Huippuvuorilla luonto on pääosassa

Olin käyttänyt suurimman osan kolme tuntia kestävästä lennosta Oslosta Longyearbyeniin lukemalla jääkarhuista. Longyearbyen on Norjan arktinen etuvartio, ja se mainostaakin itseään maailman pohjoisimpana kaupunkina. Minulle selvisi, että ursus maritimus saattaa painaa melkein 700 kiloa, se voi juosta jopa 60 kilometriä tunnissa – ja mahdollisuuden saadessaan se voi syödä minut.

Sain myös tietää, että Huippuvuorten alueella jääkarhuja on enemmän kuin ihmisiä (3 000 jääkarhua ja 2 500 ihmistä), ja kaupungin lastentarha on ympäröity teräksisellä karhuaidalla. Asukkaat havaitsevat alueella vuosittain kymmeniä nälkäisiä jääkarhuja, joita he yrittävät ajaa pois helikopterien avulla. Jos jääkarhujen hätistäminen ei onnistu, viimeiseksi keinoksi jää niiden ampuminen. Jääkarhu on ollut suojeltu laji vuodesta 1973 lähtien.

Viimeisen neljän vuosikymmenen aikana jääkarhut ovat tappaneet Longyearbyenin lähialueilla neljä ihmistä, ja monia muita on loukkaantunut. Opaskirja huomautti: ”...saatat kohdata nälkäisen jääkarhun melkein missä tahansa ja voit olla varma, että se on erittäin aggressiivinen.” Laki määrää, että kaikkien kaupungin ulkopuolella kulkevien on kannettava mukanaan asetta, ja osattava käyttää sitä.

Lentäjä aloitti laskeutumisen Longyearbyeniin, ja katsoin ikkunasta alla olevia lumipeitteisiä ja teräviä vuorenhuippuja, jäätiköitä ja vuonoja. Maisema oli yhtä aikaa autio ja majesteettisen upea. Aluetta kutsutaan myös jääkarhujen kuningaskunnaksi. Muistin, etten ollut koskaan edes ampunut kiväärillä. Ja olisin täällä viikon.

Pian laskeutumisen jälkeen näin jo ensimmäisen jääkarhun. Se oli kolme metriä pitkä, ja pelottavan terävillä hampaillaan se olisi helposti voinut murskata kalloni. Onneksi se oli täytetty ja ansassa lasin takana, aivan lentokentän matkatavaroiden noutopaikan vieressä. Silti se oli kunnioitusta herättävä näky. Lentokentän lahjaliikkeestä ostamani t-paita oli huomattavasti vaarattomamman näköinen. Paidan kuvassa jääkarhu jahtasi ihmistä, ja kuvatekstissä luki: ”Pikalounas.” Kuka väitti, ettei norjalaisilla olisi huumorintajua?

Suuntasin autolla kohti kaupunkia matkatoimiston ystävällisen sihteerin Mona Helene Barlienin kanssa. Ohitimme kolmionmuotoisen ja punavalkoisen tiekyltin, joka varoitti jääkarhuista. Vastaavaa kylttiä ei näe missään muualla maailmassa. ”Tämä muistuttaa siitä, että asumme jääkarhujen kodissa”, hän kertoi minulle samalla kun ajoimme pitkin asfalttitietä tasaisella ja karulla tundralla.

Kuin tilauksesta ohitimme yksinäisen pyöräilijän, joka oli polkemassa kohti lentokenttää. Hän oli pukeutunut lokakuisessa kymmenen asteen pakkassäässä punaiseen anorakkiin ja villahattuun – ja hänellä oli ison kaliiperin kivääri toisella olallaan. ”Kuten mainitsin”, sanoi Barlien nyökäten kohti pyöräilijää. ”Me olemme vain vieraita täällä. Tämä on karhujen maata.”

Vasemmalla puolellamme kohosi 900 metriä korkea Hiorthfjellin vuori, joka suojaa Longyearbyeniä ja laskeutuu peilikirkkaaseen Advent-vuonoon. Lämpimän Golfvirran ansiosta vuono jäätyy vasta muutaman viikon päästä. Kun jäät aikanaan sulavat, laivoilla saapuu kesäkuusta elokuuhun tuhansia turisteja. He piipahtavat Longyearbyenissä ja jatkavat arktista risteilymatkaansa.

