Länsi-Ruotsissa osataan nauttia kesästä

Luo: 06/28/2017 - 15:30
Addthis: 

Ruotsalaiset nauttivat lyhyen kesän aikana auringonpaisteesta ja merivedestä suorastaan antaumuksella.

Ruotsalaiset nauttivat auringosta ja veneilystä.
Fjällbackan satama.
Kuva: 
Mikkel Vang / Taverneagency
MAINOS, SISÄLTÖ JATKUU ALLA
MAINOS PÄÄTTYY

Tällaisena kimmeltävänä iltapäivänä kaikki Ruotsissa näyttää hehkuvan sisältäpäin: venevajat väreilevät sinooperinpunaisina, lahden välkehtivä vesi lainehtii tuulessa ja Fjällbackan rannikkokylän liidunvalkeat talot hohtavat Pohjolan taivaan alla.

Venesatamasta kantautuu naurua ja laivakellojen kuminaa. Vajaan kilometrin mittaisen matkan mereen voisi taittaa pelkästään loikkimalla kuunarilta ja jahdilta toiselle: Länsi-Ruotsissa jokaista miestä, naista, lasta ja koiraa kohti on oma vene. Ravintola Matildassa meluisa joukko laulaa ruotsalaisia kansanlauluja, juo akvaviittia ja tyhjentää rapulautasia.

Kesä ohittaa Ruotsin kuin hehkuva komeetta. Se on kuuma, kirkas ja tolkuttoman nopea. Hehkuttuaan hetken se katoaa melkein ikuisuudeksi. Jopa keskikesän huipulla jokaista hartaasti odotettua lämpötilan nousua tai päivänvalon tai rapujen määrän lisäystä täytyy tarkastella lähestyvää menetystä vasten. ”Ruotsalaisille kesä on kuin uskonto”, sanoo ylistetty tukholmalainen keittiömestari Niklas Ekstedt.

Suuntaus alkoi esikristillisenä aikana juhannuksen viettämisellä. Sitä perinnettä eivät edes kirkko tai kaupallistuminen ole hävittäneet. Niinpä kesäkuun kolmannen viikon aikoihin alkaa ruotsalaisten suuri muuttoliike suurten sisämaajärvien, nopeasti virtaavien jokien ja erityisesti merten rannoille. He nauttivat auringonpaisteesta ja merivedestä niin kauan kuin mahdollista.

Isovanhempani olivat ruotsalaisia siirtolaisia, joten tunnen hyvin kesään liittyvät näennäisesti pakanalliset riitit. Vartuin Yhdysvaltain itärannikolla Mainessa, missä osallistuin samankaltaisiin rituaaleihin. Päiviin kuului peseytyminen merivedessä ja lounas hummeriravintolassa.

Perinteiden lähteille minut houkutteli ruotsalais-amerikkalainen keittiömestari ja kaverini Marcus Samuelsson, joka viettää joka kesä aikaa esi-isiensä kotipaikkakunnalla Smögenissä. Marcus oli välillä mukanani, kun viime elokuussa seurasin Bohuslänin rannikkoa kesäisen vimman vallassa. Nousin aamuviideltä melomaan kajakilla. Olin ulkona aina, kun aurinko värjäsi maiseman kullalla, enkä mennyt sisään ennen kuin auringon viimeinen punainen säde oli kadonnut keskiyön taivaalta.

Päinvastoin kuin Ruotsin vehreän itärannikon maakunnat, jotka sijaitsevat suojan puolella, tämä läntinen maakunta on karua ja tuulen pieksemää seutua. Ympäristössä on enemmän graniittia kuin vihreää. Merenrantakohteet sijaitsevat vain muutaman tunnin ajomatkan päässä pohjoisen Oslosta ja etelän Göteborgista, ja alue vetääkin puoleensa suuria määriä kesästä nautiskelijoita.

Bohuslänin lomapitäjät saattavat vaikuttaa toistensa kopioilta, mutta niiden välillä on eroja – etenkin paikallisen suosikkisaaliin suhteen. Etelässä sijaitseva Lysekil tunnetaan omaleimaisen pähkinäisistä sinisimpukoistaan. Pohjoinen Grebbestad on kuuluisa ostereistaan. Smögen sijaitsee kahden edellisen puolivälissä. Siellä suositaan makean makuisia vaaleanpunaisia katkarapuja.



