Romy Shneiderin ja Alain Delonin suhde oli traaginen.

10. huhtikuuta 1958. Constellation-lentokone tummansininen koristeraita rungossaan laskeutui Orlyn lentokentälle Pariisiin. Sen propellit pyörivät yhä, kun neljä miestä kiiruhti kohti konetta: tuottaja Michel Safra, ohjaaja Pierre Gasperd-Huit, juuri läpimurtonsa kynnyksellä oleva nuori elokuvatähti Alain Delon sekä hänen ystävänsä Jean-Claude Brialy.

Kaikki neljä olivat lentokentällä vastassa Romy Schneideria, yhtä eurooppalaisen elokuvan tunnetuimmista tähdistä. Tuo pieni saksalaisnainen oli Sissin jälkeen noussut monen nuoren tytön idoliksi, ja nyt hänen oli tarkoitus näytellä päärooli Christine- nimisessä elokuvassa, jota nelikko oli valmistellut jo kuukausia.

Tuottaja antoi lehdistölle kuvia julkaistavaksi, ja seuraavana päivänä ne ilmestyisivät takuulla Paris-Pressen ja France-Soirin viihdesivuilla. Romy Schneider ranskalaisessa elokuvassa – siinäpä vasta oivallus. Jotta valokuvista oli saatu mahdollisimman eläväisiä, oli Safra keksinyt, että Alain voisi ojentaa näyttelijättärelle valtavan ruusukimpun. Tuosta kimpusta alkoi Alain Delonin ja Romy Schneiderin romanssi.

Alainilla oli yllään puku ja solmio, mikä sai hänet näyttämään ylipukeutuneelta. ”Hän on liian komea, liian nuori, ja hänen hiuksensa ovat liian siistit”, Romy mietti. Jopa kukkakimppu tuntui hänestä liian punaiselta. Romylla oli puolestaan yllään tylsä puku. ”Viaton tyttönen”, oli Alainin tuomio.

Alku ei siis selvästi ollut parille paras mahdollinen. Päivien kuluessa Romylle kuitenkin paljastui Alainin toinen puoli, joka oli täysi vastakohta hänen ensivaikutelmansa unelmavävylle. Mies oli pukeutunut urheilulliseen paitaan ja farmareihin, ja hänen hiuksensa olivat sotkussa hänen kurvailtuaan avoautollaan. Hänessä oli häivähdys kapinallista ja aavistus kesyttömyyttä. Hän oli aina myöhässä, ja ainoa selitys, jonka hän tarjosi, oli hänen hymynsä. Mies kiehtoi Romyä.

Myöhemmin Alain paljasti, että pariskunta pohti usein yhdessä: ”Kumpi meistä rakastui ensin? Sinä vai minä?” Aina he päätyivät samaan vastauk-seen: ”Et sinä enkä minä. Yhdessä!”

Intohimo syttyy

Christinen kuvaukset olivat käynnissä Wienissä. Itävallan pääkaupungin reunamilla sijaitsevassa puistossa Christine (Romy) käyttäytyi tärkeilevästi Franzia eli Alainia kohtaan. Valokuvaustuokion ja laivaretken jälkeen pariskunta istuutui kaatuneen puunrungon päälle. Franz nojautui kohti Christineä ja suuteli tätä ensi kertaa. Kun Alain Delon kumartui suutelemaan Romya, ei kyse ollut enää näyttelemisestä. Fakta ja fiktio sekoittuivat toisiinsa, ja kuvausryhmä tajusi tilanteen. Alain oli sytyttänyt intohimon roihun Romyn sydämessä, eikä miehellä ollut aikomustakaan sammuttaa liekkejä.

Elokuvan kuvausten loputtua Romy Schneider saattoi Alainin Wienin lentokentälle. Lentokoneen portaiden juurella he suutelivat viimeistä kertaa. Hotellihuoneessaan Romya odotti kuitenkin kirje Alainilta. Se alkoi sanalla Puppele, mikä on saksaa ja merkitsee pikku nukkea. Alain tunnusti kirjeessä Romylle olevansa suruissaan joutuessaan jättämään tämän sekä halunsa päästä pian takaisin hänen luokseen. Käytännössä hän siis tunnusti rakkautensa.

Romy päätti matkustaa seuraavana päivänä Kölniin. Hänen oli ryhdistäydyttävä. Uudet elokuvat odottivat, sopimukset oli jo allekirjoitettu. Seuraavana päivänä, kun Romyn oli aika lähteä, hän vaihtoikin lippunsa – Pariisin-lennolle!

