Leymah Gbowee rakentaa rauhaa Liberiaan

Vastikään lukiosta valmistunut Leymah Gbowee juhli koulunsa päättäjäisiä yhdessä perheensä, naapureidensa ja ystäviensä kanssa. Tulevaisuus näytti ­valoisalta: nuori nainen aikoi opiskella biologiaa ja kemiaa yliopistossa ja kouluttautua lastenlääkäriksi. Toisin kävi, kuten Gbowee kirjoittaa ­äskettäin ilmestyneessä muistelmateoksessaan, Mighty Be Our ­Powers. Vain puoli vuotta hänen vuoden 1989 valmistumisjuhlansa jälkeen kaikki, minkä hän tunsi ja mistä hän unelmoi, oli poissa. Sisällissota repi Liberian hajalle, Gboween asuinalue tuhoutui, perheenjäsenet joutuivat eroon toisistaan ja tulevaisuudensuunnitelmat kariutuivat.

 

Seurasi useita kauhun vuosia, kun Charles Taylorin johtamat kapinalliset yrittivät syrjäyttää maan korruptoituneen presidentin Samuel Doen. Sodan kumpikin osapuoli syyllistyi tuhoisiin kostoiskuihin, ja Gbowee näki siviilejä murhattavan silmiensä edessä. Yksi verilöylyistä tapahtui kirkossa. (”Samoilla kirkonpenkeillä, joilla me lauloimme ja rukoilimme, ... he raiskasivat, silpoivat, ampuivat ja hakkasivat”, hän kirjoittaa.) Gbowee pakeni sukulaistensa kanssa yhdestä tilapäissuojasta toiseen, näki usein nälkää ja asui jonkin aikaa myös moskiittoja kuhisevalla pakolaisleirillä Ghanassa.

Gbowee palasi Liberiaan vuonna 1991, kun uusi väliaikaishallitus oli perustettu, ja tutustui mieheen nimeltä Mens. Juuri kun hän oli vannonut jättävänsä väkivaltaiseksi osoittautuneen miehen, hän huomasi olevansa raskaana. Gbowee tunsi olevansa ansassa, jäi miehen luo ja sai tämän kanssa vielä kaksi lasta. Hän ei kuitenkaan lannistunut vaan aloitti opinnot Unicefin kautta ja ryhtyi sosiaalityöntekijänä auttamaan sodassa traumatisoituneita ihmisiä.

Jälleen uusi raskaus lisäsi Gboween päättäväisyyttä, ja sukulaistensa avulla hän otti lapsensa, jätti Mensin ja alkoi suunnitella naisten liikettä, joka vaatisi rauhaa Liberiaan. Sillä ­välin Taylorista oli tullut presidentti, ja toisen perät­täisen sisällissodan taistelut riehuivat kiivaina. Gbowee alkoi kul­kea kylästä kylään koo­ten naisia yhteen.

Vastoin kaikkia odotuksia hän sai suostuteltua kristityt ja musliminaiset yhteistyöhön keskenään ja johti lopulta tuhansia, rauhaa symboloiviin valkoisiin vaatteisiin pukeutuneita naisia mielenosoituksissa kaduilla ja hallituksen kokouksissa. Gbowee kirjoittaa: ” ’Aiemmin olimme hiljaa’, sanoin kuulijoille. ’Mutta nyt, kun niin monet meistä on tapettu ja raiskattu, ihmisarvoamme on loukattu, meihin on tartutettu tauteja ja olemme nähneet lastemme ja perheidemme tuhoutuvan, sota on opettanut meille, että tulevaisuuden vuoksi meidän täytyy nousta vastustamaan väkivaltaa ja alkaa rakentaa rauhaa! Emme anna periksi ennen kuin maassamme vallitsee rauha!’ ”

 

Naiset eivät luovuttaneet, eikä Taylor ryhtynyt toimiin heitä vastaan. Hän sanoi pitävänsä naisia äiteinään. Gboween ryhmä siivitti Taylorin eroon vuonna 2003 ja nopeutti sisällissodan päättymistä. Ryhmä sai naiset ilmoittautumaan äänestäjiksi ja saavutti voiton, kun Ellen Johnson Sirleaf valittiin Afrikan ensimmäiseksi naispresidentiksi vuonna 2005.

Gboween työ oli vasta alkamassa. Nykyään hän johtaa rauhaa ja turvallisuutta edistävää afrikkalaista naisverkostoa ja kiertää ympäri maailmaa puhumassa naisten ja tyttöjen puolesta. Tästä työstä kertoo myös hänestä tehty dokumenttielokuva Pray the Devil Back to Hell.

 

Lokakuussa 2011 Gboweelle myönnettiin vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto yhdessä Ellen Johnson Sirleafin ja jemeniläisen demokratia-aktivistin Tawakkul Karmanin kanssa.

 

 

 

Reader’s Digestin (Suomessa Valitut Palat) toimittaja tapasi Gboween, 39-­vuo­tiaan kuuden lapsen äidin, tämän vieraillessa New Yorkissa. Haastattelussa naisesta huokui lämpö, vilpittömyys ja halu tehdä aina vain enemmän.

Mistä ammennat rohkeutesi?
Uskostani Jumalaan. Olen huomannut, että kaikki mitä olen, kaikki mihin pyrin ja kaikki mitä olin ennen, riippuu Jumalan armosta. Sekä Afrikassa että sen ulkopuolella on valtavan paljon naisia, jotka ovat älykkäämpiä kuin minä.

