Pysy kanavalla – Matkusta veneellä halki Englannin maaseudun

Luo: 05/04/2017 - 14:52

Nopeasti eteneminen ei Oxfordin kanavassa ole edes mahdollista, mikä vain ilahduttaa vesiväylän kulkijoita.

Kanavalla
Asuntovene ohittamassa Somertonin syväsulkua Oxfordin kanavan varrella.
Kuva: 
Stephen Sykes / Alamy


Siivekäs aarnikotka soitti ukulelea Broad Streetillä. Läheisessä Bodleianin kirjastossa kaalimato jakoi liivihameisiin pukeutuneille lapsille ravitsemusneuvoja. Pitt Rivers -museon edessä Valekilpikonna johti hummerikatrillia. Entä minä sitten?

Minä nautin vuosittaisesta tapahtumasta, jossa juhlitaan teosta Alicen seikkailut ihmemaassa – sen kirjoitti Oxfordin yliopiston lehtori Charles Lutwidge Dodgson, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Lewis Carroll.

Asuin Oxfordin St. Barnabas Streetillä vuosina 2009–2010 opiskellessani Oxfordin yliopistossa. Joka päivä koin kulttuurishokin yrittäessäni sovitella englantilaista varautuneisuutta amerikkalaisen ylenpalttisuuteni kanssa – en ole varma, olenko edelleenkään löytänyt niiden välistä tasapainoa.

Tuona päivänä katsoin opiskeluaikojeni kotikaupunkia, joka sijaitsee noin 100 kilometriä Lontoosta luoteeseen, täysin eri näkökulmasta.

Minä ja brittiläinen ystäväni Sarah Heenan olimme seikkailunjanoisina vuokranneet Hertford-nimisen asuntoveneen seilataksemme viikon ajan pitkin Oxfordin kanavaa. Se on 1700-luvulla rakennettu vesiväylä, joka kulkee Oxfordin pohjoispuolelta lähes 130 kilometriä Hawkesbury Junctionin risteykseen asti.

Saimme huomata, että koimme jotain aivan muuta kuin Oxfordin yliopiston goottilaisine torneineen, tai aina niin kohteliaan ja etäisen Oxfordin kaupungin. Kaltaisillemme jokiveneilijöille Oxfordin kanavassa ruumiillistuu erilainen, vähemmän tiukkapipoinen englantilainen elämäntapa.

”Kanavan varrella tervehditään kaikkia”, selitti läheisessä Cotswoldin alueen kylässä kasvanut Heenan.

Kun Heenan ja minä kiihdyttelimme moottoriamme – olimme itse veneemme kapteeneita käytyämme veneenoh-jauskurssin – huomasimme kanavan vartta seurailevalla polulla vanhemman pariskunnan.

He huomasivat, että Heenanilla oli lasillinen Pimm’s-juomaa. ”Näyttää hyvältä!” nainen huusi ohittaessamme heidät. Nostimme lasejamme tervehdykseksi.

Lipuessamme eteenpäin huomasin katselevani talojen takapihoja ja miettiväni, kuka niitä hoitaa. Kuka omistaa Napoleonin rintakuvan? Tai veistoksen, jossa jänis ampuu sammakon?

Kysyin Heenanilta, rikoinko tuijotuksellani jotain englantilaista periaatetta. Hän purskahti nauramaan. ”Sehän on kaikkein englantilaisinta!” hän sanoi. ”Sisimmässämme olemme kaikki todella uteliaita.”

Wolvercoten kylän lähistöllä valmistauduimme ankkuroitumaan, kun komea mies valkoisessa paidassa ja farkuissa hyppäsi veneemme kannelle ja nappasi sitomisköyden.

”Älkää huoliko”, hän sanoi, kun olimme saaneet aluksen kiinnitettyä. ”Ette ole yhtään huonompia kuin minä olin ensimmäisellä kerralla.”

Kaksikymppinen dokumentaristi ja muusikko Mike Pitman, jolla ei ollut varaa ostaa Oxfordista kiinteistöä, osti veneen, ja on siitä asti asunut sillä osana taiteilijoista koostuvaa yhteisöä.

