Huutolaispojan elämä

Keski-Pohjanmaalla sijaitsevaa yli kahdensadan hehtaarin tilaa asuivat pappa, mummo ja heidän kolme aikamiespoikaansa. Tavanomaisen karjan lisäksi taloon kuului useita hevosia. Pappa oli seikkaillut nuorena miehenä Amerikassa ja palannut Suomeen kieltolain (1919–1932) aikana. Talosta oli muodostunut paikkakunnan epävirallinen juhlatalo, sillä kieltolaki ei onnistunut vähentämään ihmisten alkoholinkäyttöä, pikemminkin päinvastoin. Salakuljetus ja pimeä myynti kehittyivät lähes taiteen asteelle.
Yksi veljeksistä, Kaarlo, meni naimisiin 1920-luvun loppupuolella. Taloon tulleelle Mari-miniälle mummo ilmoitti heti muuttovaiheessa, että miniän paikka on sitten ovensuussa.

Avioliitosta syntyi tyttö, mutta isän kohtalo oli murheellinen. Kun talossa vietettiin samassa kylässä asuvan vihkiparin hääjuhlia, Kaarlo hakattiin kuoliaaksi ulkona syntyneessä tappelussa. Lyömäaseina käytettiin porstuan seinustalta siepattuja suksia. Mari jäi tytön kanssa miesvainajansa syntymäkotiin asumaan.

Veljessarjasta Tuomas lähti Venäjälle vuonna 1932. Hän hävisi sille tielleen, eikä hänestä sen jälkeen kuultu koskaan mitään. Viimeinen veljeksistä, Alpo, jäi taloon. Hän alkoi katsella Maria sillä silmällä ja onnistui pääsemään tämän peiton alle.

Sen seurauksena Marin tyttö sai velipuolen. Ja kun alkuun oli kerran päästy, niin vierailut peiton alle jatkuivat – syntyi toinenkin velipuoli.
Elettiin 1930-luvun puolenvälin tietämissä. Viimeisin tulokas sai arvokkaan raamatullisen nimen Aadam.
Aatuksi se kuitenkin nopeasti muokkautui.

Alpoa ei talonpito kiinnostanut. Viinankeittely oli pääasiallinen harrastus ja samalla myös jonkinlainen tulonlähde. Talon asiat alkoivat kuitenkin olla retuperällä. Vahvakuntoisen mummon kuoltua karjatalous piti lopettaa. Pappa myi talon maita kaksisataa hehtaaria ja jätti rakennusten ympärille kuusitoista hehtaaria. Hän luopui hevosistakin, lukuun ottamatta suurta mustaa oria, jolla Amerikan patruuna otti tavakseen ajella täyttä laukkaa ympäri kylää.

Sitten petti Marin henkinen kantti. Varsinaista syytä siihen ei tiedetä, mutta hän saattoi kokea rempallaan olevan talonpidon toivottomaksi. Alpo oli paennut jo aiemmin pohjolan metsiin lentojätkäksi savotoihin.

Mari jätti kaiken – lapset mukaan lukien – ja poikkesi lähtiessään tien varressa olevaan rikkaaseen taloon sanomaan, että kolme lasta jäivät ”sinne humutaloon”. Pikkulasten kohtalosta ilmoitettiin kuntaan, ja se alkoi etsiä lapsille huutolaispaikkoja.

Aatu päätyi pikkutilalle, jonka isäntä teki suutarintöitä perheensä leivän jatkeeksi. Aatu oli silloin oman käsityksensä mukaan kaksi- tai kolmivuotias. Hänen elämänsä ensimmäiset muistikuvat alkavat suutarin kamarihuoneesta. Hän makasi pienessä lastensängyssä ja katseli ympärilleen. Muita ihmisiä ei ollut läsnä.