Saavumme Barlienin kanssa pian Longyearbyeniin. Kaupunki koostuu vain muutamasta kadusta, joille on rakennettu siistejä, uudelta näyttäviä ja värikkäitä taloja. Monissa rakennuksissa on kolmilasiset ikkunat, ja talot on rakennettu paalujen varaan, jotta ne eivät vajoaisi routaiseen maahan. Talvella täällä saattaa olla jopa 46 astetta pakkasta. Kaupunki on nimetty amerikkalaisen John Longyearin mukaan. Hän oli kehittämässä alueen hiilikaivosteollisuutta noin sata vuotta sitten. Kaupunki sijaitsee jyrkkien vuorien ympäröimässä jäätikkölaaksossa. Ylempänä rinteellä – ja myös joka puolella kaupunkia – näkyy puisia pukkitelineitä, ne ovat vanhan kaivoksen jäänteitä.

Ihmiset eivät ole asuneet täällä päin Norjaa kovinkaan kauan. Alue on sijainniltaan 78 astetta pohjoista leveyttä, eli se on vain 960 kilometrin päässä pohjoisnavalta. Metsästäjät ja valaanpyyntäjät ovat vierailleet Huippuvuorilla jo 1600-luvulla, mutta hiilikaivosmiehet saapuivat alueelle vasta 1900-luvun alkupuolella. Malmin ja kullan etsijät levittivät alueelle kultakuumetta, sillä mineraalit kuuluivat löytäjilleen.

Norja sai alueen hallintaansa vuoden 1920 Svalbard-sopimuksella. Kaikille sopimuksen allekirjoittaneiden maiden kansalaisille – aina Afganistanista Japaniin ja Yhdysvaltoihin – myönnettiin oikeus tulla Huippuvuorille tekemään töitä tai etsimään mineraaleja. Sopimuksen vapaamielisten sääntöjen ansiosta matkailijoilta tai tänne muuttavilta ei vaadita vieläkään viisumeja. Alueella asuukin 35 eri kansallisuuden edustajia, lähes kaikki Longyearbyenissä.

Kaupungin ulkopuolella louhitaan edelleen hiiltä, ja se onkin alueen suurin tulonlähde. Toiseksi suurin on turismi – alueella käy vuosittain 60 000 matkailijaa. Kesän vetonauloja ovat muun muassa vaeltaminen, veneretket lähialueille, kajakkimelonta, lintubongaus ja jopa valjakkoretket pyörillä varustetuilla kelkoilla, joita vetävät alueen sitkeät vetokoirat. Seikkailullisemmat vierailijat saapuvat talvella ja valitsevat ohjatun hiihto- ja moottorikelkkaretken tai monta päivää kestävän koiravaljakkoretken.

Arktisen ankaran luontonsa vuoksi Longyearbyen houkuttelee yhä enemmän seikkailuhenkisiä matkailijoita. He tuskin allekirjoittaisivat museossa näkemääni erään varhaisemman tutkimusmatkailijan toteamusta: ”Tämä on Jumalan hylkäämä paikka, ja myös ihmiskunnan olisi pitänyt jättää se taakseen ja kauan sitten.”

On varhainen iltapäivä lokakuun loppupuolella, mutta aurinko on jo painunut horisontin taakse, ja taivas on aavemaisen harmaa. Kylmyys käy luihin ja ytimiin. ”Pian alkaa kaamos”, Barlien sanoo. Noin viikon päästä aurinko katoaa kokonaan, ja se näkyy seuravan kerran vasta maaliskuun 8. päivänä. ”Hieman erilaista kuin muualla, vai mitä?” kysyy pitkänhuiskea norjalainen ja lisää: ”Joko rakastat tätä tai vihaat tätä.” Ennen kuin ehdin kysyä, hän sanoo minulle: ”Minä rakastan pimeyttä. On niin hiljaista ja viihtyisää, eikä kukaan häiritse.”

