Olympialaisten oudot sattumukset

Italialainen Dorando Pietri saapui ensimmäisenä White Cityn stadionille vuoden 1908 Lontoon kisojen maratonjuoksussa. Miesparka oli kuitenkin niin väsynyt ja pökerryksissä, että lähti juoksemaan rataa väärään suuntaan ja kaatui sitten hiilimurskalle. Kilpailun virkailijat kiirehtivät hänen avukseen. He nostivat Pietrin ylös ja käsistä tukien auttoivat hänet maaliviivan yli.
Yhdysvaltain joukkue teki heti protestin, ja aikansa amerikkalaisten kanssa kiisteltyään tuomaristo hylkäsi Pietrin. Dramaattinen loppu dramaattiselle kilpailulle? Ei aivan vielä.

Hylätyn maratonjuoksijan kohtalosta liikuttunut kuningatar Alexandra lahjoitti Pietrille kullatun pokaalin korvaukseksi menetetystä kultamitalista. Koska aikaa kaiverruksen tekemiseen ei ollut, kuningatar ojensi pokaalin mukana itse kirjoittamansa kortin: ”P. Dorandolle, muistoksi mara-tonkilpailusta Windsorista Stadionille, kuningatar Alexandra”. Se teki Pietristä maailmankuulun. Kuka muistaa, että kilpailun voitti John Hayes?

Olympiatulen sytyttäjäksi Helsingin olympiakisojen avajaisiin oli saatu houkutelluksi tuolloin 55-vuotias Paavo Nurmi, juoksijoiden kuningas, yhdeksänkertainen olympiavoittaja. Asia pidettiin salassa viime hetkeen. Siitä haluttiin yllätys yleisölle.
Kisojen järjestelytoimikunnan käyttöön varatun henkilöauton piti kuljettaa Nurmi Stadionin portille, jossa hänen oli määrä ottaa Kreikassa sytytetty olympiatuli vastaan ja juosta soihdun kanssa Stadionille.

Auto lähestyi aikataulun mukaisesti Stadionia. Kun se kääntyi Eläintarhan urheilukentän kulmalta oikealle ja lähti nousemaan Stadionille johtavaa tietä, paikalla vartiossa seissyt poliisi pysäytti sen. Hän oli saanut yksiselitteisen ohjeen. Yhtään autoa ei saanut päästää ajamaan sitä tietä pitkin.

Autoa kuljettanut Yrjö Salovartio nousi autosta ja selvitti poliisille tilanteen. Hän oli kuljettamassa Paavo Nurmea, olympiatulen sytyttäjää. Poliisi oli järkähtämätön: ”Tästä ei ajeta!” Salovartio nousi takaisin autoon ja sanoi: ”Meidän on pakko mennä. Siirtykää syrjään tai ampukaa.”
Auton renkaat vingahtivat – ja poliisi hyppäsi sivuun.

Vääriä tuomioita on kahdenlaisia: tahallisia ja tahattomia. Molempia olympiahistoria tuntee enemmän kuin olisi väliksi. Neljä esimerkkiä:
 

Suomen Yrjö Valkama sijoittui viidenneksi Antwerpenin olympiakisojen suorissa kerroshypyissä vuonna 1920. Kilpailun tuomareista neljä sijoitti Valkaman kolmen parhaan joukkoon, mutta ruotsalainen tuomari taktikoi jättämällä hänet omassa arviossaan 12:nneksi.
Sillä konstilla Ruotsi sai kilpailussa neloisvoiton. Kun tuomarilta jälkeenpäin kysyttiin hänen selvästi muiden tuomareiden linjasta poikenneesta arvostelustaan, hän vastasi: ”Täytyihän minun ajatella maani etua.”
 

Los Angelesin olympiakisoissa vuonna 1932 yleisurheilukentällä oli menossa samaan aikaan kaksi jännittävää finaalia, seiväshyppy ja kiekonheitto. Ranskalainen Jules Noël linkosi kiekon omalla heittovuorollaan yli 49 metrin, mutta mittamiehet eivät huomanneet koko heittoa. He katselivat lumoutuneina seiväshyppypaikalle, jossa yhdysvaltalainen William Miller taisteli kultamitalista Japanin Shuhei Nishidan kanssa.

Yleinen ihmettely päättyi kuuluttajan toteamukseen: ”Numero 152, Noël, Ranska, heitti, mutta tuomarit eivät huomanneet heittoa.” Ranskalainen sai uuden yrityksen, mutta se ei tietenkään kantanut yhtä pitkälle. Kilpailun voitti USA:n John Anderson tuloksella 49,49. Noël jäi neljänneksi.