Romyn päätöksen taustalla oli rakkaus, mutta se ei ollut ainoa vaikutin. Hänen romanssinsa Alainin kanssa oli myös keino paeta Magdaa, äitiä, joka oli ollut kauan poissa hänen elämästään mutta oli nyt vähän liikaakin läsnä. Suhde oli eritoten keino paeta ”Isiä”, Hans Herbert Blatzheimia, Romyn ahnasta, kyseenalaisesti käyttäytyvää isäpuolta irstaine tuijotuksineen. Myöhemmin Romy kertoi isäpuolestaan: ”Olin neljätoista tai viisitoista. Hän ahdisti minut nurkkaan useita kertoja. Tunsin hänen iljettävät kätensä rinnoillani ja hamuamassa ylöspäin hameeni alla. Minulla ei ollut voimaa työntää häntä pois. Tunsin itseni likaiseksi ja minua hävetti.”

Aina elokuvauransa alusta saakka Romy oli ollut isäpuolensa rahasampo. Luonteeltaan vapaudenhaluinen nuori nainen halusi kuitenkin alkaa valita roolinsa itse. Kun keskusteltiin Sissi-elokuvien toisen ja kolmannen osan kuvaamisesta, Romy kapinoi, ennen kuin viimein taipui isäpuolensa tahtoon. ”Isille” kaikki tarjoukset olivat hyviä tarjouksia, kunhan vain rahaa tuli.

Romyn saapuessa Alainin luokse Pariisiin mies asui Quai Malaquais -kadulla agenttinsa Georges Beaumen luona. Romy muutti saman katon alle poikaystävänsä kanssa. Beaume oli hoidellut Alainin uraa ja alkoi nyt huolehtia myös Romyn asioista.

Päivittäin Romyn äiti tai isäpuoli soittivat puhuakseen sopimuksista, käsikirjoituksista ja sijoituksista. Päällimmäisenä heillä oli kuitenkin mielessään Romyn saaminen järkiinsä. He aikoivat jatkaa oman viattoman kullannuppunsa varoittelua ilkeästä ranskalaismiehestä, joka oli kiinnostunut vain Romyn rahoista ja maineesta.

Kolme kuukautta myöhemmin Magdalle ja Hansille oli viimein valjennut, että he eivät pystyisi erottamaan nuorta paria. Maaliskuun 22. päivänä Romy ja Alain juhlivat kihlautumistaan Luga-nossa. Ensimmäisillä palkkiorahoillaan Alain osti talon Pariisista osoitteessa 22 Avenue de Messine, ja pari muutti sinne. Vaikka he olivat erittäin rakastuneita, he eivät kuitenkaan laiminlyöneet uraansa.

Kuuma aurinko, elokuva, jonka pääosasta Alain oli saanut todella taistella, julkaistiin maaliskuun 10. päivänä vuonna 1960. Elokuva vakuutti ihmiset viimein siitä, että Alain ei ollut vain komealla ulkomuodollaan sydämiä särkevä lupaava nuori näyttelijä, vaan hänessä tosiaan oli tähtiainesta. Asetuttuaan Pariisiin Romy ei kuitenkaan ollut enää yhtä suosittu Saksassa kuin aiemmin. ”Hänen ajateltiin olevan petturi Ranskaan muuttamisen vuoksi”, selitti Michael Jürgs, entinen Stern- lehden päätoimittaja.

Romyn piti edistää uraansa. Ranskassa hän oli kuitenkin yhä Sissi, siirappisen ja vanhanaikaisen elokuvatyylin ruumiillistuma, pölyinen ja aikansa elänyt. Myöhemmin hän pohti tilannetta: ”Saksalaiset käänsivät selkänsä minulle. Ranskalaisille en taas ollut olemassa näyttelijänä.”

Tilanne oli Romylle entistä vaikeampi, sillä Kuuman auringon menestyksen myötä Alainia ylistettiin kaikkialla, missä hän ikinä liikkuikin. Kun Romy meni hänen seuralaisenaan illallisille, kutsuille, gaaloihin tai ensi-iltoihin, ihmiset puhuttelivat häntä kyllä ystävällisesti, mutta hänen poikaystävänsä oli huomion keskipiste. Vain hieman yli parikymppisenä hän oli entinen tähti, jota kukaan ei enää halunnut. ”Ensimmäistä kertaa elämässäni olin kateellinen hänen menestyksestään”, Romy myönsi myöhemmin.