Smögen vedestä päin nähtynä.
Kuva:Mikkel Vang/Tarvenagency

Bohuslänin viehättävin paikkakunta on Fjällbacka, joka tunnetaan kahdesta entisestä asukkaastaan. Ingrid Bergmanilla oli talo Dannholmenin saarella Fjällbackan edustalla vuodesta 1958 kuolinvuoteensa 1982 saakka. Keskusaukiolla on näyttelijättären pronssista valettu rintakuva.

Hurjan suosion saavuttaneelle rikoskirjailijalle Camilla Läckbergille on omistettu kokonaisia kiertokävelyitä. Hänen kahdeksan kirjansa tapahtumat sijoittuvat yllättäen tähän uneliaaseen 900 asukkaan kylään. Kesäisin väkiluku tosin paisuu 15 000:een.

Olen lukenut muutaman Läckbergin tarinoista, ja vakuutuin hänen hyvästä mielikuvituksestaan yhä enemmän nähdessäni Fjällbackan pirteässä päivänvalossa. Tämäkö on se pahuutta huokuva synkkien salaisuuksien pesä? Paikka muistutti pienoisrautatiehen kuuluvaa kylää.

Kun lähdin ulos ensimmäisenä aamuna Fjällbackassa, leipomo Setterlinds Bagerin eteen oli jo muodostunut jonoa. Leipomo oli Bergmanin suosiossa: hän teki sinne pyhiinvaelluksia saadakseen mandelberg-nimisiä kosteita mantelileivoksia ja suolaisen makeaa kardemummapullaa.

Satamalaiturilla pellavapäiset lapset kahmivat karkkipusseista värikkäitä makeisia. Ylväät naiset ja mahdottoman paljon ruskettuneet miehet patikoivat ylös Vettebergetiä, graniitista muodostunutta tasahuippuista vuorta, joka kohoaa 76 metriä kylän keskustan yläpuolelle.

Sataman yläpuolella on loivempi rinne, jossa mukulakivillä päällystetyt reitit kiemurtelevat punatiilikattoisten mökkien ohi. Mökkien puukoristelut tuovat mieleen piparkakkutalot. Kaikki parvekelaatikot ovat täynnä pelargoneja, ja Ruotsin sinikeltaiset liput liehuvat talojen katoilla.

Juuri tämä outo sekoitus kovaa ja viehättävää, tuulen pieksemiä kallioita ja ruusupensaita, tekee Bohuslänistä sävähdyttävän kauniin. Sen vahvimmat valtit ovat kuitenkin piilossa veden alla. Näistä kylmistä, puhtaista lahdista on peräisin osa Euroopan parhaista meren antimista. Niihin kuuluu myös pullea ja herkullinen keisarihummeri. Täällä meri on kaikki kaikessa.

Jos Ruotsiin tulee nauttimaan mahdollisimman paljon meren antimista, kannattaa suunnata Grebbestadiin, mistä kerätään puolet maan hummereista, 70 prosenttia ravuista ja 90 prosenttia ostereista. Olin ajanut Fjällbackasta Grönemadiin viettääkseni päivän ja yön kalastajakylässä, joka tuntuu maailman laidalla sijaitsevalta viikinkileiriltä.

Jos Fjällbackassa on unelias tunnelma, Grönemad on suorastaan vaipunut koomaan. Merenkulkijaveljekset Per ja Lars Karlsson järjestävät osteri- ja hummeriretkiä 130-vuotiaasta venevajastaan Everts Sjöbodista.

Vajan sisätiloissa eletään edelleen vuotta 1884: kynttilävaha valuu yli vanhoista ruskeista olutpulloista, lyhdyt ovat puisten tynnyrien päällä ja oksaisten kattoparrujen ympärillä on köysiä ja kalaverkkoja. Viime toukokuussa veljekset lisäsivät vajaan kuusi vierashuonetta. Valoisien huoneiden sisäpinnat ovat mäntyä, ja kussakin huoneessa on keittokomero.