Pian selviää, että muiden rajaseutualueiden tavoin myös Longyearbyen houkuttelee paikalle runsaasti erikoisia persoonallisuuksia. Pääkadulla kävellessäni erotan väkevän tuoksun, joka on lähtöisin punaiseksi maalatusta autosta. Tätä entisestä Yhdysvaltain armeijan kenttäkeittiöautoa kutsutaan Punaiseksi Jääkarhuksi, ja tutustun sen omistajaan Kazem Ariaiwandiin. Hän myy asiakkailleen tulikuumaa kebabia ja kertoo, kuinka hän tuli saapuneeksi Iranista Longyearbyeniin turvapaikanhakijana.

”Asuin aluksi manner-Norjassa, mutta viranomaiset häätivät minut pois sieltä. Tämä oli ainoa paikka, jonne saatoin tulla ilman viisumia tai lupaa.” Ariaiwand ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta hän on ylpeä siitä, että Associated Press -uutistoimisto on nimittänyt hänet maailman pohjoisimmaksi kebabmyyjäksi.

Läheisessä Fruane-kahvilassa kohtaan Mark Sabbatinin, amerikkalaisen toimittajan. Hän tuli Longyearbyeniin toteuttamaan unelmansa, perustamaan oman lehden nimeltä Icepeople. ”Maailman pohjoisin vaihtoehtoinen sanomalehti”, hän sanoo. Hän perusti lehden vuonna 2009 eikä ole katunut päätöstään.

Hän myöntää, että omalaatuinen, viikoittain ilmestyvä sanomalehti ei ole vielä tuottanut voittoa, mutta hoikka ja mustahiuksinen Sabbatini ei tunnu välittävän siitä. Hän siemailee kahvia, surffaa internetissä kannettavalla tietokoneellaan ja selittää: ”Rakastan tätä paikkaa, ihmiset ovat hauskoja ja pitävät juhlimisesta. Pitää muistaa, että jokainen täällä asuva todella haluaa olla täällä. Ja me tiedämme, kuinka pitää hauskaa.”

Svalbar-baarissa eräs hiilikaivoksessa työskentelevä mies ostaa minulle Guinness-oluen ja kaataa kurkkuunsa konjakkipaukkuja ja Coca-Colaa. ”Teemme töitä kaksi viikkoa ja lepäämme kaksi viikkoa”, hän kertoo ja tilaa uuden konjakin. ”Työ on raskasta, mutta palkka on hyvä.”

Puolet kylän asukkaista saa elantonsa hiilikaivosteollisuudesta. Alueella toimii kaksi kaivosta, jotka molemmat ovat norjalaisen Store Norske Spitsbergen Kulkompanin omistuksessa. Palkat ovat ruhtinaalliset. Kaivostyöläiset voivat tienata 63 000 euroa vuodessa, kun esimerkiksi kokeneiden opettajien ansiot ovat hiukan alle 50 000 euroa. Toisaalta vihannekset maksavat täällä melkein kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin manteren kalleimmissa kaupoissa. Kilo chiliä maksaa 19 euroa ja kilo viinirypäleitä yli kymmenen euroa. Maitolitrasta saa pulittaa yli kolme euroa. Sen sijaan poronliha on suhteellisen edullista.

Osuuskunnan ruokakaupan sisäänkäynnin kohdalla, samoin kuin pankin ja postin ovissa, on kyltti, jossa asiakkaita pyydetään jättämään kiväärinsä kaappiin. Erään toisen kaupan kyltissä todetaan: ”Kaikki kaupan jääkarhut ovat jo kuolleita. Olkaa hyvä ja jättäkää aseenne henkilökunnan haltuun.”

Hiilikaivosteollisuuden ja matkailualan lisäksi kaupungin suurimpia ”työllistäjiä” on yliopisto. Paikallinen UNIS-yliopisto on erikoistunut arktisten alueiden tutkimukseen, ja se houkuttelee tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita ympäri maailmaa. Norjan hallitus perusti yliopiston laajentaakseen Longyearbyenin taloudellista perustaa. Jatkuvan jääkarhuvaaran vuoksi opiskelijat joutuvat opiskelemaan myös kiväärinkäytön perustaidot.

