Lääketieteen läpimurrot 2010

Uusinta uutta... KEUHKOISTA & KEUHKOSIIRTEISTÄ

"Se oli elämämme pisin päivä", sanoo 32-vuotias äidinkielenopettaja Christina Foster Kanadasta. Hän sairasti kystistä fibroosia, periytyvää avorauhashäiriötä, jolle ovat ominaisia monenlaiset oireet, kuten sitkeän liman aiheuttamat keuhkoputki- ja keuhkotulehdukset. Keuhkosiirre on taudin pahetessa vääjäämätön.

Tuona talvisena päivänä vuonna 2009 Foster odotti miehensä kanssa Toronton yleissairaalassa tuomiota, joka voisi merkitä elämää tai kuolemaa. Jo viisivuotiaasta hän oli sairastanut kerta kerralta vakavampia keuhkotulehduksia, joiden vuoksi hän oli joutunut käymään hoidoissa Torontossa lähes 700 kilometrin päässä kotikaupungistaan. Lääkäreiden ponnisteluista huolimatta hänen kuntonsa kuitenkin heikkeni edelleen. Hänen voimansa olivat niin lopussa, että hän pystyi tuskin kävelemään, saati ottamaan pientä poikaansa syliin. Hän yski jatkuvasti, vaikka sai koko ajan lisähappea, ja laihtui. "Joulukuussa 2009", hän sanoo, "minulle sanottiin, että oli aika ryhtyä harkitsemaan uusia keuhkoja. Se oli pelottava ajatus."

Kaikista siirrettävistä elimistä keuhkot menevät herkimmin pilalle. Toistaiseksi vain noin 15 prosenttia luovutetuista keuhkoista on pysynyt kunnossa riittävän pitkään, jotta ne voisi siirtää toiselle potilaalle. Luovutettuja keuhkoja on myös tarjolla vähän, joten noin joka viides potilas on kuollut leikkausjonoon.

Foster pääsi jonotuslistalle huhtikuussa 2010 ja muutti Torontoon ollakseen lähempänä sairaalaa. Elokuun kymmenentenä päivänä hiukan puolenyön jälkeen puhelin soi: heti sairaalaan, täällä on keuhkot. Pariskunta ryntäsi sairaalaan mielessään välittömästi alkava siirtoleikkaus, mutta he joutuivatkin odottelemaan koko yön tietoa siitä, olisivatko keuhkot kelvolliset siirrettäviksi. Aamukahdeksan jälkeen hoitajat kertoivat, että leikkaus päästään suorittamaan. Foster vietiin leikkaussaliin.

Pariskunnan odotellessa leikkaustiimi oli hyödyntänyt uutta käänteentekevää tekniikkaa, jonka uranuurtaja oli Toronton yleissairaalan keuhkonsiirto-ohjelman johtaja Shaf Keshavjee. Keshavjee oli vakaasti päättänyt pelastaa enemmän ihmishenkiä, joten hän halusi kehittää keinon, jolla lääkärit voisivat arvioida ja korjata vahingoittuneita luovutettuja keuhkoja. Hänen johdollaan Toronton yleissairaalan tiimi kehitti yhteistyössä ruotsalaisen biotekniikkayritys Vitrolifen kanssa menetelmän nimeltä Toronto XVIVO-keuhkoperfuusio.

Perinteisesti luovutetut elimet on säilytetty kylmässä, mutta uudessa menetelmässä ne sijoitetaan läpinäkyvään suojakammioon, jossa niitä säilytetään normaalissa ruumiinlämmössä eli 37 asteessa. Kun keuhkot pysyvät lämpiminä ja niihin pumpataan happea, ravinteita ja proteiineja sisältävää nestettä, ne pysyvät kunnossa paljon aiempaa pitempään (jopa 12 tuntia). Näin lääkärit saavat aikaa arvioida niiden kuntoa ja korjata mahdollisia vikoja. XVIVO-menetelmän avulla yli 30 prosenttia luovutetuista keuhkoista voidaan käyttää - eli entiseen verrattuna kaksinkertainen määrä. Koska potilaat saavat nyt terveempiä keuhkoja, he myös toipuvat nopeammin ja voivat paremmin.