Moskovan kisojen miesten keihäänheitto vuonna 1980 oli monella tavalla hyvin epäurheilijamaisesti johdettu tapahtuma. Kun neuvostoliittolaiset kilpailijat olivat heittovuorossa, toimitsijat avasivat Lenin-stadionin portit tuulen kantovoiman lisäämiseksi. Muiden kilpailijoiden heittäessä portit pidettiin kiinni.

Lisäksi yleisö häiritsi huudoillaan ja vihellyksillään neuvostoliittolaisten pahimpien kilpailijoiden suorituksia.
Jos tuomarit olisivat noudattaneet sääntöjä, Dainis Kulasta ei olisi koskaan tullut olympiavoittajaa.
Finaalin kaksi ensimmäistä heittoa hän astui yli ja kolmannella keihäs tuli lappeelleen maahan. Siitä ei sääntöjen mukaan voi jäädä selvästi havaittavaa jälkeä alastulopaikkaan, ja niin Kulan olisi pitänyt pudota jatkokierroksilta.
Mittamies kuitenkin löysi jäljen kentän pinnasta – vieläpä pari metriä keihään putoamispaikkaa edempää, kuten televisiokuva todisti – ja Kula pääsi jatkoon.
Neljännellä yrityksellään hän onnistui heittämään ainoana kilpailijana yli 90 metriä ja vei kultamitalin.

Yksi Barcelonan vuoden 1992 olympiakisojen taitouinnin tuomareista painoi vahingossa väärää nappia ja antoi edellisen vuoden maailmanmestarille, kanadalaiselle Sylvie Fréchettelle pakollisista kuvioista alhaisemmat pisteet kuin oli tarkoittanut. Kun neljän muun tuomarin pisteet vaihtelivat 9,2:sta 9,6:een, brasilialainen Ana Maria da Silveira Lobo antoi Fréchettelle vain 8,7 pistettä.

Huomattuaan virheensä brasilialaistuomari yritti muuttaa numeroita. Hän ei kuitenkaan osannut tehdä korjausta oikein, vaan onnistui pelkästään toistamaan virheensä. Ennen kuin da Silveira Lobo sai ilmoitettua kilpailun päätuomarille ongelmastaan,  hänen pisteensä oli jo näytetty yleisölle. Sääntöjen mukaan yleisölle näytettyjä pisteitä ei voinut enää muuttaa, joten ne jäivät voimaan.
Seuraavan päivän vapaaohjelmastaan Fréchette sai viideltä tuomarilta täyden kympin, mutta yhteiskilpai- lussa Yhdysvaltain Kristen Babb-Sprague voitti hänet kuitenkin 0,131 pisteen erolla.

Fréchette otti tyynesti vastaan hopeamitalinsa, mutta Kanada jatkoi taistelua tuomarivirheen korjaamiseksi. Kansainvälinen uimaliitto sai lopulta KOK:n hyväksymään ratkaisun, jossa Barcelonan olympiakisojen taitouinnin kultamitali jaettiin Babb-Spraguen ja Fréchetten kesken. Joulukuussa 1993 Sylvie Fréchette vaihtoi hopeamitalinsa olympiakisojen kultamitaliin 2 000 ihailijan hurratessa Montreal Forumissa.

Kun olympiakisojen ohjelmassa oli ensimmäisen kerran naisten yleisurheilu Amsterdamissa vuonna 1928, Japani lähetti matkaan pituushypyssä maailmanennätyksen samana kesänä ponkaisseen Kinue Hitomin.

Perillä Hollannissa Hitomille selvisi, että naisten ohjelmassa oli vain neljä henkilökohtaista lajia eikä pituushyppy ollut yksi niistä. Hän osallistui 100 metrille, mutta karsiutui välierissä. Sitten hän osallistui kiekonheittoon ja korkeushyppyyn, mutta ei menestynyt niissäkään. Lopulta hän päätti lähteä mukaan vielä 800 metrille, jota hän ei ollut koskaan juossut kilpaa aikaisemmin.
Tuloksena oli hopeamitali. Kultamitalikin jäi vain 0,8 sekunnin päähän.

Vapaapainin taitaja Eino Leino oli voittanut kultaa Antwerpenin olympiakisoissa vuonna 1920, hopeaa Pariisissa vuonna 1924 ja pronssia Amsterdamissa vuonna 1928. Ennen Los Angelesin vuoden 1932 kisoja hän toimi suomalaisten vapaapainijoiden päävalmentajana. Kisojen lähetessä huomattiin, että valmennettavissa ei ollut ketään valmentajaa parempaa lähetettäväksi kilpailemaan välisarjan mitaleista. Leino lähetettiin ja hän voitti taas pronssia.
 