Per näytti minulle yhden yläkerran pienemmistä huoneista. Yläkerran terassilta on näköala lahdelle. Esittelyn jälkeen lähdimme ulos keräämään ostereita. Se oli helpompaa kuin olin odottanut. Per upotti venevajan laiturilta veteen kaksi- ja puolimetrisen, ostereiden keräämiseen tarkoitetun haravan, kolusi merenpohjaa ja veti ylös puolen tusinaa osteria. Pian meillä oli niitä yli kolmekymmentä. Veimme ämpärimme veljesten pieneen kalastusveneeseen, ja Lars ohjasi meidät puksuttavalla veneellä lahdelle.

Kiinnitimme veneen pieneen saareen, jolla hylkeet paistattelivat auringossa. Per ojensi minulle veitsen, ja aloimme kuoria ostereita. Osterit olivat kesälläkin täyteläisiä ja maukkaita. Ne olivat viileitä meren jäljiltä eivätkä edes tarvinneet jäitä. Ne myös sopivat hyvin yhteen Perin kotitekoisen, erinomaisen portterin kanssa. ”Meillä oli tapana tarjoilla samppanjaa”, hän sanoi, ”mutta se ei tuntunut kovin ruotsalaiselta.”

Kahdenkymmenen hörpyn jälkeen portteri ja ostereiden neste olivat saaneet pääni pyörimään. Oli alkuilta, mutta aurinko pysytteli silti korkealla. ”Palataanko sjöbodille?” Lars kysyi ja hörppäsi vielä viimeisestä kuoren puolikkaasta.



Lars Karlssonin tarjoilemia ostereita ja portteria.
Kuva:Mikkel Vang/Tarvenagency

Myöhemmin illalla auringonlasku maalasi kaiken ravunpunaiseksi. Kello oli viisi vaille kymmenen, ja istuin terassilla lukemassa Läckbergin Kivenhakkaajaa. Fjällbackassa asuva tyttö oli löytynyt hukkuneena, kenties murhattuna. Tytön ruumis oli sotkeutunut hummeripyydykseen.

Juuri silloin kuulin huudon ja loiskahduksen. Lapset hyppivät satamalaiturilta kuperkeikkoja peilikirkkaaseen lahteen. Ruotsalaisperhe nautiskeli viimeisistä valonsäteistä. Puuha näytti niin hauskalta, etten halunnut jäädä siitä paitsi. Puin ylleni uima-asun ja loikkasin venevajan laiturilta veteen. Se oli yllättävän lämmintä. Kun valo viimein väistyi, perhe seurasi esimerkkiä. Veden pinnalla oli täysin hiljaista. Uin takaisin ja hiivin varpaisillani sänkyyn yläkertaan.

Seuraavana aamuna lähdin Smögeniin, missä Marcus odotti. Keittiömestari on ylpeä Göteborgin poika, mutta monet hänen kallisarvoisista lapsuusmuistoistaan sijoittuvat 80 kilometrin päähän Smögeniin, missä hänen adoptioisänsä syntyi. Samuelssonin klaani kokoontui joka kesä sokkeloiseen, kolmikerroksiseen viktoriaaniseen taloon, jonka omisti Marcuksen isoäiti. Nuori Marcus oppi kalastamaan sekä etenkin valmistamaan saaliistaan ruokaa isänsä ja setiensä tarkkaavaisten silmien alla.

Smögenissä on 1 400 ympärivuotista asukasta. Se kuuluu edelleen Euroopan tärkeimpiin kalastajakyliin. Kuuluisa kalahuutokauppa perustettiin vuonna 1919 ja on edelleen toiminnassa kahdesti päivässä. Huutokauppa on tosin nykyisin harvoin avoinna yleisölle. Smögenissä sijaitsee myös Abban pääkonttori. Meren antimien monialayritys valmistaa rakastettua ruotsalaista Kallen mätitahnaa.

Keskussataman vieressä on noin kilometrin pituinen kävelytie, oikeastaan talojen viertä kulkeva laituri, jota reunustavat ravintolat, kapakat, matkamuistomyymälät ja kalakaupat. Se on yksi Ruotsin suosituimmista matkailukohteista. Kävelimme Marcuksen kanssa kadulla ensimmäisenä iltapäivänä. Ravintoloiden sisätilat olivat tyhjillään, mutta veden äärelle rakennetut terassit pullistelivat ihmisistä.

