Olympialaiset uusiksi

Heinäkuun 27. päivänä katseet kohdistuvat Lontooseen, kun siellä järjestetään vuoden 2012 olympialaisten avajaisseremonia. Yli kymmenentuhatta kilpailijaa yli 200 eri maasta valmistautuu kilpailemaan 300 kultamitalista 26 eri lajissa.

Pikajuoksija Usain Boltin maine on houkutellut yli miljoona lippuhakemusta miesten 100 metrin finaalin katsomopaikoille, ja televisiosta kisoja seuraa kahden viikon aikana luultavasti viisi miljardia ihmistä.

Olympialaisten voi perustellusti sanoa olevan maailman suurin ja suosituin show. Uskon kuitenkin, että kisoista voitaisiin saada vieläkin paremmat erityisesti miljardeja tv-katsojia ajatellen, jos muutama lajeista pudotettaisiin pois ja toisten sääntöjä muutettaisiin.

Maailmanlaajuisen ja selvästi menestyksekkään tapahtuman muuttaminen saattaa tuntua tarpeettomalta, mutta muutos kuuluu olympialaisten perinteeseen. Urheilulajeista yleisurheilu, uinti, voimistelu, miekkailu ja pyöräily ovat olleet mukana kaikissa kisoissa vuoden 1896 ensimmäisistä nykyaikaisista olympialaisista saakka.

Muut lajeista ovat tulleet ja menneet. Kroketti ja moottoriveneily ovat olleet olympialajeina vain yhden ainoan kerran. Softball ja baseball esiintyivät olympiakisoissa 1990-luvulla, mutta lajit pudotettiin pois vuoden 2008 kisojen jälkeen. Golf oli mukana vuonna 1904 ja 1908, ja se palaa jälleen vuonna 2016. Myös rugby palaa olympialaisiin vuonna 2016 oltuaan poissa vuodesta 1924 lähtien.
Olympialaisten lajivalikoiman muutoksiin on siis selviä ennakkotapauksia ja useita eri syitä.

Yksi käytännön syy, joka puhuu muutoksien puolesta, on television kasvanut rooli olympialaisissa. Televisio- ja radiokanavilta sekä sponsoreilta saadut tulot ovat elintärkeitä ki­sojen järjestäjille – ja kaupallisten kana­vien­ vaatimukset pidemmistä ja useam­mista mainos­kat­kois­ta edel­lyttävät lyhyempiä, na­pakam­pia ja nopeampia urheilumuotoja.

Myös television katsojilla ympäri maailmaa on omat toiveensa, sillä kaikki eivät välttämättä tunne urheilijoita tai ymmärrä kaikkien televisios­ta näkyvien lajien sääntöjä. Heille kisat ovat ennen kaikkea viihdettä.

Esimerkistä  käy rantalentopallo, joka lisättiin lajivalikoimaan vuonna 1992. Siitä tuli katsojien keskuudessa niin suosittu, että vuonna 2012 parhaat liput Lontoon rantalentopallon naisten finaaliin maksavat 450 puntaa. Vain kalleimmat liput yleisurheilustadionille maksavat enemmän.

Lienee kuitenkin selvää, että rantalentopallo ei ole yksi maailman merkittävimmistä urheilulajeista. Sen osanottajat ovat kuitenkin pitkiä, seksikkäitä tyttöjä, jotka hyppivät ympäriinsä bikineissä. Tästä voimme päätellä, että olympialaji voidaan valita myös pelkästään niin sanottujen esteettisten seikkojen perusteella. Rantalentopallo on kuin jakso Baywatch-sarjaa olympialaisissa.

Yksi ehdokas kisoihin palautettavaksi lajiksi on kriketti, joka on ollut  mukana ainoastaan Pariisin olympiakisoissa vuonna 1900. Aiemmin kriketin jättämistä pois voitiin perustella sillä, että ottelut saattoivat kestää jopa viisi päivää ilman tulosta. Lajiin vihkiytymättömille peli oli sekavaa ja tavattoman tylsää katseltavaa. Asiat­ ovat kuitenkin muuttuneet.