Berliinin vuoden 1936 olympiakisoja on totuttu pitämään sotilaallisen tarkasti ja jämptisti järjestettyinä. Aivan kaikki ei kuitenkaan mennyt suun-nitelmien mukaan. Kun ranskalainen vapaapainin olympiavoittaja Emile Poilvé oli saanut kultamitalinsa, soittokunta aloitti Turkin kansallislaulun ja salkoon nostettiin Egyptin lippu.

Japanilaiset Shuhei Nishida ja Sueo Oe sijoittuivat seiväshypyssä jaetulle toiselle sijalle Berliinissä vuonna 1936. He kieltäytyivät uusintahypyistä keskinäisen paremmuutensa selvittämiseksi ja antoivat sen sijaan arvan ratkaista: Nishida sai hopea- ja Oe pronssimitalin. Päästyään kotimaahansa he veivät mitalinsa kultasepälle. Hän halkaisi ne kahtia ja liitti osat yhteen niin, että kumpikin sai mitalin, joka oli puoliksi hopeaa ja puoliksi pronssia.

Unkarilainen vesipalloilija Olivér Halassy on kolminkertainen olympiamitalisti. Hän oli voittamassa joukkueelleen hopeaa Amsterdamissa vuonna 1928 ja sen jälkeen kultaa Los Angelesissa vuonna 1932 ja Berliinissä vuonna 1936. Harvinaisen saavutuksen tekee vielä harvinaisemmaksi se, että Halassylla oli vain yksi jalka. Toinen oli amputoitu polven alapuolelta hänen jäätyään 9-vuotiaana raitiovaunun alle.

Tapio Rautavaara verrytteli Wembleyn stadionilla odottaessaan keihäänheiton finaalin alkamista Lontoossa vuonna 1948. Silloin kuulutettiin, että kuningas Yrjö VI saapuu katsomoon. Muut jäykistyivät asentoon, mutta Rautavaara jatkoi verryttelyä. Toimitsija riensi huomauttamaan, että olisi syytä lopettaa, kuningas tulee. ”Kuningas, kyllä, mutta ei minun kuninkaani”, Rautavaara vastasi ja jatkoi edelleen.

Helsingin olympiakisojen avajaiset pidettiin 19. heinäkuuta 1952. Olympia-tulen sytyttämistä Olympiastadionilla on pidetty kisojen virallisena lähtölaukauksena. Kuitenkin jo kolme päivää aikaisemmin olympiatuli sytytettiin Ratinan stadionilla Tampereella. Siellä pelattiin olympiakisojen jalkapalloturnauksen karsintaotteluita.
Tulen sytytti vuoden 1928 Amsterdamin kisojen kymmenottelun olympiavoittaja Paavo Yrjölä.
 

Neuvostoliitto osallistui ensimmäisen kerran olympiakisoihin Helsingissä vuonna 1952. Hyvin menestyneen joukkueen suurimmaksi sankariksi kohosi voimistelija Viktor Tsukarin, joka voitti neljä kulta- ja kaksi hopeamitalia. Tsˇukarinin sankaritarinaan kuului, että hän oli ollut sodan aikana neljä vuotta vankina natsien keskitysleirillä.
 

Olympiahistorian kuuluisin vesipallo-ottelu käytiin Melbournessa 6. joulukuuta 1956. Vastakkain olivat Unkari ja Neuvostoliitto, ja muodollisesti panoksena oli pääsy olympiaturnauksen loppuotteluun.

Seuranneiden tapahtumien taustalla oli kuitenkin muuta. Neuvostoliiton joukot olivat kuukautta aikaisemmin hyökänneet Unkariin ja kukistaneet siellä kommunistihallintoa vastaan nousseen kansanliikkeen. Sen vuoksi tunnelma hallissa oli kiihkeän jännittynyt. Yleisön joukossa olleet unkarilaiset siirtolaiset herjasivat neuvostoliittolaisia, uhkailivat heitä, ja eräässä vaiheessa kolme emigranttia jopa hyppäsi vaatteet päällä altaaseen.

Alusta lähtien ottelu muistutti joukkotappelua. Otteet olivat kovia, pelaajat löivät ja potkivat toisiaan ja kolme neuvostoliittolaista oli vähällä hukkua.