 

Silti jokin antoi sinulle rohkeutta yrittää paeta epätoivoisesta elämäntilanteestasi.
Kuulin kerran poikani sanovan äidilleni, että hän pelkäsi isäänsä. Olin vihainen itselleni, koska olin sallinut lasteni nähdä perheväkivaltaa. Sillä hetkellä vannoin, että suojelisin heitä ja pakenisin ansasta. Nytkin, kun puhumme naisten oikeuksista, tiedän, että tyttäreni hyötyvät muutoksista tulevaisuudessa vaikken itse niistä hyötyisikään. Lupaus, jonka annoin lapsilleni, rohkaisee minua. Olen onnekas, kun pääsen käymään yhteisöissä ja näkemään niiden todellisen tilanteen. Olen onnekas, kun voin lähestyä maan johtoa ja kertoi heille tuosta todellisuudesta. Olen myös onnekas, koska voin keskustella asioista kansainvälisellä tasolla ja sanoa: ”Se, mitä luulette tekevänne, ei auta tätä ryhmää.”
 

Aina ennen kun puhun julkisesti, lausun pienen rukouksen. Minulle tämä on kutsumusammatti. Kirjoittamani kirja on minulle tärkeä. Toivon, että Afrikan naiset ja tytöt saavat sitä lukuisia kappaleita, jotta hekin saavat tietää, mikä on mahdollista.

 

Millainen rooli Lähi-idän naisilla mielestäsi on Arabikevään jälkeen?
Olen pettynyt Lähi-idän naisiin. He ottivat osaa mielenosoituksiin, mutta vetäytyivät heti saavutettuaan ensimmäisen tavoitteen. Esimerkiksi Mubarakin lähdettyä Egyptistä kaikki naiset palasivat kotiin. Maaliskuun 8. päivänä, kansainvälisenä naistenpäivänä, he osoittivat mieltään Tahririn aukiolla ja sitten [kun heitä ahdisteltiin] he perääntyivät. Mielestäni sen olisi pitänyt rohkaista heitä osoittamaan entistä kiivaammin mieltään.
 

Yhden asian tiedän varmasti, mitä tulee muutoksen aikaansaamiseen missä tahansa maassa, erityisesti naisia koskevissa asioissa, ja se on tämä: kukaan ei voi tehdä sitä puolestasi.

 

Pelkäätkö koskaan?
Joskus. Eniten pelkäsin maaliskuun 23. päivänä, kun osallistuimme Nigeriassa mielenosoitukseen Norsunluurannikon naisten puolesta. En pelännyt itseni vaan kaduille kerääntyneiden naisten puolesta. Työtoverini pääsivät konferenssikeskukseen, jossa presidentit kokoontuivat [Länsi-Afrikkaa koskevassa kansainvälisessä konferenssissa]. Omatuntoni ei olisi koskaan sallinut minun istua sisätiloissa, kun ulkona olevat naiset olivat vaarassa, joten liityin mukaan mielenosoitukseen.

 

Jouduit itsekin vaaraan.
Johtajuus on oman kansan tukena olemista. Sanotaan että vain elävät jatkavat taistelua, mutta joskus täytyy myös osoittaa olevansa todellinen johtaja. Ne naiset olivat kokoontuneet paahtavan kuuman auringon alle osoittamaan mieltään, joten minun piti ryhmän alullepanijana olla heidän kanssaan. Kadulla me kaikki tanssimme! Ohiajavat naiset pysäköivät autonsa ja liittyivät joukkoon. Armeija ei voinut uskoa silmiään: kuningas oli määrännyt panssarivaunut meitä vastaan, mutta me vain tanssimme niiden edessä.

Joskus pelkään kuolemaa ja pelkään lasteni puolesta. Mutta yksi asia, jota en ole koskaan pelännyt, on ajatusteni tuominen julki. Edustan naisia, jotka eivät ehkä koskaan saa tilaisuutta vierailla YK:ssa tai tavata presidenttiä. En koskaan pelkää puhua totta valtaapitäville.

Monet tuntevat itsensä avuttomiksi, koska ongelmia on niin paljon eikä yksi ihminen voi auttaa kaikkia. Mitä haluaisit sanoa heille?
Jumala on luonut meidät niin, että jokaisella on jotain ainutkertaista annettavaa. Jotakuta tarvitaan olemaan se naapuri, joka kokoaa lapset yhteen laulamaan tai kuuntelemaan tarinoita; jotakuta tarvitaan olemaan loistava puhuja. Menetin siskoni Genevan ja toivoisin, että hän olisi yhä kanssamme, koska hän oli yksi niistä, jotka luulevat, ettei heillä ole mitään erityistä kykyä. Hän huolehti lapsistani töissä ollessani, ja kun katson heitä nyt, en voi kuin ihailla sitä, millaisia heistä on tullut siskoni erinomaisen kasvatuksen ansiosta.

 

Mitä haluaisit saada kirjasi lukijat ymmärtämään?
Haluan rikkoa myytin ruukkuja kantavista afrikkalaisista naisista riippuvine rintoineen raahaamassa kolmea lasta selässään sodan keskellä. Haluan päästä eroon uskomuksesta, että olemme aina uhreja. Vaikka olisimmekin uhreja, selviydymme silti. Olemme vahvoja naisia, jotka joutuvat kokemaan suunnattomia vaikeuksia, mutta seisovat silti omilla jaloillaan. Mihin ikinä päädytkin, voit aina nousta ylös ja jatkaa matkaa. Mikään ei voi estää sinua olemasta sitä, mitä haluat.