Nykyään kriketistä on kehitetty lyhyempi, napakampi ja nopeampi muoto, joka yhdistää kaikki lajin keskeiset osaset kaksi ja puoli tuntia kestäväksi otteluksi. Yleisö rakastaa uutta pelimuotoa. Jopa sitkeimmät perinteisen kriketin kannattajat myöntävät, että uusi pelimuoto on pakottanut pelaajat kehittymään yhä urheilullisemmiksi ja taitavammiksi. He ovat nopeam­pia ja vahvempia ja lyövät krikettipalloa korkeammalle ja kauemmas kuin koskaan aikaisemmin. Mikä edustaisi olympialaisten henkeä paremmin?

Olympialiikkeen latinankielinen motto on Citius, Altius, Fortius. Se tarkoittaa suomeksi ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin” ja kuvaa urheilijoiden pyrkimystä yhä parempiin suorituksiin. Juuri sitä myös seuraavat ­ideat – osa radikaaleja, osa omalaatuisia ja osa kertakaikkisen hulluja – tavoittelevat.

 

 

 

On helppo ymmärtää nopeuskilvan tavoite tai arvostaa voimistelijan taitoja, mutta kouluratsastuksen hienouksien ja yksityiskohtien on tarkoitus vain esitellä ratsastajan taitoja ja hevosen hyvää koulutusta.

Se on siis, toisin sanoen, hevosten koiranäyttely. Vaikka mahtavan hevosen selässä istuva  moitteettomasti pukeutunut ratsastaja on miellyttävä näky, se ei sovi nykyaikaiseen urheilutapahtumaan yhtään sen paremmin kuin koiran taluttaminen näyttelykehässä.

Nykyaikaiseen viisiotteluun kuuluvat miekkailu, ilmapistooliammunta, vapaauinti, esteratsastus ja maastojuoksu. Lajin kehitti ranskalainen pedagogi ja historioitsija paroni Pierre de Cou­bertin. Hän oli nykyaikaisten olympialaisten perustaja ja yksi vuoden 1896 olympiakisojen järjestäjistä. Lajin ideana oli koe­tella 1800-luvun ratsuväen sotilaan taitoja. 1800-luku on kuitenkin mennyttä eikä ratsuväkeäkään enää ole, joten viisiottelustakin voidaan luopua.

Vihje on nimen kohdassa ”kreikkalais-roomalainen”. Paini on kiekonheiton ja keihäänheiton ohella yksi niistä  lajeista, jotka ovat peräisin antiikin olympialaisista noin 2 700 vuoden takaa. Yli viisikymmentä maata kilpailee siinä mitaleista. Silti, jos olympialaiset kehitettäisiin nykyaikana ja kisoihin haluttaisiin painia tai taistelua esittelevä laji, olisi parasta jättää kreikkalais-roomalainen paini antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille.

Älkää viitsikö, taitouinti ei ole urheilua. Meikkaamisen, kimaltelevan uimapuvun valitsemisen ja hymyilemisen ei pitäisi olla tärkeää olympiakisoissa. Jos taitouinti pidetään mukana, myös tankotanssi pitäisi ottaa kisoihin. Ja kyllä, tankotanssijat ovat jo anoneet paikkaa olympialaisiin.

Jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji, mutta olympialaisten versio siitä ei täytä katsojien odotuksia.
Olympiakisoissa kilpailevien urheilijoiden pitäisi edustaa lajinsa parhaimmistoa, mutta miesten jalkapallojoukkueisiin saa kuulua vain alle 23-vuotiaita pelaajia ja korkeintaan kolme sitä vanhempaa pelaajaa. Niinpä moni tai jopa suurin osa lajin kirk­kaim­mista tähdistä loistaa poissaolollaan.

Vaikka olympiakullan pitäisi olla suurin mahdollinen saavutus urheilussa, se on miesjalkapalloilijoiden listalla korkeintaan neljäntenä. Olympiavoiton edelle tärkeydessä menevät jalkapallon maailmanmestaruus, Mestarien liigan voitto sekä suurimpien kansallisten liigojen mestaruudet.