Vuonna 2008 Keshavjeen onnistui ensimmäisenä maailmassa siirtää XVIVO-menetelmällä korjatut keuhkot potilaalle. Tekniikka on nyt leviämässä muualle maailmaan. "XVIVO on merkittävä muutos alallamme", Keshavjee sanoo. "Se mullistaa koko elinsiirtotekniikan." Tarkoituksena ei enää ole vain siirtää elimiä, vaan siirtää paranneltuja elimiä.

Leikkausta seuraavana päivänä Foster heräsi yhdeltätoista aamulla ja huomasi olevansa hengityskoneessa. Iltapäivään mennessä hän kuitenkin oli uusine kunnostettuine keuhkoineen jo niin hyvässä kunnossa, että hän alkoi hengittää itse. Kahden päivän kuluttua hän oli jo jaloillaan; kun leikkauksesta oli kulunut yhdeksän päivää, hän pääsi kotiin. "Tämä on ihme", hän sanoo. "Tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta, että minulla on jonkun toisen ihmisen keuhkot. Aivan uskomatonta."

Lisää edistysaskelia on luvassa. Lokakuussa 2009 Keshavjee julkaisi tutkimusryhmänsä kanssa lääketieteellisessä Science Translational Medicine -julkaisussa tutkimuksen, joka osoittaa, että XVIVO-menetelmän avulla siirrettäville keuhkoille voi antaa geeniterapiaa, mikä vähentää immunosuppressanttien eli immuunivastetta vähentävien lääkeaineiden tarvetta. Seuraavana vuorossa ovat kliiniset kokeet.

Tilanne tällä hetkellä: geneettisesti muunneltuja keuhkoja ei vielä ole saatavilla - kunnostettuja sen sijaan on.

Uusinta uutta... TAISTELUSSA SYÖPÄÄ VASTAAN

Kun Maphors Weatherly, 79-vuotias Yhdysvaltain ilmavoimien entinen sotilasmestari, alkoi yskiä verta joulun alla vuonna 2009, hän tiesi heti, että asiat olivat huonosti. Syöpää hän ei kuitenkaan missään vaiheessa epäillyt. Siihen mennessä hän ei ollut kokenut muita oireita kuin väsymystä. "Ajattelin, että se vain kuuluu vanhuuteen", hän sanoo.

Weatherley meni lääkäriin ja sai kuulla, että hänellä oli oikeassa keuhkossa syöpäkasvain. "Se oli jo suurempi kuin miehen nyrkki", hän sanoo. Pahempaa oli tiedossa: kasvain oli pitkälle edennyt - levinneisyysaste III-IV - eikä sitä voinut leikata.

Weatherley päätti mennä Texasin yliopiston syöpäklinikalle selvittämään eri hoitovaihtoehtoja.

Siellä hän kuuli syöpälääkäri Alain Mitan käynnissä olevasta kliinisestä kokeesta. Siinä perinteiseen solunsalpaajahoitoon yhdistettiin Reolysin-valmistetta, joka sisältää eläviä, elimistössä luonnostaan esiintyviä reoviruksia. "Terve solu hankkiutuu nopeasti eroon reoviruksesta", Mita sanoo, "mutta joidenkin syöpäsolujen on vaikea poistaa se. Siksi reovirus lopulta tappaa tällaiset syöpäsolut."

Kanadan Calgaryssä sijaitsevan, syöpälääkkeisiin erikoistuneen yrityksen Oncolytics Biotechin kehittämän Reolysinin tehoa eri syöpätyyppeihin tutkitaan parhaillaan. Mita on ensimmäinen lääkäri, joka on käyttänyt sitä levyepiteelisyövän hoitoon. Mitan mukaan Weatherlyn kaltaiset potilaat elävät keskimäärin alle vuoden. "Uusia hoitomuotoja kannattaa siis kokeilla, jotta elinaikaa saataisiin pidennettyä. Tämän tyyppisen syövän hoidossa ei ole juuri edistytty viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana." Mitan tämänhetkisessä tutkimuksessa on mukana parikymmentä potilasta, ja jos tulokset ovat hyvät, hän aloittaa laajemman, noin viisikymmentä potilasta käsittävän tutkimuksen.