”Ennen kuin aloin asua veneellä, en tuntenut ketään naapureistani nimeltä”, Pitman tunnusti.

”Pidämme huolta toisistamme”, hän sanoi, vahtimalla laitureita jonkun ollessa poissa, katsomalla lemmikkien perään tai auttamalla veneen korjaamisessa.

Toinen veneilijä, Jeff Slade -niminen valokuvaaja, liittyi seuraamme. Hänellä oli Pitmanille uutisia: kaksi haukkaa oli asettunut asumaan joenvarren puuhun ja yksi liejukanoista oli saanut viisi poikasta.

Aluksi veneilijöiden kiinnostus luonnon yksityiskohtiin yllätti minut. Siihen mennessä maisema oli matkallamme ollut valtavan vihreää. Mutta kun olimme matkanneet lukemattomien, samankaltaisten penkereiden ohi ja nähneet olkikattoisten talojen täyttämän kylän toisensa perään, maiseman samankaltaisuus alkoi sirpaloitua kuin kaleidoskoopin kuva.

Koska veneen nopeus on kanavan nopeusrajoituksen mukaan vain 6,5 kilometriä tunnissa, on mahdotonta olla katsomatta jokaista oksaa ja lehteä hieman pidempään ja hieman tarkemmin. Aloin huomata eron japanintatarin ja jättitatarin sekä seljankukan ja rikkaporkkanan välillä. Vielä muutama päivä aiemmin minulla oli ollut vain epämääräinen käsitys ”maaseudusta”.

Nyt kanavanvarren jokainen oksa, jokainen pensaikko, jokainen penger sisälsi kokonaisia maailmoja.

Kirjassa Kaislikossa suhisee Rotta kertoo Myyrälle, ”ei ole mitään – ei siis todellakaan mitään – niin tärkeää kuin yksinkertaisesti vain oleilla veneessä.” Kenneth Grahamen klassikoksi muodostunut lastenkirja joen varrella asuvista eläimistä sai osittain innoituksensa Grahamen kouluajoista Oxfordin kanavan varrella.

Hertfordin kyydissä oli koko ajan jotakin tekemistä: ohjaamista, ankkuroitumista, liikkeelle lähtöä, vesitankin täyttämistä. Kaikkein loputtomin tehtävä oli suluista kulkeminen.

Noin kerran tunnissa pysähdyimme ja avasimme yhden portin, ajoimme sulkuun, nostimme ylös lavat, jotta vesi pääsi virtaamaan sulkuun ja nostamaan veneen ylemmäs (matkasimme ylävirtaan), avasimme poistumisportin, ja teimme sitten kaiken taas uudelleen.


Sulut toimivat myös ihmisten kohtaamispaikkoina.
Kuva:Chris Mellor/Getty Images

Sama rutiini toi päivien kulkuun tasaisuutta. Huomasin olevani itsestäni ylpeä vinssatessani ylös erityisen painavaa lapaa tai saadessani auki jumittuneen portin. Pidin tekemiseni kouriintuntuvista, konkreettisista tuloksista.

Heenan ja minä huomasimme pian, että sulut toimivat myös kohtaamispaikkoina, joissa tuntemattomat ihmiset vaihtavat matkavinkkejä tai veneilyjuoruja, tai auttavat kokemattomampia veneilijöitä.

Saapuessamme sululle näimme nyt tuttuja kasvoja: nelihenkisen, punatukkaisen skotlantilaisperheen; miesten polttariporukan; birminghamilaisen eläkeläismiehen Derekin, joka hiljensi vauhtia auttaakseen meitä portin sulkemisessa.

Sehän kuuluu vain veneilijöiden etikettiin, Derek sanoi kiittäessäni häntä. Hän asuu veneessään yksin, mikä on harvinaista, koska veneillessä on niin paljon tehtävää. Hän ei kuitenkaan koskaan kanna huolta. ”Ihmiset auttavat minua suluilla koko ajan, niinpä minä autan heitä. Niin se vain menee.”