Iän myötä tuli lisää muistikuvia: valkean kumipallon saaminen, lehmän lypsykokeilu jakkaralla istuen ja miesten talvisotaan lähtö. Oli vaikuttavaa katsella ja kuunnella, kun miehiä vietiin kuorma-auton lavalla rautatieasemalle. Isänmaallinen laulu ohi ajavan auton lavalta kaikui juhlavasti pikkumiehen korvissa.

Aika ennen kansakoulua ja vielä ensimmäisellä sekä toisellakin luokalla on jäänyt mieleen hyvänä ja valoisana lapsuusaikana. Ennen kouluun menoa Aatu opetteli lukemaan vanhasta aapisesta. Koulussa hän pysyi hyvin mukana laskennossa ja mittausopissa. Muut oppilaat tankkasivat tavausharjoituksia.

Sitten pienen huutolaisen maailma järkkyi. Suutari kertoi Aatulle, ettei tämä ollut perheen oma lapsi. Hän sanoi myös, että Aatu oli vanhempiensa avioton lapsi, jonka äiti ja isä olivat hylänneet ja joka asui suutarin luona huutolaispoikana, ja kunta maksoi hänestä hoitokorvausta.

Vielä pahempi oli suutarin tokaisu: ”Isäs oli viinankeittäjä ja häipyi pohjoiseen, äitis oli huora ja läks etelään.” Pieni poika ei ollut selvillä, mitä määritelmät tarkoittivat, mutta herkällä lapsenvaistollaan hän kuitenkin ymmärsi, että jostain kovin huonoista
asioista oli kysymys.

Aatu päätteli, että kun hänen vanhempansa olivat niin huonoja, silloinhan hänkin oli kelvoton. Hänelle syntyi alemmuudentunne, joka kiusasi häntä vuosikausia. Tieto omista taustoista aiheutti myös voimakkaan yksinäisyyden. Aatu koki olevansa yksin maailmassa ja itkeskeli pitkän aikaa öisin. Kyynelistä kostea tyynynpieli posken alla on ollut hänen seuranaan läpi elämän.
Hyvin alkanut koulunkäynti kääntyi alamäkeen. Seuraava kevätlukukausi on jäänyt Aatun mieleen mustana aukkona. ”Huono poika” ei katsonut voivansa avata suutaan oppitunneilla juuri ollenkaan.

Oma mitättömyyden tunne teki hallaa ihmissuhdeasioissakin. Kun Aatu ihastui johonkin tyttöön, ”minä en ole mitään” -tunne sai aikaan sen, ettei hänellä ollut kanttia ilmaista ihastumistaan sen kohteelle. Vielä aikuisenakin itsensä vähättely esti ihmissuhteita jopa niin, että Aatun suuri rakkaus jäi saavuttamatta eikä tämä saanut koskaan tietää Aatun tunteista mitään.

Aatun lisäksi suutarilla asui kaksi häntä pienempää suutarin tyttärenpoikaa, joista tuli Aatulle varsinaisia kiusanhenkiä. He nimittelivät häntä ”Alpon pojaksi” ja laittoivat omat kolttosensa Aatun niskoille, niin että suutari pieksi häntä remmillään. Suutari käytti kurittamiseen samaa polviremmiä, jolla hän piti paikallaan työn alla olevaa kenkää.

Suutarin sukulaispojat temppuilivat kerran jonkin teräväsärmäisen esineen kanssa niin, että se osui vahingossa toisen pojan silmäkulmaan. Nirhamasta alkoi tihkua verta. Kun suutari kysyi mikä siihen oli sattunut, pojat laittoivat tapauksen Aatun syyksi. Polviremmi alkoi viuhua välittömästi lattialla makaavan Aatun paljaaseen takapuoleen. Paikalle sattumalta tullut suutarin vanhempi poika pelasti Aatun rääkistä jo hakkaamisen alkuvaiheessa.

Aatu ajoi puita hevosella ja reellä. Reen päällä olevassa puukehyksessä oli molemmilla sivuilla pystytappeja pitämässä karsitut puunrungot reessä. Kerran pojat heittelivät toisen sivun tapit lumihankeen kiusatakseen Aatua.