Weatherlyn tapauksessa uusi hoitomuoto tehosi poikkeuksellisen hyvin. Puolen vuoden solunsalpaaja- ja Reolysin-hoidon jälkeen kasvain oli kutistunut yhdeksänkymmentä prosenttia. "Se oli enää peukalon puolikkaan kokoinen", Weatherly sanoo, "ja rintakehään levinneet kasvaimet olivat hävinneet lähes tyystin."

Solunsalpaajahoito on nyt lopetettu, ja Reolysiniä hän ottaa enää ylläpitoannoksena. Haittavaikutuksena on pientä särkyä ja kuumeilua, mutta Weatherly tuntee jo olevansa paljon energisempi. "Voin hyvin. Minulla ei ole kipuja ja hengitys kulkee kevyemmin."

Reolysin-tutkimuksia on käynnissä muuallakin. Suppeassa englantilaistutkimuksessa on mukana viisi pään ja kaulan alueen syöpää sairastavaa potilasta, joita pidetään parantumattomasti sairaina, ja kolmella heistä Reolysin-hoidon tulokset ovat olleet erittäin hyvät. Myös toisessa, laajemmassa tutkimuksessa on saatu rohkaisevia tuloksia, ja lähes kaksisataa potilasta käsittävä jatkotutkimus on käynnissä.

Uutiset ovat erityisen mieluisia Matt Coffeylle, Oncolytics Biotechin toimitusjohtajalle. Coffey on tutkinut reovirusta 1990-luvulta lähtien ja oli mukana havaitsemassa, että reovirus tuhosi syöpäsoluja koe-eläimissä. "On harvinaista herkkua saada olla mukana tekemässä löytöä ja sitten saada se vielä kolmannen vaiheen tutkimuksiin."

Tilanne tällä hetkellä: kliiniset tutkimukset käynnissä.

Uusinta uutta... SYDÄMESTÄ

Troy Golden on 45-vuotias sairaanhoitaja Yhdysvaltain Oklahomasta. Hän sairastaa Marfanin tautia, periytyvää sidekudoksen aineenvaihduntahäiriötä, joka hitaasti mutta varmasti on tuhonnut hänen sydämensä. Vuonna 2000 Goldenille tehtiin ensimmäinen tekoläppäleikkaus, ja kuusi vuotta myöhemmin sydäntä taas korjattiin. Sydän kuitenkin jatkoi jyskyttämistään. "Ihan kuin hän olisi juossut jatkuvasti maratonia pystymättä pysähtymään", sanoo hänen vaimonsa Darla. "Hän oli aina väsynyt. Vaikka hän istui hiljaa paikallaan, saattoi nähdä, kuinka hänen sydämensä hakkasi."

Edes elimistöön sijoitettu automaattinen rytminsiirtolaite ei auttanut. Rytminsiirtolaite reagoi kammiovärinään ja tiheälyöntisyyteen antamalla sydämen seutuun erivahvuisia sähkösysäyksiä, jotta sydän palaisi normaaliin rytmiin. Vuoden 2009 jouluaattona Goldenin rytminsiirtolaite antoi erityisen voimakkaan sysäyksen. Seuraavien päivien aikana vastaavanlaisia tuli ainakin kolmekymmentä lisää. "Elimistön läpi menee voimakas jännite. Se on todella kivuliasta", sanoo Darla.

Kun Golden joulukuun 30. päivänä vietiin sairaalaan, hänen sydämensä oli jo käytännössä pettänyt. Hän tarvitsi siirteen, ja hänet pantiin jonotuslistalle. Yhdysvalloissa sydänsiirrettä odottaa vuosittain noin kolme tuhatta ihmistä, mutta vain parituhatta sydäntä on tarjolla. Sydänsiirteiden kysyntä on aina tarjontaa suurempi, ja potilaat joutuvat usein odottamaan kuukausia sopivaa sydäntä.

