Matka jään alle

Emmanuelle Périé laskeutui parin neliömetrin kokoisen avannon ääreen, liukui tummaan, syvään veteen ja katosi näkyvistä.
”Avattuani silmät ensimmäisen kerran jään alla oli kuin olisin saapunut uuteen maailmaan. Tunne oli sanoinkuvaamaton, kuin olisin siirtynyt avaruuteen. Vesi oli aivan puhdasta ja kannatteli minua, tuntui kuin olisin leijunut ilmassa. Alla avautuva tuhansien metrien syvyys herätti levottomuutta, mutta kaikkiaan jäänalainen maailma oli suorastaan taianomainen.”

Meri on totta kai myös hyvin vaarallinen. 32-vuotias Emmanuelle oli pelottoman ranskalaisjoukon ainoa naisjäsen. Sukellustiimin tavoitteena oli tutkia, mitä napajäätikön alla mahtoi piillä. Tiimiä johti 31-vuotias kameramies Ghislain Bardout, jonka kanssa Emmanuelle on seurustellut kuusi vuotta.

Ghislain ja Emmanuelle eivät näytä perinteisiltä tutkimusmatkailijoilta. Heidän kasvoiltaan ei vielä löydy vanhemmille kollegoille tunnusomaisia piirteitä kuten parkkiintunutta ihoa ja ryppyisiä silmäkulmia – piirteitä, jotka kielivät ankarissa sää- ja ympäristöolosuhteissa vietetyistä vuosista.

Heidän saavutuksensa eivät kuitenkaan jätä ketään kylmäksi. Retkikunta vaelsi hyisten, arktisten maisemien halki 47 päivää, ja sinä aikana he sukelsivat jään alle yhteensä 51 kertaa. He ottivat tuhansittain upeita valokuvia, kuvasivat tuntikaupalla videomateriaalia sekä suorittivat tieteellisiä kokeita (niistä lisää tietoa viimeisen aukeaman tietolaatikosta). Maapallon lämpenemisen myötä jääpeite halkeilee ja sulaa, minkä vuoksi näin laaja matka jään alle saattaa jäädä ainoaksi laatuaan.

Ghislain kuvailee jäänalaista maailmaa ainutlaatuiseksi. ”Se on kuin oma universuminsa.  Jääpeite pään päällä ei ole mikään tasainen katto. Jäätiköt liikkuvat, osuvat toisiinsa ja muuttavat muotoaan koko ajan. Jää muodostaa tunneleita, luolia, harjuja ja jyrkänteitä. On oltava varovainen, sillä jää liikkuu koko ajan.”

Ghislain näki tässä jäämaailmassa rakennelmia, jotka olivat kuin jäästä veistettyjä katedraaleja. ”Ne olivat valtavan suuria ja korkeita. Monen muotoiset jääkiteet kimaltelivat kaikissa mahdollisissa väreissä ja loivat vaikutelman lasimaalauksesta. Yleisin väri oli sininen, mutta seassa oli myös vihreää, valkoista, violettia, keltaista ja mustaa.” Samalla sukeltajien ohi lipui vähän väliä eriskummallisia meren asukkeja läpinäkyvistä meduusoista aina harvinaisiin pikkumaneetteihin asti.

Ghislain alkoi suunnitella sukellusretkeä napajäätikön alle vuonna 2007. ”Se oli minulle suoranainen pakkomielle, ja käytin suunnitteluun kaiken liikenevän vapaa-ajan. Unelmoin sukeltamisesta jään alla ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Tiesin, että pohjoisnavalla on valkoista lumi- ja jäälakeutta silmänkantamattomiin. Mutta halusin myös tietää mitä sen alta löytyisi.”

Hän käytti kolme vuotta rahoittajien löytämiseen ja retkikunnan kokoamiseen. Päärahoittajaksi löytyi Rolex, ja lopulta myös viiden sukeltajan, kahden kameramiehen sekä yhden ensihoitajan joukko oli koossa.
Retkikunnan viimeinen jäsen oli Ghislainin ja Emmanuellen kaunis lumenvalkea siperianhusky Kayak, joka seuraa heitä kaikkialle. Koiran tehtävänä oli varoittaa heitä haukullaan leiriä lähestyvistä jääkarhuista.

Viime maaliskuussa DC3-kone jätti retkikunnan jäälle noin 70 kilometrin päähän maantieteellisestä pohjoisnavasta.
”Katselimme, kun lentokone kohosi ilmaan ja hävisi vähitellen näkyvistä”, Ghislain kertoo. ”Valmistelut olivat ohi, ja seikkailu saattoi alkaa. Sillä hetkellä olimme täysin yksin, tunsimme olevamme ainoat ihmiset maan päällä. Hetki oli todella koskettava.”
”Meillä oli ollut tapana jutella etukäteen päivästä, jolloin näkisimme koneen häipyvän”, Emmanuelle kertoo. ”Mutta kun tuo hetki lopulta koitti, se tuntui vielä hurjemmalta kuin osasimme kuvitella.”

Suunnitelmissa oli viettää jäällä kolme kuukautta. Retkikunnan lopullinen päämäärä oli Kanadan pohjoisin piste, Ellesmerensaari. Mukana oli raskaasti lastattuja pulkkia, minkä lisäksi lumimyrskyt, liikkuva jää, jäätävä tuuli sekä toisinaan jopa 45 pakkas-
asteeseen laskeva lämpötila hidastivat matkantekoa vääjäämättä. Hyvänä päivänä retkikunta kuitenkin pääsi etenemään jopa kymmenen kilometriä. Retkikunnalla ei ollut perusleiriä, joten heidän oli kuljetettava kaikki varusteet mukanaan.
Sään salliessa ja sopivan kohdan löydyttyä retkikunta kairasi ja sahasi jäähän avannon. Sen jälkeen kaksi tai kolme ryhmän jäsentä pääsi suorittamaan retken tärkeintä tehtävää eli sukeltamaan jään alle.