Ihmiset asuvat kaupungissa keskimäärin viisi vuotta, mutta jotkut rakastuvat alueeseen ja jäävät asumaan koko loppuelämäkseen. Tai ainakin periaatteessa...

”Tämä paikka ei sovi vanhuksille”, sanoo paikallisen sanomalehden Svalbardpostenin päätoimittaja Birger Amundsen. ”Oletko huomannut miten vähän täällä on ikäihmisiä? On äärimmäisen harvinaista jäädä täällä eläkkeelle.” Kaupungissa ei ole vanhainkotia ja, vaikka alueella on terveyskeskus, kuvernööri Odd Olsen Ingerø on suositellut – tai joidenkin mielestä määrännyt – että kaikki vakavasti sairastuneet menevät manterelle hoitoon. Potkut saanutta tai irtisanoutunutta pyydetään niin ikään poistumaan. ”Toisin kuin manterella, meillä ei ole turvaverkkoa työttömille”, kertoo Ingerø, kun juomme kahvia hänen toimistossaan mäen päällä.

Vanhuus ei sovi Long-yearbyeniin ja kuolemaa on turha edes ajatella. Hautaaminen on ollut kiellettyä jo noin 70 vuotta, kun kävi ilmi, että ruumiit eivät maatuneet kylän hautausmaalla, vaan nousivat aavemaisesti vuosien saatossa routaisesta maasta. Kuolleet joudutaan lähettämään muualle haudattavaksi.

Muutaman kilometrin päässä Long-yearbyenistä maisema näyttää tyystin erilaiselta. On kuin olisin astunut uuteen maailmaan, jossa vuoria, jäätiköitä ja vuonoja on silmänkantamattomiin. Jää kimaltelee timanttien lailla, ja vuoret ovat ohuen lumipeitteen alla. Mikään ei liiku – tämä on jääkylmän hiljaisuuden maailma.

Ohitan jälleen yhden jääkarhuista varoittavan kyltin ja tarkkailen horisonttia. Eilen liikkuneen huhun mukaan jääkarhu oli nähty vuonon toisella puolella, aivan kaupungin lähellä. Ajan maastoautolla karun maiseman läpi Kristin Jæger Wexsahlin kanssa. Hän on paikallinen opas ja kokenut koiravaljakkoajaja. Wexsahl pitää ladattua kivääriä takapenkillä.

Yhtäkkiä havaitsen liikettä oikealla puolella olevalla tasangolla. ”Onko se karhu?” kysyn Wexsahlilta, joka lyö jarrut pohjaan, tarkkailee tilannetta ja hymyilee. ”Se on poro”, hän sanoo ja laskee auton ikkunan nähdäkseen paremmin. ”Jääkarhut ovat valkoisia.”

En loppujen lopuksi nähnyt elävää jääkarhua vierailuni aikana. Kun kävin kaupungin museossa, tajusin että niin olikin ehkä parempi. Mona Helene Barlien kertoi minulle tarinan norjalaisesta turkismetsästäjästä Georg Nilsenistä. Joulukuussa vuonna 1921 Nilsen lähti juhlimaan joulua syrjäiselle mittausasemalle kolmen ystävänsä kanssa. ”Häntä ei enää koskaan nähty elävänä”, sanoo Barlien.

Retkeilijät löysivät miehen jäännökset vasta vuonna 1965, jolloin katoamisen arvoitus selvisi. Barlien näytti minulle Nilsenin kiväärin, joka oli asetettu näytteille museoon. Kivääri oli löydetty hänen ruumiinsa vierestä, ja aseen patruuna oli yhä jumissa patruunapesässä. Jääkarhu oli syönyt hänet.

Kun katsoin Nilsenin ruosteista kivääriä, muistin Barlienin sanat viikkoa aikaisemmin: ”Me olemme vain vieraita täällä. Tämä on karhujen maata.