Sitä paitsi, hän lisäsi, hänellä ei ole kiire. Kenelläkään täällä ei ole.

Kului muutama päivä, ennen kuin ymmärsin mitä ”kanavavauhti” tarkoittaa. Etenimme niin nopeasti kuin mahdollista ehtiäksemme King’s Suttonin kylään ennen auringonlaskua.

Ilta-aurinko heijastui kultaisena veden pinnasta lipuessamme Upper Heyfordin ohi. Lampaat mutustelivat pitkää heinää kylän goottilaisen kirkontornin varjossa. Se oli idyllisin paikka, minkä olimme siihen mennessä matkallamme ohittaneet, mutta se ei kuulunut matkasuunnitelmaamme. Sammutin silti moottorin.

Muutaman minuutin kuluttua kanavan varren polulle ilmestyi nuori mies, joka kävelytti koiraansa. Tullessamme lähemmäksi koira hyppäsi veneemme kannelle, ennen kuin sen omistaja ehti estää sitä. Mies pyyteli änkytellen anteeksi.

Me vain nauroimme, haimme koiran ja juttelimme miehelle. Saimme tietää, että Kevin oli paikallisia. Kutsuin hänet kanssamme drinkille. Normaalisti sitä olisi siellä pidetty vain hieman vähemmän julkeana kuin kosimista, mutta me olimmekin veneellä.

Hetken aikaa Kevin näytti yllättyneeltä, jopa hermostuneelta. Sitten hän henkäisi syvään ja astui kannelle. Ojensimme hänelle lasillisen Pimm’siä ja nostimme lasejamme. Viimeinkin Kevin hymyili. Hän myönsi ihastelleensa ohi lipuvia veneitä. Hän ei kuitenkaan olisi voinut kuvitellakaan veneilevänsä itse.

”Silloinhan täytyisi tervehtiä ihmisiä koko ajan ja olla ystävällinen. Ei sellainen kävisi laatuun!”

On yksi paikka, Heenan huomautti, jossa englantilaiset tervehtivät aina. Pubit ovat paikallisille mitä sulut ovat veneilijöille: ainoa paikka, jossa vakiintuneen tavan mukaan on hyväksyttyä, jopa suotavaa, puhua tuntemattomille.

Jokaisella pubilla on oma luonteensa. Thruppissa on Boat Inn, jonka vakioasiakkaat ostavat vanhalle pubikoiralle Ollielle kilpaa ranskanperunoita.

Lower Heyfordissa on tiilinen Bell Inn, johon sisään tullut vanha mies hätkähti nähdessään minut ja Heenanin istuvan sohvalla. (Me istuimme hänen vakiopaikallaan, eräs toinen paikallinen asiakas selitti meille.)

Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja olkikattoisten talojen täyttämän Cropredyn kylän Red Lion Inn -pubin raisulle ilmapiirille. Vessaan johtavan käytävän varrella näin kehystettyjä loruja, joissa kerrottiin vakioasiakkaiden humalatoilailuista ja mässäilystä.

Nuo samat vakioasiakkaat pitävät baarissa istuntoa iltaisin kuudesta kymmeneen, ja yltyvät joskus riehakkaastikin ivailemaan toisilleen. Eräs vanhempi, aluksessaan asuva veneilijä Mick auttoi minua ymmärtämään, millainen on oikea kyläpubi.

”Kun tulin tänne, löin pääni noihin” – hän osoitti matalia kattoparruja – ”ja sen sijaan, että olisi auttanut minua, nainen tiskin takana vain nauroi minulle.” Mick odotti minun tajuavan kertomuksensa.

”Sellainen oikea pubi on! Ihmiset kiusoittelevat ja härnäävät vierastakin.” Englantilaiset ovat aivan yhtä avoimia kuin kaikki muutkin, he vain tarvitsevat jonkin syyn näyttääkseen sen, hän väitti. ”Miksi luulet englantilaisten puhuvan niin paljon säästä?”

Kerroin hänelle, kuinka olimme vetelehtineet Upper Heyfordin maalaismaisemassa, ja hän vastasi, ”Eihän tuo ole mitään. Minulta kesti kolme viikkoa päästä sinne – näin matkalla pellon ja lehmiä, joista pidin.”