Ottelun loppuminuuteilla Neuvostoliiton Valentin Prokopov löi Unkarin parasta pelaajaa Ervin Zadoria sillä seurauksella, että tämän oikea silmäkulma aukesi. Se oli viimeinen pisara erotuomarille, joka vihelsi ottelun päättyneeksi.
Poliisi saapui paikalle estämään odotettavissa olleen yhteenoton, ja joukkueet ohjattiin eri aikaan pukuhuoneisiin. Varsinaisia pelitapahtumia Unkari hallitsi selvästi ja voitti 4–0. Loppuottelussa se kukisti Jugosla- vian ja voitti kultaa. Neuvostoliitto sai pronssia.
 

Ville Ritola kaatui Pariisin vuoden 1924 olympiakisojen 3 000 metrin estejuoksun ensimmäisellä kierroksella vesihaudan pohjalle. Juoksun kärki- pää ehti jo kauas, ennen kuin Ritola pääsi ylös ja takaisin vauhtiin. Sitten hän voitti kilpailun.
Lasse Virén pani Münchenissä vuonna 1972 vielä paremmaksi. Hän kaatui kesken 10 000 metrin finaalin, nousi ylös, juoksi karkulaiset kiinni – ja voitti kilpailun maailmanennätysajalla.
 

Värikkäistä otteistaan kuuluisaksi tullut Pertti Purhonen lupasi ennen Tokion olympiakisoja Suomen televisiossa, että hän kävelee kotiin, ellei tuo kisoista mitalia. 22-vuotias Purhonen nyrkkeili välisarjassa pronssia ja saattoi palata muun joukkueen mukana Japanista lentokoneella.

Münchenin kisojen yleisön lemmikki, pienikokoinen neuvostoliittolainen voimistelija Olga Korbut matkusti kisapaikalle vain varamiehenä. Hän pääsi kilpailemaan, kun yksi hänen joukkuetovereistaan loukkaantui. Korbut voitti kolme kultamitalia.
 

Neuvostoliiton Valeri Borzov oli Münchenin kisojen nopein mies. Ainakin hän voitti molemmat pikamatkat. Sadan metrin juoksun voittoa hel- potti tuntuvasti se, että kaksi kilpailun suosikkina pidettyä amerikkalaisjuoksijaa Eddie Hart ja Rey Robinson jäivät pois toisista alkueristä.

Aikaisemmin samana kesänä maailmanennätystä sivunneet amerikkalaiset olivat voittaneet ensimmäiset alkueränsä ja palanneet sen jälkeen olympiakylään. Siellä he olivat vielä kun toiset alkuerät alkoivat. He eivät ehtineet stadionille ajoissa eivätkä siten päässeet jatkoon.

Virhe oli heidän valmentajansa, joka oli erehtynyt kilpailun aikataulusta.

Yhdysvaltalainen nyrkkeilijä Howard Davis oli valmistautumassa ensimmäiseen otteluunsa Montrealin olympiakisoissa vuonna 1976, kun hän sai olympiakylään tiedon, että hänen äitinsä oli kuollut. Davis mietti jonkin aikaa vaihtoehtoja, kunnes hän ilmoitti jäävänsä kisoihin ja ottelevansa äitinsä muistolle. Hän vei kultamitalin vakuuttavasti: viidestä ottelustaan hän voitti kaksi tyrmäyksellä ja kolme muuta tuomariäänin 5–0.
 

Montrealin olympiakisoissa vuonna 1976 japanilainen Shun Fujimoto piirsi nimensä olympiahistoriaan uskomattomalla rohkeuden, itsehillinnän ja tahdonvoiman näytteellä.

Japani kuului miesten voimistelun joukkuekilpailun suosikkeihin, ja Fujimoto oli yksi joukkueen luottomiehistä. Hän ei ollut aivan aikakauden parhaiden Sawao Katon tai Misuo Tsukaharan tasoa, mutta kuitenkin erittäin varma voimistelija. Sellaiset muodostavat joukkueen selkärangan silloin kun jokainen pisteen kymmenyskin on tärkeä.

Fujimoton suorittaessa permanto-ohjelmaansa hän tunsi yhtäkkiä viiltävän piston polvessaan. Myöhem- min selvisi, että hänen oikean jalkansa polvilumpio oli murtunut. Hän jatkoi kuitenkin liikesarjansa loppuun. Sen sijaan että hän olisi suorituksensa jälkeen nilkuttanut joukkueen lääkärin luo, hän meni tyynesti paikalleen eikä kertonut loukkaantumisestaan kenellekään.
Seuraava teline oli hevonen. Siinä polveen kohdistuu suhteellisen vähän rasitusta ja Fujimoto suoriutui osuudestaan puhtaasti. Hän sai tuomareilta hyvät pisteet, 9,5.