Aatu keräsi tapit ja tuli laittamaan niitä paikoilleen. Sillä aikaa oli toisenkin puolen tapit nakeltu hankeen. Aatun päässä kiehahti sen verran, että hän antoi kiusanhengille oman käden oikeudella pienen opetuksen. Pojat painelivat itku kurkussa kantelemaan – ja taas tuli remmiä. Siinä eivät selittelyt auttaneet, sillä Aatun osana oli jäädä aina toiseksi.

Suutari osasi myös henkisen kurituksen antamisen. Hänellä oli tapana uhkailla, että hän järjestää Aatun kasvatuslaitokseen, jos asiat eivät suju hänen haluamallaan tavalla. Siihen aikaan kasvatuslaitoksella oli poikien keskuudessa kammottava maine. Aatuakin se pelotti, vaikka hän ei edes tiennyt, millaisesta paikasta oli kysymys.

Aatun elämän lohtuna oli hiljainen mutta ystävällinen suutarin vaimo. Hän huolehti siitä, että vaatteet ja jalkineet olivat hyviä eikä niitä tarvinnut koulussakaan hävetä. Ruuasta ei ollut puutetta, aina sai syödä vatsansa täyteen.

Sitä Aatu kuitenkin ihmetteli, miksi kunta jakoi mökkiläisten pojille monoja mutta jätti huutolaispojat ilman. Se ei ollut kuitenkaan huutolaispaikan vika.

Aatun huutolaistalo vaihtui erään uudenvuodenaaton iltana, kun Naurismäen jalkavaivainen isäntä haki hänet hevosella ja reellä uuteen paikkaan. Aatusta suunniteltiin hevosajuria isännän avuksi.

Kun Aatu oli ollut uudessa paikassa jokin aikaa, naapurissa asuva poika osoitti ystävällisyyttään tekemällä hänelle sukset mäntylaudasta. Nillä hän sitten kulki koulussa koko kevättalven.

Naurismäeltä jäi muistoihin talon vanhaemäntä, joka hämmensi hellan vieressä puuropataa käyrävartinen piippu suussa. Samoin Aatulle jäi mieleen kanan ladon alle kuopima pesä, jossa oli paljon munia. Aatu otti niitä pesästä sen verran, että myytyään ne puutavaraa ajaville hevosmiehille sai itse ostettua pillitupakkaa. Tupakan makuun piti päästä, vaikka Aatusta ei tupakkamiestä tullutkaan.

Vaikka elämä talossa oli hyvää, Naurismäki pysyi siitä huolimatta Aatulle vieraana paikkana. Niinpä hän laittoi alkukesästä vähäiset tavaransa reppuun ja läksi vaivihkaa karkumatkalle kohti maantietä.

Isäntä huomasi lähdön ja huuteli perään: ”Mihinkäs sinä poika olet menossa?” Mutta eihän jalkavaivainen isäntä voinut pojan perään lähteä.

Maantielle päästyään Aatu riisui saappaat jalastaan ja käveli kymmenen kilometrin matkan suutarin talolle paljain jaloin. Selkäsaunoista huolimatta hän tunsi sen lapsuudenkodikseen. Ja sellainenhan se hänen elämäntilanteessaan olikin.
Perille päästyään Aatu istui ja itki suutarin pirtin pöydän päässä, sillä kyläpoliisin poika oli pelotellut, että poliisi voisi viedä hänet takaisin Naurismäkeen. Suutari sanoi, ettei kunta maksanut Aatusta enää elättikorvausta, mutta jos hän omalla työllään tienaisi ruokansa, hän saisi jäädä.

Aatu alkoi tehdä töitä suutarille. Hän teki kesäisin tiiliä ja ajoi talvella aamupäivät halkoja. Iltapäiviksi piti kiirehtiä kouluun. Osa tunneista jäi väistämättä käymättä.