Ulkona kirkonkello löi iltayhtätoista. Sulkemisaika lähestyi, mutta sen iltaiset asiakkaat eivät näyttäneet tekevän lähtöä – ja tarjoilijatarkin vain jatkoi kaikkien kanssa jutustelua.

”He sulkevat, kun sulkevat”, sanoi Mick kohauttaen olkiaan.

Jos pubeilla – jotka tarjoavat englantilaisille tasapuolisuutta yhdistämällä rikkaat ja köyhät, paikalliset ja vieraat – on vastakohta, on se komeat maalaiskartanot. Nykyään monet historialliset englantilaiskartanot, joista monet toimivat ylimystön koteina, ovat avanneet ovensa yleisölle.

Niistä kolmesta tai neljästä kartanosta, jotka ohitimme, palatsimainen Rousham House kiinnosti minua eniten. 1600-luvulta peräisin olevaan taloon, jossa edelleen asuu alkuperäisten omistajien jälkeläiset, pääsee käymään vain sopimuksesta, mutta valtava puutarha on auki päivittäin.

Puutarhan suunnitteli 1700-luvulla arkkitehti ja taiteilija William Kent, joka oli ensimmäisiä ”luonnonmukaisen” maisemasuunnittelun edustajia.

”Tämä on englantilaisen kodinomistajan suurin unelma; oma puutarha, joka vaikuttaa koskemattomalta luonnolta.”


Rousham Housen puutarhaa tutkimassa.
Kuva:Andrew Baskott/Alamy

Polut kiemurtelivat pensasaitojen läpi, kätkettyjen lampien ohitse kohti varta vasten rakennettuja ”raunioita” ja klassisia kaarikäytäviä, jotka eivät johda minnekään. Katselin, kuinka yksinäinen riikinkukko keimaili pyöreän kyyhkyslakan edessä, josta kuului pulujen ja kyyhkysten kujerrus.

Ohittaessamme Rousham Housen etsin katseellani vihjeitä sen asukkaista. Sen etuovessa oli Irlannin historiallisesta itsenäisyyskamppailusta kertova ”Home Rule” -tarra. Vilkaisin vaivihkaa sisään ikkunasta.

Kaikki näytti yhtä täydelliseltä kuin museoissa – paneloidut seinät, öljymaalaukset, kultabrokaditapetit – paitsi yksi yksityiskohta: huomattavin rumien posliinihahmojen kokoelma, minkä olen koskaan nähnyt.

Ajattelin Heenanin väittämää englantilaisten uteliaisuudesta ja hymyilin. Minuun oli sittenkin tarttunut hieman englantilaisuutta.

Viimeisenä iltanamme ankkuroiduimme Oxfordiin, vain lyhyen matkan päähän entiseltä opiskelija-asunnoltani. Oloni oli melkein katuvainen. Mitä muuta minulta meni ohi asuessani täällä? Kuinka minulta jäi tutkimatta polku, joka alkoi omalta takapihaltani?

Rastas lennähti jalkoihini. Joskus olisin saattanut karkottaa sen tiehensä. Viikko vesillä oli kuitenkin saanut minut liikkeiltäni hitaammaksi, varovaisemmaksi. Lintu antoi minun ottaa itsestään lähikuvan ennen kuin se katosi.

Muistin läheisellä Thamesjoella näkemäni kyltin, joka oli osa paikallista, suullisia tarinoita tallentavaa projektia.

”Isäni oli suuri kasvien ystävä…” siinä luki. ”Vietimme kokonaisen iltapäivän joella Godstow’ssa kauniissa keväisessä auringonpaisteessa etsien piippuköynnöstä, mutta emme löytäneet sitä. Ajattelin sen olleen pelkkää ajanhukkaa, mutta muistellessani nyt tuota aikaa näen sen ihanana päivänä, jonka vietin omalaatuisen isäni kanssa.”

Ymmärrän sen. Vesillä ollessa mikään ei ole ajanhukkaa.   

Osallistu keskusteluun!