nehän eivät edes pelänneet. Suomalaiset ottivat kenties tappamisen työnä, jota urakoitiin eleettömästi ja tehokkaasti.
Suomalaiset liitettiin lappalaisiin, ja heillä oletettiin olevan käytössään jonkinlaisia noitakeinoja. Heitä vierastettiin. Osaltaan tämä johtui kielimuurista, suomalaisia eivät ymmärtäneet edes omat, ruotsinkieliset upseerit. Kielitaidottomuus teki suomalaisista tavallista yhtenäisemmän ja kiinteämmän joukon. Vieraassa maassa ja kulttuurissa pärjäsi parhaiten kun turvautui tuttuun porukkaan ja taisteli sen kanssa.
Julmia vai kurinalaisia?
Koska hakkapeliitat eivät ymmärtäneet ruotsia, he eivät juuri kiinnittäneet huomiotaan ruotsinkieliseen jumalanpalvelukseen. Sanotaan, että he käyttivät kirkossa aikansa miekkojen hiomiseen. Kun kuningas Kustaa II Adolfille valitettiin asiasta, tämä sanoi suomalaisten palvelevan omalla tavallaan Jumalaa. Kuningas suhtautui muutenkin hyvin suopeasti suomalaisiin talonpoikaissotilaisiin. Ehkä se johtui siitä, että suomalaiset talonpojat olivat tukeneet hänen isäänsä Kaarle IX:tä Ruotsin sisällissodassa 1590-luvulla.
Joidenkin tarinoiden mukaan suomalaiset ja ruotsalaiset joukot olivat 30-vuotisessa sodassa tavallista julmempia, toisten lähteiden mukaan taas tavallista kurinalaisempia ja siviilejä kohtaan ystävällisempiä joukkoja. Kumpaankin piirteeseen löytyy oma selityksensä.
Ruotsalaisjoukot olivat tottuneet sodankäyntiin Venäjän ja Puolan armeijoita vastaan. Nämä sodat olivat olleet luonteeltaan hyvin raakoja, niissä ei useinkaan otettu vankeja, vaan viholliset pyrittiin surmaamaan. Ruotsin armeija ei ollut tottunut eurooppalaiseen ”herrasmiessotaan”, jossa varsinkin korkeammat upseerit haluttiin ottaa vangeiksi, koska heistä saatiin myöhemmin isot lunnaat.
Ruotsin armeija oli varsinkin sodan alkuvuosina selvästi kurinalaisempi kuin esimerkiksi Wallensteinin joukot. Nostoväkeen perustuva kansallinen armeija ei syyllistynyt samanlaiseen ryöstelyyn kuin palkkasoturijoukot, jotka elivät sodasta ja joille sodankäynnin motiivi oli nimenomaan rikastuminen. Suomalaiset olivat kurinalaista joukkoa, ja he kohtelivat siviiliväestöä asiallisesti. Kaukaa pohjoisesta tuodut maalaispojat tuskin sortuivat miehittäjän ylimielisyyteen.
Nürnbergin kronikoissa kuvattiin Ruotsin armeijan käytöstä näin: ”Vaikka he humaltuivat viinirypäleen mehusta, johon he olivat tottumattomia, ei heidän kuultu kiroilevan, ei heissä myöskään havaittu siveettömyyttä eikä muita paheita, vaan he säilyttivät hyvän kurin. Tämä näyttää uskomattomalta sellaisesta, joka ei ole nähnyt heitä omin silmin.”
Ruotsin armeijan julmuudet olivat usein monikansallisen palkkasoturijoukon työtä – joita heitäkin toki Ruotsin joukkoihin kuului. Sittemmin sota raaisti kyllä Ruotsin joukotkin, ja 1630-luvun lopulla myös Stålhandsken johtamat hakkapeliitat olivat huonossa maineessa pahoin hävitetyssä Sleesiassa. Sodan köyhdyttämillä alueilla armeijan huolto oli käytännössä ryöstelyä. Sota oli julmaa ja ratsuväki raakaa, niin myös hakkapeliitat.
Hakkapeliittojen päällikkö
Hakkapeliittojen päällikkönä toimi kuolemaansa asti Porvoossa syntynyt Torsten Stålhandske. Vuonna 1632 hänet nimitettiin 38-vuotiaana everstiksi ja rykmenttinsä komentajaksi. Hänen ratsumiehensä seurasivat Kustaa II Adolfin mukana kaikissa tämän Saksassa käymissä taisteluissa. Breitenfeldin ohella ne kunnostautuivat niin Lech-virralla kuin Lützenissäkin.
Kolmekymmenvuotisessa sodassa päälliköt aivan korkeimpia upseereita myöten olivat eturivissä mukana taistelussa. Näin ollen myös korkeita sotapäälliköitä sai surmansa, kuten Kustaa II Aadolf, Tilly ja Pappenheim. Stålhandske selvisi lukuisista taisteluistaan sangen vähin vammoin. Stålhandskesta väitettiin, että hän olisi ollut luodinkestävä. Hän suosi aggressiivista, häikäilemätöntä rynnäkköä.
Huhtikuussa 1634 Stålhandske korotettiin kenraalimajuriksi. Wittstockin taistelussa syyskuussa 1636 Stålhandske ja hakkapeliitat pelastivat Johan Banérin johtaman Ruotsin pääarmeijan. Banérin pohjoiseen vetäytynyt, nääntynyt armeija joutui tuolloin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Banér lähetti koko vasemman siipensä kiertämään kauas vihollisen selustaan. Uhkapeli onnistui, ja viime hetkellä, Stålhandsken ratsuväki teki rynnäkön vihollisen kylkeen ja valtasi sen tykistön.
Stålhandske sai 1639 ensimmäisen itsenäisen johtotehtävänsä, Sleesiassa toimineiden 5 000 miehen vahvuisten joukkojen johdon. Hän joutui kolmen vuoden ajan taistelemaan ylivoimaisia joukkoja vastaan. Leipzigin eli Breitenfeldin toisessa taistelussa lokakuussa 1642 Stålhandske johti taas hakkapeliittojaan tarmokkaasti. Taistelu päättyi ruotsalaisten suureen voittoon, mutta Stålhandske itse haavoittui vaikeasti. Toivuttuaan hän sai ylennyksen ratsuväenkenraaliksi.
Syyskuussa 1643 hakkapeliitat hyökkäsivät Tanskaan, ja tammikuussa 1644 Stålhandske käytännössä ratkaisi Koldingissa käydyn taistelun lyömällä rynnäköllä tanskalaisen ratsuväen. Tällä sotaretkellä hän kuitenkin sairastui vakavasti ja oltuaan kuusi viikkoa vuoteenomana kuoli huhtikuussa 1644. Stålhandske on haudattu Turun tuomiokirkkoon.
Stålhandsken nimi viittaa rautahansikkaaseen, ja se kuvaakin hyvin tätä hakkapeliittakenraalia. Vaikka Stålhandske oli pienikokoinen, hänellä oli hämmästyttävät ruumiinvoimat. Hänellä oli muun muassa tapana kätellä vangitut upseerit kädenpuristuksella, joka ”sai veren tirskumaan kynsien alta”.
Alkuperäinen artikkeli ilmestyi kirjassa ”Menneisyyden salaisuudet” (Valitut Palat 2013).