”Heinäkuussa koko katu on täynnä ihmisiä. Jotkut hyppivät veteen, ja jotkut putoavat sinne. Täysi hullunmylly”, Marcus sanoi.

Seurassamme oli myös Marcuksen serkku Karin Samuelsson, joka pitää paikallista kesämajoitusyritystä. Hän ja Marcus tuntevat puolet paikallisista, ja kävellessämme kaikki huikkailivat tervehdyksiä. Pohjoismaiseen varautuneisuuteen tottuneena oli hauska nähdä ruotsalaisia niin vuolassanaisina. He syöksähtävät ulos kuorestaan kuin ravut, jotka luovat uutta kuorta.

”Yhdeksään kuukauteen näemme tuskin naapurin kissaakaan”, sanoi Karin. ”Sitten tulee lyhyt pyrähdys, jonka aikana olemme koko ajan sosiaalisia.” Häntä nauratti. ”Se on tavallaan uuvuttavaa!”

Vietin Smögenissä kolme päivää Marcuksen ja hänen perheensä kanssa ja söin rapuja puolen painoni verran. Viimeisenä päivänä Marcus ja minä varasimme rapumatkan Martin Olofssonilta, yhdeksännen polven kalastajalta. Martinin puhe kuulostaa siltä kuin hän laulaa livertäisi. Marcuksen mukaan puhetapa on ikään kuin vastine mainelaisen hummerimiehen aksentille. ”Lapsena en ymmärtänyt sanaakaan”, hän nauroi. ”Nyt tajuan puheesta noin puolet.”



Uimassa Smögenin rannalla.
Kuva:Mikkel Vang/Tarvenagency

Pukeuduimme keltaisiin öljykangastakkeihin, haalareihin ja paksuihin kumisaappaisiin ja suuntasimme muutaman kilometrin päähän merelle Martinin ja hänen miehistönsä kanssa. Rapupyydykset muistuttavat hummeripyydyksiä, ja niiden hakeminen merenpohjasta oli melko yksinkertaista: Martin tähtäsi oransseihin poijuihinsa, ja minä ja Marcus tartuimme siimoihin pitkillä, koukuin varustetuilla sauvoilla.

Lopuksi käytimme kampea pyydysten nostamiseen. Useimmissa niistä oli ainakin pari jokirapua sekä satunnainen taskurapu tai meduusa. Tyhjensimme pyydykset nopeasti taskurapujen saksien napsutellessa sormiamme, laitoimme pyydyksiin suolattua silliä uusiksi syöteiksi ja pinosimme ne kannelle myöhempää käyttöä varten.

Puuha oli uuvuttavaa mutta kiehtovaa. Tunnissa saimme 63 keisarihummeria. Martinin mukaan ajoitus oli hyvä: sinä aamuna hinnat olivat nousseet kauden ennätykseen, 35 euroon kilolta. Mietin aikaisemmin paahteisella laiturilla, että sadevarustuksemme on ehkä liioittelua. Kun taivas yhtäkkiä synkkeni, ymmärsin mitä Olofssonin yhdeksän sukupolvea voivat yhdelle Lindbergille opettaa Länsi-Ruotsin ilmoista.

Olimme näköetäisyydellä Smögenin ikonisesta Hållön majakasta, mutta silti tempauduimme valtaviin maininkeihin, aivan kuin olisimme olleet keskellä Atlanttia. Marcus ja minä liu’uimme sateen liukastaman kannen poikki toisiamme päin. Onnistuimme heittämään kaikki pyydykset takaisin veteen. Samaan aikaan Martin seisoi tukevasti ruorin takana, hymyilevänä ja itsevarmana omassa elementissään.
 
”Jag älskar sommaren!” hän huusi meille ja väläytti leveän hymyn samalla, kun jättimäinen aalto rysähti rungon yli. ”Minäkin rakastan kesää!” Marcus huusi takaisin, ja purskahdimme kaikki nauruun.    
 

Osallistu keskusteluun!