Emmanuelle nautti vaeltamisesta lähes yhtä paljon kuin sukeltamisesta taianomaiseen maailmaan. ”Minusta oli ihana hiihtää. Kayak jolkotteli vierelläni, ja kuuntelin mp3-soittimesta reggaeta, Nina Simonea sekä ennen kaikkea Georges Brassensia.”

Retkikunnalla oli mukanaan kolme telttaa, joista suurinta käytettiin nukkumiseen ja kahta pienempää pukuhuoneina. Iso teltta toimi myös ruokailutilana, ja Emmanuelle piti tarkkaa huolta ruokavaliosta. Jokaista päivää varten oli varattu kilo ruokaa henkeä kohden, ja koska kyseessä oli ranskalainen tutkimusmatka, tarjolla oli totta kai juustoa ja suklaata sekä päivän päätteeksi tukeva lämmin ateria.

Retkikunta odotti jään alkavan sulaa toukokuun puolivälissä. Ilmastonmuutos kuitenkin muistutti olemassaolostaan, ja jää alkoi halkeilla jo viikkoja odotettua aiemmin, mikä sai sukeltajat huolestumaan.

”Jäätikön oheneminen on luonnon hätähuuto”, Ghislain toteaa. ”Ihmisten tulisi kuunnella sitä ja sopeutua elämään luonnon ehdoilla.”
Eräänä iltana jäälautta halkeili sen verran pahasti, että retkikunta ei ollut varma turvallisen leiriytymispaikan löytymisestä. He jatkoivat matkaa, mutta 47. päivänä, kun matkaa lopulliseen päämäärään oli vielä 170 kilometriä, Ghislain päätti, että jatkaminen olisi liian vaarallista.

”Emme olleet varautuneet siihen, että jäätikkö muuttui yhtäkkiä niin arvaamattomaksi”, Ghislain kertoo. ”Eteneminen raskaan lastin kanssa oli hyvin vaivalloista. Jää halkeili uhkaavasti ja sääennustukset lupasivat kehnoa säätä.” Vaihtoehtoja ei ollut, joten Ghislain soitti lentäjälle ja pyysi tätä hakemaan heidät pois.

Hetken näytti jo siltä, että lentäjä joutuisi kieltäytymään pyynnöstä, sillä jäätiköllä ei ollut riittävän turvallista laskeutumispaikkaa. Ghislain sai kuitenkin ylipuhuttua lentäjän, ja sukellustiimi pääsi turvallisesti kotimatkalle mukanaan arvokas kokoelma valokuvia ja videomateriaalia.

Palattuaan kotiinsa bretagnelaiseen Concarneaun satamakaupunkiin Ghislain ja Emmanuelle ovat suunnitelleet jatkoa arktisten alueiden tutkimukselle – ennen kuin olosuhteet jäätiköllä muuttuvat liikaa. Ja myös yksityiselämän puolella kello tikittää.
”Emme haluaisi luopua työstämme, mutta jossain vaiheessa haluamme saada lapsia”, Emmanuelle toteaa. ”Tällä hetkellä työn ja perheen yhteen sovittaminen on mahdotonta.” Selvää kuitenkin on, että heidän seikkailunsa jatkuvat vielä jonkin aikaa.    

 

 

Retkikunta selvitti jään paksuutta sekä ääriolosuhteiden vaikutusta ihmiskehoon.
 

Merijään tutkimiseen erikoistunut Christian Haas kanadalaisesta Albertan yliopistosta suunnitteli retkikunnalle ohjelman, jonka avulla he mittasivat jään paksuutta. Tutkimuksen tarkoituksena oli auttaa seuraamaan jään sulamisnopeutta, mikä on yksi keskeisimmistä ilmastonmuutosta mittaavista tekijöistä. Lentokoneiden ja satelliittien avulla tehdyt mittaukset eivät erota jäätä ja sitä peittävää lumikerrosta toisistaan. Tarkkoja tuloksia saadaan ainoastaan, kun mittaukset tehdään suoraan jään pinnalla ja vastaavasti sen alla.

Vielä viisikymmentä vuotta sitten jääpeitteen paksuus oli jopa 15 metriä, mutta nykyään se on enää 4 metrin luokkaa. Huhtikuun lopun keskilämpötila oli 6–8 astetta korkeampi kuin viime vuosina vastaavaan aikaan.

Retkikunnan jäsenet myös mittasivat miten heidän kehonsa reagoi  ääriolosuhteisiin. Tutkimuksen oli kehittänyt ranskalainen yhtiö Géo Scaph Association, jonka pyrkimyksenä on edistää sukeltamiseen ja lääketieteeseen liittyvää tutkimusta.
Ennen sukeltamista ryhmän jäsenet nielaisivat kahden senttimetrin mittaisen kapselin, joka välitti langattomasti tietoa kehon lämpötilasta samaan aikaan kun se kulki ruuansulatuskanavan läpi. Tutkimukset osoittivat, että kehon lämpötila pysyi 36 asteessa tai sen yli vielä reilun tunnin sukelluksen jälkeenkin.

 

Retkikunnan jäsenet pitivät myös ranneketta, joka tarkkaili heidän unirytmiään. Alustavien tulosten mukaan fyysinen rasitus ja tummassa vedessä sukeltaminen mahdollisesti auttoivat kehoa sopeutumaan vuorokauden vaihteluun yöttömistä öistä huolimatta.