Previous slide
Next slide

Oikeat koskemattomat

vprd130313_a
Facebook
Twitter
WhatsApp
Pinterest
Email
Tulosta
Kirjoittanut: Liliane Charrier
Tämä on tarina siitä, kuinka sujuvasanaisen pikkurikollisen ja ranskalaisen aristokraatin välinen ystävyys muutti heidän kummankin elämän paremmaksi.

Abdel Sellou ei koskaan unohda tuota ensitapaamista. Valtion työllisyysviraston lähettämä kirje saapui sateisena joulukuun aamuna vuonna 1994 hänen kotiinsa Pariisissa. Kirjeessä velvoitettiin hänet hakemaan avoinna olevaa työpaikkaa, jota kuvattiin seuraavasti: ”Henkilökohtaista hoitoavustajaa ja seuralaista haetaan neliraajahalvaantuneelle.” Sellou ei vaivautunut lukemaan kirjettä loppuun saakka. Hän toimi näissä tilanteissa aina samalla, hyväksi havaitulla tavalla: hän vain hankki kirjeeseen allekirjoituksen, jonka avulla pystyi osoittamaan, että oli käynyt työpaikkahaastattelussa.

Abdel oli 23-vuotias. Hän oli ollut puolitoista vuotta vankilassa varkaudesta ja pahoinpitelystä ja oli vapauduttuaan työskennellyt pizzeriassa. Se oli kuitenkin ollut hänestä niin ikävystyttävää, että hän oli pyrkinyt kaikin tavoin saamaan potkut. Hän käytti järjestelmää surutta hyväkseen; irtisanomisen jälkeen hän saisi kahden vuoden ajan korvauksina melkein yhtä paljon rahaa kuin oli saanut palkkaa.

Haastattelu pidettiin osoitteessa Avenue Leopold-III Pariisin vauraassa 16. kaupunginosassa. Abdel seisoi hetken mykistyneenä valtavan puutarhan keskellä sijaitsevan kaupunkikartanon sisäänkäynnillä. Hän sanoi kiveen upotettuun ovipuhelimeen: ”Työpaikkailmoitus, hoitoavustaja ja niin edelleen, olenko oikeassa paikassa?”

Kohtelias ääni vastasi: ”Tulkaa sisään, hyvä herra!”

Läpi ensin yhdestä portista ja sitten toisesta. Abdelille valkeni viimein, ettei hän ollut jonkin yhtiön pääkonttorilla, vaan yksityishenkilön kodissa. Koti, jossa oli suurten mestareiden maalauksia, empire-tyylisiä lipastoja ja puu-upotuksin koristettuja sivupöytiä oli niin hieno, että se sai Abdelin sanattomaksi. Haalistuneissa farkuissaan ja kuluneessa takissaan hän muodosti jyrkän vastakohdan talon sisustukselle.

Pyörätuolissa istuva mies kehotti Abdelia tulemaan lähemmäs, ja Abdel katsoi miestä kiireestä kantapäähän.

”Hyvää huomenta, voisitteko allekirjoittaa tämän?” Abdel kysyi. ”Tarvitsen sitä työttömyyskorvaustani varten.”

Hätkähtämättä lainkaan mies vastasi: ”Etkö näe? En voi tehdä itse mitään. Olen neliraajahalvaantunut ja tarvitsen avustajaa kaikkeen.”

Philippe Pozzo di Borgo aisti tässä karkeassa nuoressa miehessä ripauksen villiyttä, joka kiehtoi häntä. Hän kaipasi ravistelua, ei sääliä. ”Oletko kiinnostunut?” hän kysyi Abdelilta.

Kiinnostunut? Se olisi ehkä ollut liikaa sanottu. Mutta aivan kuten hänen edessään istuvalla huonon onnen ruumiillistumalla, joka oli kahlittu pyörätuoliin ikuisiksi ajoiksi, Abdelillakaan ei ollut mitään menetettävää.

 

Abdel Yamine Sellou oli nelivuotias, kun hän lähti Algeriasta Pariisiin setänsä Belkacemin ja tätinsä Aminan luokse. He olivat lapseton pariskunta, joista oli tuleva hänen uudet vanhempansa. Pohjoisafrikkalaisten arabiperheiden keskuudessa oli tavallista antaa lapsi sukulaisille, jotka eivät voineet saada omia lapsia. Niinpä Abdel ja hänen vuotta vanhempi veljensä Abdel Ghany muuttivat maahan, jonka kieli heidän piti opetella. Heidän uusi kotinsa oli kolmen huoneen asunto Beaugrenellen alueella Pariisissa.