Jos jalkapallo jätetään kisoihin, sille pitäisi tehdä sama kuin rugbylle, joka palaa olympialaisiin vuoden 2016 kisoissa rugby-7-pelimuodossa. Viidentoista pelaajan sijaan rugby-7:ssä on kentällä seitsemän pelaajaa, ja ottelu kestää vain 14 minuuttia tavallisen 80 minuutin sijaan. Tuloksena on nopea ja dramaattinen kamppailu. Koko tur­naus voidaan järjestää yhdellä stadionilla kahden tai kolmen päivän aikana.

Samat muutokset sopisivat myös jalkapalloon. Viiden pelaajan jouk­kueet pelaisivat 20 minuutin mittaisen pelin sisäareenalla. Kiihkeää kamppailua pelaajille, jännittävää katsojille ja harvinaisen sopivaa olympialaisiin.

Toisen vaihtoehdon on esittänyt kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan puheenjohtaja Sepp Blatter. Hän ehdotti viime syyskuussa, että rantajalkapallo otettaisiin mukaan vuoden 2016 kisohin. Luonnollisesti hän tarkoitti, että laji lisättäisiin olympiala­jien valikoimaan tavallisen jalkapallon rinnalle, mutta jätetään mieluummin nurmikolla pelaaminen hetkeksi kokonaan ja mennään rannalle!

 

 

 

Pyöräilyssä on kaikkea, mitä olympialajilta vaaditaan: vauhtia, jännitystä, fyysistä voimaa ja taitoa. Minusta on kuitenkin sietämätöntä katsella ratapyöräilyn eräajoa. Kilpailun pilaa se, että pyöräilijöiden ainoa tavoite on päästä ajamaan toisen kilpailijan takana tämän imussa maalisuoralle asti. Kisa, jossa pitäisi kilpailla nopeudesta, onkin suurimman osan aikaa todella hidas, kun kilpailijat yrittävät vain saada paremman aseman viimeisen suoran loppukiriä varten.

Se on naurettavaa. Ei Usain Boltkaan kävele 100 metrin juoksussa ensin 85 metriä mahdollisimman hitaasti. Michael Phelps ei uiskentele paikallaan muutaman minuutin ajan ennen vapaauintia. He etenevät täydellä vauhdilla alusta loppuun. Pyöräilijöiden pitäisi tehdä samoin.

Kisaan pitäisi määrätä minimaika, joka pitää alittaa, tai sitten pyöräilijöiden pitäisi kisata samaan tapaan kuin juoksijat, uimarit ja soutajat tekevät: vierekkäin pitkin suoraa rataa. Sillä tavoin meille selviäisi todellisessa olympialaisten hengessä, kuka on muita nopeampi.

Nyrkkeily on yksi harvoista olympialajeista, jossa vanhojen perinteiden mukaisesti yhä kamppailevat vain amatöörit. Ottelut kestävät neljä kahden minuutin erää, jolloin turnaus saadaan pidettyä nopeasti. Lisäksi ottelijat pitävät pääsuojuksia, jotka suojelevat heitä aivovaurioilta, joita päähän kohdistuneet toistuvat iskut voivat aiheuttaa.

Tässä asiassa olympialaiset voisivat toimia tienraivaajana. Jos nyrkkeilijät todella haluavat otella turvallisemmin, he voisivat otella ilman käsineitä. Paljain nyrkein otteleminen on vastoin lakia suurimmassa osassa Eurooppaa. On kuitenkin ollut jo pitkään selvää, että syy siihen, miksi nyrkkeilijät aiheuttavat toisilleen niin paljon vahinkoa on se, että he käyttävät nyrkkeilykäsineitä.

Käsineiden ansiosta nyrkkeilijät voivat lyödä paljon kovempaa, jolloin aivot liikkuvat iskujen voimasta edestakaisin ja törmäävät kallon luihin. Se on nyrkkeilyn terveydelle vaarallisin puoli.

Ilman hanskoja lyöntien voimakkuus heikkenee huomattavasti, sillä kova osuma kallon luihin murtaa myös lyöjän rystyset.
Paljain käsin ottelemisella on alkukantainen ja sivistymätön maine, ja se voi tuntua sopimattomalta olympialaisiin. Siinä voi tosiaan huuli haljeta tai nenä murtua, mutta – edellyttäen että nyrkkeilyä ei kielletä kokonaan – se on ottelijan pääkopalle paljon parempi vaihtoehto.