Viimeisenä oli vuorossa renkaat. Fujimoton oli määrä päättää liikesarjansa kolmoisvolttiin, jossa täysin pai- kalleen jäävä alastulo on vaikea saada onnistumaan edes kahdella terveellä jalalla.

Fujimoto oli uskomaton. Hän sai vaikean ohjelmansa näyttämään jopa helpolta: hän teki korkeat voltit ja jäi niiden jälkeen täydellisesti paikalleen. Alastulon täytyi sattua valtavasti, sillä rikkoutunut polvilumpio meni siinä vielä sijoiltaan. Hammasta purren Fujimoto oikaisi itsensä perinteiseen tikkusuoraan asentoon, minkä jälkeen yleisö räjähti osoittamaan hänelle suo- siotaan.
Tuomarit palkitsivat Fujimoton liikesarjan 9,7 pisteellä. Se oli korkein pistemäärä, jonka hän oli koskaan saanut renkailta.
Japani vei joukkuekilpailun kultamitalit 0,4 pisteen erolla ennen Neuvostoliittoa.

Olympiakisojen kultamitalia pidetään urheilumaailman tavoitelluimpana palkintona. Sen mukaisesti olympiavoittajat säilyttävät mitalia yleensä kunniapaikalla kotonaan tai luovuttavat sen jonkin arvostetun museon kokoelmiin. Muitakin paikkoja olympiakisojen kultamitalille on keksitty.

Cassius Clay voitti nyrkkeilyn raskaan keskisarjan kultamitalin Rooman olympiakisoissa vuonna 1960. Monet urheilujohtajat olivat vakuuttaneet 18-vuotiaalle Claylle, että olympiavoitto muuttaisi paljon asioita hänen kotipuolessaan, koska koko Amerikan kansa olisi siitä ylpeä. Clay olikin niin innoissaan kultamitalistaan, ettei edes ottanut sitä kaulastaan jäljellä olleiden kisapäivien aikana.
Palattuaan kotiinsa Kentuckyn Louis-villeen Clay huomasi, että mikään ei ollutkaan muuttunut. Kaupunki oli yhtä rasistinen kuin ennenkin. Eräs ravintolanomistaja ei suostunut tarjoilemaan hänelle, koska hän oli mustaihoinen, ja vähän myöhemmin moottoripyöräjengi ajoi häntä ja hänen ystäväänsä takaa.
Pettyneenä Clay viskasi kultamitalinsa sillalta Ohiojokeen.
 

Carl Lewis voitti Los Angelesin kisoissa vuonna 1984 neljä kultamitalia: 100 metrillä, 200 metrillä, pituushypyssä ja 4x100 metrin viestissä. Lewis on aina korostanut isänsä merkitystä urheilu-urallaan, ja kun William Lewis kuoli syöpään toukokuussa 1987, Carl laski Los Angelesin kisojen 100 metrin kultamitalinsa varovasti arkkuun isänsä käsiin.
”Haluan että sinä pidät tämän, koska 100 metriä oli aina sinun suosikkilajisi”, hän sanoi. Lewisin äiti ihmetteli, kuinka poika saattoi sillä tavalla luopua mitalistaan.

”Älä huoli, minä hankin niitä lisää”, hän vastasi. Lupauksensa mukaisesti Carl Lewis hankki lisää kultamitaleita: Soulin kisoista kaksi, Barcelonasta  kaksi ja Atlantasta vielä yhden.

Ateenan olympiakisoissa vuonna 2004 naisten 200 metrin perhosuinnin voittanut 20-vuotias puolalainen Otylia Jedrzejczak huutokauppasi kultamitalinsa. Mitalista saamansa 82 599 dollaria hän lahjoitti leukemiaa sairastavien lasten hoitoon.

Japani sijoittui kymmenenneksi Pekingin olympiakisojen kouluratsastuksen joukkuekilpailussa vuonna 2008. Yksi Japanin joukkueen ratsastajista oli 67-vuotias Hiroshi Hoketsu. Hän oli olympia-areenalla kirjaimellisesti vanha tekijä. Edellisen kerran hän oli nimittäin ollut mukana Tokion olympiakisoissa 44 vuotta aikaisemmin. Silloin hän oli osallistunut esteratsastukseen ja sijoittunut 40:nneksi.