Adoptiovanhemmat eivät asettaneet pojalle mitään rajoja. Abdel pyysi haluamiaan asioita uusilta vanhemmiltaan antamalla heille käskyjä. Kukaan ei estänyt häntä katsomasta sunnuntain myöhäisillan elokuvaa tai tarkistanut, tekikö hän läksynsä. Kukaan ei myöskään ihmetellyt, missä hän oli, kun hän kävi näpistelemässä kadun kulmassa olevassa supermarketissa. Hän otti saamastaan vapaudesta kaiken irti.

Hän pääsi milloin milläkin verukkeella livahtamaan tihutöihinsä: pakottamaan nuoremmat lapset antamaan hänelle uudet lenkkarinsa koulussa, varastamaan tavaroita supermarketeista ja urheilukaupoista ja jopa näpistämään Eiffelin tornin juurella parveilevien amerikkalaisturistien kameroita. Kerran, kahdesti, 20 kertaa Abdel vietiin poliisiasemalle. Heti täytettyään 18 vuotta hän päätyi Fleury-Mérogisin vankilaan.

Mikään ei ollut valmistanut nuorta, laeista piittaamatonta kovanaamaa huolehtimaan invalidista päivästä toiseen: ristimään Philippen käsivarret vatsan päälle verenkierron tehostamiseksi, työntämään hänen rintakehäänsä eteenpäin, kantamaan häntä tuoliin, oikaisemaan hänen raajansa ja asettelemaan ne hyvään asentoon, pukemaan hänelle kengät jalkaan.

Abdel asui talon yhteydessä olevassa asunnossa ja huolehti Philippestä aina aamuvarhaisesta lähtien. Vaikka parivaljakon tiet olivat kohdanneet lähes sattumalta, Abdel alkoi vähitellen kiintyä Philippeen. Hän kirjoitti omaelämäkerrassaan: ”Kohdattuani tämän miehen, jolla oli nauru herkässä, huomasin, että meitä yhdisti jokin suurempikin kuin vain työ. Sillä ei ollut mitään tekemistä sopimusten tai velvollisuudentunnon kanssa. Hän aukaisi silmäni maailmaan, jota luulin vihaavani: niiden maailmaan, joilla on kaikkea.”

Vuonna 1993 tapahtuneeseen, neliraajahalvaantumiseen johtaneeseen varjoliito-onnettomuuteen saakka Philippe, Ranskan suuraatelistoon kuuluneen suvun jäsen, oli toiminut arvostetun samppanjanvalmistajan Pommeryn toisena johtajana. Nyt, kun hän ei enää voinut harrastaa mitään fyysistä, tämä valistunut taiteiden ystävä nautti älyllisistä harrastuksistaan enemmän kuin koskaan. Abdel vietti tuntikausia kääntäen Philippelle sivuja tämän loputtoman pitkistä kirjoista.

”Kauheita tiiliskiviä nämä sinun kirjasi”, Abdel sanoi työnantajalleen ja lisäsi sitten ilkikuriseen sävyyn: ”Ne sopisivat täydellisesti poliisin kolkkaamiseen!” Abdel oli poiminut oppinsa kadulta eikä niinkään koulusta, mutta hän alkoi ajan kuluessa vilkuilla pomonsa olkapään ylitse lukeakseen. Kaupunkikartanon hiljaisessa ilmapiirissä hän alkoi myös vähitellen tutkia kirjaston romaaneja.

”Abdel, voitko laittaa minulle sanan ’viraltapantu’ pystysuoraan?” Iltaisin Philippe pelasi mielellään Scrabble-sanapeliä. Abdel teki kuten hänen työnantajansa pyysi mutta valitti hymyillen: ”Viraltapantu ei ole oikea sana! Verolle panosta olen kuullut, mutta en tuosta.”

Philippe valisti häntä ripeästi: ”Viraltapantu pappi, esimerkiksi, on sellainen Jumalan palvelija, joka on erotettu kirkollisesta virastaan.”

Abdel oli huono häviäjä ja nappasi käteensä sanakirjan tarkistaakseen asian. Sanaston vivahde-erot tuntuivat hänestä yhtä tylsiltä kuin poliisin putkassa vietetyt yöt, joina hän laski kattotiiliä aikaa tappaakseen.

Vuonna 2000 Philippen alkaessa kirjoittaa kirjaansa Le Second Souffle (Uusi tuuli) häntä odotti yllätys. Abdel, joka ei ollut koskaan kirjoittanut mitään, tarjoutui kirjoittamaan muistiinpanoja Philippen sanelun mukaan. Pomo oli riemuissaan: ”Kehitystä ei estä enää mikään!” Abdel myöntää nyt: ”Pozzon kanssa opin asioita kahdenkymmenen opiskeluvuoden edestä.”