Maailmassa voi olla jotakin tylsempää kuin katsoa pahvilapulla varustettuihin silmälaseihin sonnustautuneita keski-ikäisiä miehiä ammuskelemassa liikkumattomia, yksivärisiä maalitauluja, mutta en osaa edes kuvitella, mitä se voisi olla. Ammunta on piristysruiskeen tarpeessa. Miksei sitä voisi hiukan nykyaikaistaa?

Kaksi joukkuetta voisi otella kilpapaintballissa eli värikuulapelissä, jossa ammuntataitojen lisäksi vaadittaisiin, jäljitys- ja naamioin­tikykyä. Sala-ammuntakilpailu, jossa maalina olisi tietenkin nukke ihmisen sijaan, kiinnittäisi myös varmasti katsojien huomion.

Entäpä miksei pelikonsolien räiskintäpelejä, jotka tilattaisiin sellaisten pelien tekijöiltä kuin Call of Duty tai Grand Theft Auto, voisi ottaa olympialajeiksi? Entinen Formula 1 -ajaja David Coulthard on jo kerran kisannut oikealla Mercedeksellä pitkin kilparataa pelaajia vastaan, jotka ajoivat samalla radalla Playstation-pelillä. Mikä estäisi kokeilemasta samaa ajatusta olympialaisissa? Kilpailijan silmin nähtävä kisa sopisi erinomaisesti televisioon, ja myös lukemattomat peliaddiktit ympäri maailmaa katsoisivat sitä.

 

Kuten jalkapallokin, olympialaisten tennis kaipaa jotain, mikä erottaisi sen neljästä Grand Slam -turnauksesta. Aloitetaan soveltamalla samaa lyhentämistä kuin jalkapalloon. Jos otteluita ei pelattaisi paras kolmesta tai viidestä erästä -periaatteella, vaan ne ratkottaisiin kolmella tie-break-kamppailulla, katsojat voisivat nauttia useista huippunopeista ja jännittävistä otteluista yhdellä istumalla.

Ja miksi lopettaa siihen? Paroni de Coubertinin haamu ilahtuisi, jos hänen seuraajansa kieltäisivät pelaajia murahtamasta ja rääkäisemästä aina, kun he syöttävät. Tämä epäurheilijamainen tapa häiritsee vastustajia, ja katsojatkin inhoavat sitä.

Muutetaan myös syöttöä: joko pelaajat saavat vain yhden syöttömahdollisuuden ilman varaa virheisiin tai sitten siirretään syöttöraja metri takarajan taakse. Näin pisteitä tulisi harvemmin, mutta saataisiin pidempiä palloralleja: molemmat uudistukset tekevät pelistä viihdyttävämmän.

 

 

Mitä jos kaikki saisivat samat varusteet?

Se mullistaisi olym­pia­la­jeista ainakin pyöräilyn, ammunnan, soudun ja purjehduksen.

Pekingissä vuoden 2008 olympialaisissa uimarit, jotka käyttivät Speedo LZR -kilpauimapukua, saivat valtavan edun muihin verrattuna, sillä puku vähentää veden vastusta huomattavasti. Puku kiellettiin Pekingin kisojen jälkeen kansainvälisissä kilpailuissa, ja se on kielletty myös tulevissa Lontoon kisoissa. Toinen vaihtoehto olisi antaa kaikille kilpailijoille huipputason materiaalit ja varusteet käytettäviksi.

Periaate on hyvin yksinkertainen: olympialaisissa pitäisi olla kyse urheilijoiden kilvoittelusta, ei suunnittelijoiden tai teknikkojen keskinäisestä kilpailusta. Olympialaisissa köyhempien kilpailijoiden pitäisi olla samalla viivalla rikkaampien kanssa. Joten katsotaan, kuka voittaa, kun kaikki ampuvat samoilla aseilla, ajavat samoilla pyörillä, soutavat tai purjehtivat samoilla veneillä ja tenniksen ollessa kyseessä lyövät palloa samanlaisilla mailoilla.