Romyn pelastukseksi koitui Luchino Visconti. Ohjaaja oli juuri työstämässä episodia elokuvaan Bocaccio 70. Elokuva raskaine viininpunaisine verhoineen oli kuin tehty Viscontin suojatille Romylle.

Parin koko tarinaa leimaavien yhteensattumien sarjaan tuli taas uusi käänne, kun kävi ilmi, että sekä Romyn että Alainin oli määrä osallistua Cannesin elokuvafestivaaleille vuonna 1962. Molemmat elivät uransa tähtihetkiä ja säteilivät yhtä kirkkaasti. Nyt he olivat yhtä kuuluisia, joten oli yhä hankalampaa järjestellä heidän aikataulujaan yhteensopiviksi.

Yhtenä päivänä Romy oli Pariisissa ja seuraavana Roomassa. Sama päti Alainiin – mutta he sattuivat harvoin paikkoihin samaan aikaan. Heillä oli tapaamisia ohjaajien kanssa, pukujen sovituksia, sopimusten allekirjoittamisia, haastatteluja, valokuvauksia, henkilökohtaisia ja ammatillisia velvoitteita. Parin kohtaamiset olivat intohimoisia, mutta molemmat olivat luonteeltaan päättäväisiä. Pienimmästäkin kiistasta saattoi nopeasti kehkeytyä tahtojen taisto.

Ilmassa leijui tunne otteen lipsumisesta, kuin he olisivat olleet lipumassa kauemmas toisistaan. Jokaista yhteistä hetkeä varjosti pelko erosta. Turhautuminen kylvi heidän välilleen kaunaa ja katkeruutta.

Aina heidän kihlautumisestaan lähtien toimittajat olivat lakkaamatta ahdistelleet heitä kysymyksillään siitä, milloin häitä vietettäisiin. Mutta pari lykkäsi suurta päiväänsä yhä uudelleen.

Vauva? Epäilemättä he olivat ajatelleet asiaa, mutta eivät olleet koskaan keskustelleet siitä, ainakaan julkisesti. Myöhemmin näyttelijä Annie Girandot muisteli Romyn uskoutuneen hänelle vuonna 1962: ”Hän katseli minua hiljaa, kun silitin vauvaani ja laskin sen hellästi kehtoon. Sitten hän sanoi Alainille: ’Mekin voisimme hankkia lapsen.’ Alain ei vastannut.” He eivät koskaan saaneet yhteistä lasta.

Rikki ja hukassa

Asiat alkoivat suistua raiteiltaan vuoden 1963 alussa, kun Romy suostui matkustamaan Yhdysvaltoihin markkinoimaan Bocaccio 70 -elokuvaa, Viscontin luomusta, joka oli Romylle tärkeä. Romy Schneider otettiin Hollywoodissa vastaan kuin kuningatar. Hänet nähtiin uutena Marlene Dietrichinä. Kukaan ei edes maininnut Sissiä. Kutsuja sateli, ja häntä ylistettiin.

Columbia tarjosi hänelle kolmivuotista sopimusta. Vaistosiko hän, että suhde Alainin kanssa oli lähestymässä loppuaan, ja että hän tarvitsi uusia haasteita? Oli miten oli, Romy allekirjoitti sopimuksen.

Amerikka olisi voinut tarjota Romylle uuden alun kaukana Alainista ja ”Isi” Blatzheimista. Kaukana Saksan lehdistöstä, joka oli lakkaamatta piinannut ja arvostellut Romya siitä lähtien, kun hän muutti Delonin kanssa yhteen. Mutta...

Tuona kesänä Alain Delon matkusti Romy Schneiderin luo Los Angelesiin. Hän ei ollut kertonut naiselle tulostaan ja hän ilmaantui paikalle juuri Romyn odottaessa, että puhelu Alainille yhdistettäisiin Espanjaan, jossa mies oli ollut kuvauksissa. ”Hänellä oli juuri tuollainen taito yllättää”, muisteli Romy myöhemmin.

Mitä Alain Delon oli todella tullut etsimään Atlantin toiselta puolen? Jälleennäkemisen riemua vai ehkä vahvistusta sisintään kalvavalle tunteelle siitä, että alun intohimoinen rakkaus oli muuttunut helläksi läheisyydeksi? Mitä sitten olikaan hänen päätöksensä taustalla, hän ei puhunut siitä Romylle mitään. Vielä pitkään jälkeenpäinkin Romy kävi ajatuksissaan hänen vierailuaan läpi tunti tunnilta, minuutti minuutilta, mutta tuli aina samaan lopputulokseen: ”Hän oli kuin aina ennenkin.”