Abdel toimi myös autonkuljettajana ja otti joskus vapauksia pomonsa auton suhteen iltamyöhällä. Kun poliisi ilmestyi ovelle eräänä iltana, Philippe pisti Abdelin tiukille: ”No niin, ilmeisesti olet romuttanut Jaguarini?”

Abdel ei edes yrittänyt kieltää rikostaan. ”Minähän sanoin, että se auto on vaarallinen. Sen kanssa vauhtia ei huomaan lainkaan”, hän sanoi syyksi. Sitten hän lisäsi nöyrään sävyyn: ”Okei, ajoin yhden mutkan suoraksi. Tässä on avaimet. Muuta ei ole jäljellä.”

Vuonna 2002 Abdelille annettiin tehtäväksi järjestää Philippen kummipojan 18-vuotisjuhlat. Hän kutsui paikalle stripparin. ”Et olisi tehnyt niin omalle lapsellesi!” Philippe raivosi.

Kun Philippe kuuli, että parantumaton ja häpeilemätön naistenmies Abdel oli jättänyt erään hetken huumaa tarjonneen, taakaksi muodostuneen valloituksensa tien varteen, hän sanoi tälle tiukkaan sävyyn: ”Nainen ei ole mikään kauppatavara. Häntä pitää ihailla ja kunnioittaa! Ymmärrät sen sitten, kun sinulla itselläsi on vaimo ja olet valmis taistelemaan hänen puolestaan.”

Jokaisen seikkailun jälkeen Philippe koetti palauttaa suojattinsa takaisin kaidalle tielle.

 

Abdel pysyi Philippen luona kymmenen vuotta. Vuonna 2004 kaksikko suuntasi Saïdaan, Marokon koilliskärkeen. Philippe etsi ihanteellista ilmastoa heikentyneelle keholleen. Abdel etsiskeli, kuten tavallista, jotain uutta projektia piristämään heidän elämäänsä. Tuolla matkalla he suunnittelivat huvipuiston rakentamista rannalle.

Puistohanke ei koskaan nähnyt päivänvaloa, mutta hotellissa, jossa kaksikko asui, Abdel ihastui nuoreen, sievään vastaanottovirkailijaan nimeltään Amal. Abdelilla oli sama erikoinen, paljas tunne kuin tuona ensimmäisenä päivänä hänen saapuessaan Philippen talolle. Kävellessään Amalin kanssa rannalla hän tunsi olonsa kömpelöksi ja hieman hölmöksi. ”Abdel, pidän sinusta”, nuori nainen sanoi ottaen aloitteen omiin käsiinsä, ”mutta jos haluat minut, sinun täytyy mennä kanssani naimisiin.”

Philippe katseli tapahtumia etäältä ja muisteli myöhemmin: ”Sinä päivänä, kun näin tämän sovinistimiehen kävelevän Amalin käsipuolessa ja hyväksyvän oman kykynsä kunniallisuuteen ja hellyyteen, ymmärsin, että jotain merkittävää oli tapahtumassa.” Abdel tunsi samoin kuin työnantajansa: ”Jos en olisi törmännyt Philippeen, Amal olisi ollut vain yksi ohimenevä valloitus muiden joukossa.”

 

Nykyään 42-vuotias Abdel asuu Pariisissa vaimonsa Amalin ja kolmen lapsensa Abdel Malekin, Salaheddinen ja pikku tyttärensä Keltoumin kanssa. Abdelilla on toinen koti Djelfassa, Algeriassa, missä hän omistaa siipikarjatilan.

Philippe asuu nykyään Essaoirassa, Marokossa, Khadijan, toisen vaimonsa kanssa. Kun pariskunta vierailee Pariisissa, he yöpyvät Amalin ja Abdelin luona heidän kolmen huoneen asunnossaan. Abdel ja Amel nukkuvat tuolloin olohuoneessa, jotta makuuhuone jää vieraiden käyttöön. Tällä tavoin pystyn huolehtimaan Philippestä, Abdel selittää.

Philippe on yhä Abdelin ”jedimestari”. Miehet eivät enää asu saman katon alla, mutta mikään muu ei ole muuttunut heidän välillään. ”Puhumme kaikesta, eikä mikään aihe ole kielletty. Jaamme myös likaisia tarinoita, surullisia tarinoita. Philippe tarjosi minulle pyörätuoliaan työnnettäväksi kuin se olisi ollut kainalosauva, johon sain nojata. Käytän sitä yhä samaan tarkoitukseen.”