Goldenin tapauksessa tilanne oli tavallista kehnompi. Hänen veriryhmänsä O+ ja 190 senttimetrin pituutensa vähensivät merkittävästi mahdollisuuksia löytää sopiva luovuttaja nopeasti. Lääkäreillä oli kuitenkin väliaikaisratkaisu: tekosydän.

Monessa Euroopan maassa sekä Australiassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa käytössä oleva SynCardia-tekosydän ei ole mikään uusi laite. Sen kehittäjä, Yhdysvaltain Arizonassa sijaitseva yritys, on kuitenkin jatkokehitellyt tuotettaan. Yleensä väliaikaisen tekosydämen saanut potilas joutuu olemaan sairaalahoidossa kuukausia, joskus vuosiakin, kiinnitettyinä letkuilla lähes 200-kiloiseen koneeseen sydänsiirrettä odotellessaan.

SynCardia käynnisti viime vuonna kliinisen tutkimuksen, jossa koekäytetään tekosydämen kannettavaa virtalähdettä. Leivänpaahtimen kokoinen laite painaa vain kuutisen kiloa, ja sen ansiosta sydänsiirrettä jonottava potilas voi viettää lähes normaalia elämää kotioloissa. SynCardian varatoimitusjohtajan Don Isaacsin mukaan Yhdysvaltain lääke- ja elintarvikevirasto päättää tutkimuksen päätyttyä, hyväksyykö se laitteen yleiseen käyttöön. Euroopassa se on jo saanut CE-merkinnän. Yhdysvalloissa tekosydän ja virtalähde maksavat yhteensä 125 000 dollaria eli noin 95 000 euroa.

Troy Golden sai tekosydämen oklahomalaisessa sairaalassa 15. syyskuuta 2010. Kuukautta myöhemmin hän pääsi kotiin. Tekosydämen virtalähde toimii sähköllä, ja hän voi joko kytkeä sen pistorasiaan tai käyttää akun varassa. Autossa se toimii samalla laturilla kuin matkapuhelin. Golden nauttii saadessaan olla kotona perheensä ja koiriensa kanssa. "Voin todella paljon paremmin kuin ennen tekosydäntä", hän sanoo. "Nyt pystyn kävelemäänkin. On se uskomatonta, mitä kaikkea tiede on kehittänyt."

Tilanne tällä hetkellä: käytössä Euroopassa, Yhdysvalloissa odotetaan päätöstä tämän vuoden aikana.

Uusinta uutta... IHON UUDISKASVUSTA

Mitä jos ihosoluja voisi tulostaa samaan tapaan kuin paperitulosteita tavallisella tulostimella? Yhdysvaltalaisen Wake Forest -yliopiston regeneratiivisen eli uudistavan lääketieteen tutkijat ovat tehneet eräänlaisella "biotulostimella" juuri niin. Potilaan haava mitataan laitteen lasertekniikan avulla. Tietokone laskee, paljonko ihosoluja tarvitaan, ja laite suihkuttaa ne suoraan ihoon, juuri siihen kohtaan missä niitä tarvitaan.

Toistaiseksi biotulostinta on testattu vain laboratoriohiirillä, mutta tutkimusten mukaan palovammat parantuvat uuden tekniikan ansiosta kaksi viikkoa normaalia nopeammin. Biotulostus voisi korvata ihonsiirron, kivuliaan toimenpiteen, jossa ihoa siirretään esimerkiksi reidestä vaurioituneen kohdan päälle. Uudella tekniikalla potilaan omia ihosoluja voidaan kasvattaa ja monistaa laboratoriossa, ja siirtää ne sitten tulostimeen. "Koko kehon peittävän uuden ihon kasvattaa kahdeksassa viikossa", sanoo tutkija Anthony Atala.

Tilanne tällä hetkellä: ihmiskokeet aloitetaan 3–5 vuodessa.