Ja kuitenkin...

Romy ja Delon eivät aina olleet täysin uskollisia toisilleen. Se on viettelijöiden luonteelle ominaista; he hakevat aina ulkopuolista vahvistusta itselleen. Delon oli kuitenkin tehnyt jo päätöksensä. Siitä lähtien kuvioissa oli myös toinen nainen, Nathalie Barthélemy.

Marraskuussa Georges Beau-me, Romyn Euroopan-asioista vastaava agentti ilmestyi naisen luokse mukanaan salkku täynnä käsikirjoituksia. Hänen mukanaan suureen taloon saapui pieni palanen Pariisia ja Alainia. Näyttelijämies oli tuossa vaiheessa Ranskan Rivieralla. Eräänä aamuna Romy kuuli Georges Beaumen puhuvan Alainin kanssa puhelimessa. Nainen oli jo tottunut siihen, sillä he puhuivat puhelimessa jatkuvasti. Tuona aamuna, toisin kuin aiempina, Georges Beaume ei antanut luuria Romylle. ”Miksi et antanut minun puhua Alainin kanssa?” Romy kysyi.

Georges Beaumella oli totuuden hetki. ”Romy”, hän sanoi surullisesti. ”Sinun täytyy koota kaikki voimasi. Minulla on sinulle kirje. Alain sujautti sen papereideni joukkoon juuri ennen lähtöäni.”

Romy luki kirjeen, kaikki viisitoista sivua. Myöhemmin hän tilitti: ”En vastannut. Ei ollut mitään sanottavaa.” Viattomuuden aika oli ohi

Joulukuun 18. päivänä vuonna 1963 Romy Schneider palasi Pariisiin. Hän oli kertonut myös Alainille paluustaan. Ehkä hän syvällä sisimmässään toivoi voittavansa miehen takaisin itselleen. He olivat riidelleet usein ja kuitenkin sopineet jälleen yhtä usein. Alain ei ollut Romya vastassa. ”Asunto oli tyhjä”, Romy muisteli myöhemmin. ”Pöydällä oli kimppu ruusuja, ja niiden mukana viesti, jossa luki: ’Lähdin Meksikoon Nathalien kanssa. Liian paljon sanottavaa. Alain.’”

Suru piinasi Romya Pariisissa. Jokainen katu, jokainen ravintola ja teatteri muistutti häntä Alainista. Hän oli omien sanojensa mukaan ”rikki, hukassa, tuhottu”. Yksin niin rakastamassaan kaupungissa Romy huomasi kykenevänsä vain jättelemään viestilappuja Alainin auton tuulilasiin. Hän masentui ja joutui alkoholin ja rauhoittavien lääkkeiden noidankehään. Huhuttiin, että hänellä oli kaikenlaisia suhteita.

”Elämäni on helvettiä”, hän kirjoitti päiväkirjaansa tammikuussa 1965. Alain oli katkaissut hänen siipensä. Romy ei voinut elää ilman Alainia.

Huhtikuun 1. päivänä 1965 Berliinin Europa-Centerissä Romy tapasi Harry Meyenin. Hän oli 41-vuotias – 14 vuotta Romya vanhempi. Mies oli myös näyttelijä, mutta hänet tunnettiin parhaiten näytelmäohjaajana ja Komödie-teatterin vakituisena ohjaajana. He ryhtyivät työskentelemään yhteisissä projekteissa, mutta hyvin nopeasti ystävyys muuttui rakkaudeksi. Harry Meyen oli kuitenkin naimisissa, ja jälleen kerran saksalaislehdistö iski kyntensä Romyyn. Loppujen lopuksi Romy joutui maksamaan miehen avioeron.

Heinäkuun 15. päivänä 1966 Romy ja Harry vihittiin Saint-Tropezissa kaikessa hiljaisuudessa. Joulukuun ensimmäisenä päivänä heidän poikansa David syntyi Berliinissä.

Ollessaan masentuneimmillaan juuri erottuaan Alainista Romy kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tarvitsen voimaa, miehen, joka vie jalat altani, joka saa minut polvilleni.” Harry oli se mies. Hän haluasi Romyn kokonaan itselleen. Hän sai Romyn valtaansa. Rakkaudennälkäisenä kärvistellyt Romy otti kehräten vastaan miehen jakamattoman huomion. Romy vietti päivänsä useimmiten työnnellen Davidia vaunuissa pitkin kotikaupunginosansa Grönwaldin katuja.