Palkkana oli asunnon lisäksi ruoka. Tiilien kantaminen oli niin raskasta, että kasvuikäisen lantioluut vaurioituivat. Tämä todettiin aikuisena suoritetuissa tutkimuksissa, kun selkä petti raskaiden lankkujen nostelussa.

Vaikka Alpo oli hylännyt lapsensa, kerran hän kuitenkin yllättäen ilmestyi suutarille. Aatu oli silloin noin kymmenvuotias. Tuntui siltä kuin ventovieras mies olisi tullut häntä tapaamaan. Minkäänlaista isätunnetta ei syntynyt.

Toisen kerran Aatu tapasi isänsä ollessaan 18-vuotias. Isä oli hankkinut kotiseudultaan maapalan ja pienen mökin. Hän esitti, että Aatu muuttaisi sinne hänen kanssaan maata viljelemään. Ei ottanut tulta sekään ajatus. Muutaman vuoden kuluttua kävi niin, että mökki paloi ja isä sen mukana.

Kun Aatu oli viidentoista, hänen äitinsä otti yhteyttä. Äiti oli päätynyt Lahden seudulle, elänyt siellä maalaistalon piikana ja mennyt naimisiin talon rengin kanssa. He olivat vuokranneet talon, jossa he pystyivät pitämään jonkin verran karjaa. Aatun toivottiin muuttavan heidän luokseen asumaan. Niin sitten tapahtuikin.

Uudessa kodissa Aatu osallistui kaikkiin talon töihin. Siellä asuessaan hän kävi myös rippikoulun. Parin vuoden kuluttua hän pääsi erääseen huonekaluverhoomoon verhoiluoppilaaksi ja muutti samalla omaan vuokrakämppään asumaan.

Iän karttuessa tuli kutsu armeijan harmaisiin Hennalan varuskuntaan Lahteen. Sieltä hänet kotiutettiin alikersanttina siviiliin.
Pohjanmaalainen yrittäjäveri veti nuorenmiehen takaisin synnyinseudulleen perustamaan verhoomon. Aatu osti sohvien runkoja toiselta yrittäjältä ja teki itse verhoilutyön. Sitä iloa kesti vuoden päivät, mutta sitten oli edessä konkurssi.

Edessä oli monenlaisia murheita, kun viranomaiset ahdistelivat maksamattomien laskujen takia. Yksi kesä oli asuttava teltassakin. Kovassa ahdingossaan Aatu jopa joutui astelemaan poliisilaitoksen ovesta sisään ja sanomaan, että hänellä oli nälkä.

Kerran hän kuuli Helsingissä olevasta suuresta siltatyömaasta ja hakeutui sinne töihin. Siltatyömaan päätyttyä seurasi monenlaista keikkatyötä: laivojen lastien purkamista ja lastausta eri satamissa, rakennustyömaiden aputöitä ja päivälehtien jakoa aamuyöllä. Siinä näki samalla kesäisen suurkaupungin aamuyön koko kirjon. Poliisit taluttelivat humalaisia, ja puolialastomat naiset tulivat pikkupöksyissään ovelle ottamaan aamulehteä vastaan.

Asuminen oli satunnaisten yökortteerien varassa. Kaksi kesää ja yhden talven kestäneenä Helsingin-aikana Aatulle tulivat tutuksi puistonpenkki sekä Pelastusarmeijan yömaja, miesten majapaikka Vallilassa sekä Yksinäisten ystävien yöpymispaikka Kalevankadulla. Elämä oli täysin irrallista muusta yhteiskunnasta.

Kun Nurmijärvellä sijaitsevaan maalaistaloon haettiin työmiestä, Aatu lähti sinne. Traktorin ajaminen ja kaikki muutkin työt sujuivat ongelmitta, ja Aatu oli tyytyväinen, ettei ollut jäänyt Helsinkiin pidemmäksi aikaa pyörimään. Huonolla tuurilla hän olisi voinut ajautua siltojen alla asujien porukoihin.

Vaikka talon työt sujuivat hyvin, mieltä alkoi kuitenkin vähitellen kaihertaa voimakas turhautuneisuus koko elämää kohtaan. Paine kasvoi niin suureksi, että se purkautui eräänä yönä suorana huutona. Silloin Aatu rukoili ensimmäisen kerran elämässään, sillä hänen sydäntään puristi hätä siitä, että hänen huutolaisena alkanut elämänsä oli häviämässä kuin tuhka tuuleen.

Maatalon töissä kului viisi vuotta. Sitten Aatu palasi Lahden seudulle,  missä hän pääsi töihin suurehkoon teollisuuslaitokseen. Hän oppi samassa yrityksessä eri ammatteja, joissa hän menestyi ja viihtyi hyvin. Uusi työpaikka toi sisältöä elämään, joka alkoi muutenkin hymyillä. Säännöllisesti tulevan tilipussin turvin Aatun oli mahdollista suunnitella omaa tulevaisuuttaan.

Aatu oli oppinut tanssimaan jo Helsingissä, ja nyt hän alkoi käydä tansseissa. Hän oli yli 30-vuotias ja alkoi vilkuilla tyttöjen perään. Yhteisen valssin pyörteissä saikin alkunsa Aatun ja Helyn yhteinen elämä. Se oli menoa heti alkumetreiltä lähtien.
He malttoivat kuitenkin seurustella pari vuotta ennen naimisiinmenoa. Yhteistä taivalta on nyt kuljettu pitkälti yli 40 vuotta. Aatu on jo jäänyt eläkkeelle teollisuuslaitoksen palveluksesta.

Aatu kuuluu niihin herkkäluontoisiin ihmisiin, joihin lapsena koettu huutolaisuus on jättänyt lähtemättömän leimansa koko elämän ajaksi. Aiheeton kasvatuslaitokseen viemisellä pelottelu ja siihen liittyvä uhka jostain täysin tuntemattomasta on jäänyt mieleen.
Murheista suurin oli kuitenkin se käsittämättömältä vaikuttava tilanne, jolloin hän sai kuulla suutarilta olevansa yksinäinen, vanhempiensa hylkäämä lapsi.

Puolison kohtaaminen, musikaaliset lapset – tyttö ja poika – sekä heidän kouluttamisensa kuuluvat Aatun elämän tärkeimpiin asioihin, samoin omaan asuntoon muuttaminen. Suurta onnea tuovat yhteiset kokemukset läheisten kanssa, kuten oman pojan lauluesityksen kuunteleminen kirkossa.

Menneisyyttä pohtiessaan Aatu toteaa, että hänen äitinsä ei koskaan yrittänyt selitellä mitään. Ennen kuolemaansa hän oli kyllä syvästi pahoitellut sitä, että oli tullut jättäneeksi kolme pientä lastaan yksin taloon, jossa hän itse ei enää pystynyt asumaan.

Aikuistuttuaan Aatu on oppinut ymmärtämään, kuinka vaikeaan tilanteeseen hänen äitinsä oli jäänyt miehensä kuoltua. Äiti oli maalaisoloissa kasvanut kokematon luonnonlapsi, jota anopin ja talon hulttiopojan oli helppo käyttää häikäilemättömästi hyväkseen.
Aatulle on syntynyt sellainen käsitys, että äiti kärsi paljon kaikesta tapahtuneesta. Äiti kuoli yli 80-vuotiaana Lahden seudulla sijaitsevassa kunnalliskodissa. Hänen toinen miehensä oli kuollut jo aikaisemmin.

Aatun voimakkain tunne äitiään kohtaan on sääli. Täysin vieraaksi jäänyt isä ei herätä minkäänlaisia tunteita.

 

Aatun tarina on julkaistu Jouko Halmekosken kirjassa Orjamarkkinat, huutolaislasten kohtaloita Suomessa (Ajatus Kirjat, Gummerus Kustannus Oy, 2011)