Seuraavana kesänä Alain ilmoitti eroavansa vaimostaan Nathaliesta.

Uusi alku

Alain luki Vaarallisen loman käsikirjoituksen ja piti tarinasta sekä ongelmaisesta, demonien piinaamasta hahmosta, jonka esittäjäksi ohjaaja Jacques Deray oli häntä kaavaillut. Mutta kuka vetäisi hänelle vertoja naispääosassa? Joku amerikkalainen näyttelijätär? Natalie Wood tai Angie Dickinson, jonka kanssa Alainilla oli ollut suhde Hollywoodissa? Joku italiatar? Monica Vitti? Vai joku ranskalainen, kuten Leslie Caron tai Delphine Seyrig? ”Entä jos kysyisimme Romya?” Alain ehdotti. ”Hän on menneen talven lumia”, tuottaja vastasi. Mutta sen, mitä Alain halusi, hän myös sai. Useiden päivien kuumeisten neuvottelujen jälkeen Alain ilmoitti: ”Joko Romy ja minä yhdessä, tai elokuvaa ei tule.”

Neuvottelujen lomassa Alain oli matkustanut tapaamaan Romya Berliiniin yhdessä Jacques Derayn kanssa. ”Haluan oikean parin, miehen ja naisen, jotka tuntevat toisensa läpikotaisin, joista kumpikin tietää, mihin toinen pystyy”, ohjaaja sanoi. Romy suostui.

Epäilemättä häntä kuitenkin pelotti taas kohdata mies, jota hän oli rakastanut niin paljon. Mitä Alain oikeasti halusi? Saada hänet takaisin? Mediahuomiota? Vilpittömästi auttaa? Romylla oli epäilyksensä, mutta hänen halunsa päästä taas kuvaamaan elokuvaa voitti ne. Roolitarjous tuli juuri oikeaan aikaan.

Elokuvan dialogi heijasteli heidän omaa tarinaansa. Romy: ”Olen onnellinen kanssasi, en tarvitse mitään muuta.” Alain: ”Kun nainen kiinnostuu minusta, rakastun häneen hyvin nopeasti.” Romy kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa: ”Kaikki oli hyvin ammattimaista. En tuntenut mitään. Oli kuin olisin suudellut seinää.”

Joka tapauksessa kuvaukset ja ennen kaikkea elokuvan saama innostunut vastaanotto palauttivat Romyn itseluottamuksen. Neljä vuotta heidän eronsa jälkeen Alain oli antanut hänelle enemmän kuin vain roolin: uuden alun. ”Aivan kuten kuvittelinkin, Vaarallinen loma antoi alkusysäyksen Romy Schneiderin oikealle, vakavasti otettavalle uralle”, Alain kertoi myöhemmin.

Kuvausten päätyttyä Romy pyysi Harry Meyeniä muuttamaan hänen ja heidän poikansa Davidin kanssa Pariisin vauraalle esikaupunkialueelle Neuillyyn. Ranskan pääkaupungissa saksalaisohjaaja oli kuitenkin pelkkä monsieur Schneider. Harry koki ylpeyttään loukatun ja pakeni tilannetta alkoholin ja lääkkeiden avulla – kuten Romykin. Harryn itsetuhoisuus raunioitti hänetkin. Ainoa keino pelastautua oli jättää mies. Harry Meyen pelkäsi kuitenkin, että ei koskaan selviäisi Romyn menettämisestä. Mies vaati Davidin huoltajuutta, ja saksalaislehdistö asettui hänen puolelleen. Romy oli kuitenkin taistelija. Hänen onnistui lopulta pitää poikansa itsellään. Se vaati kuitenkin 1,5 miljoonan Saksan markan maksamista Harrylle. Kymmenisen vuotta aiemmin hän maksoi miehen avioeron – nyt, vuonna 1975 hän maksoi, jotta pääsisi itse eroamaan tästä.

Epätoivon kierre

Daniel Biasini ilmestyi Romyn elämään autonkuljettajana. Heillä oli yhdeksän vuotta ikäeroa, mutta Romy oli väsynyt sekasortoiseen ja levottomaan elämäänsä. Aiemmat suhteet Bruno Ganzin, Jean-Louis Trintignantin ja Jacques Dutroncin kanssa eivät olleet johtaneet mihinkään, ja Romy tajusi, että tämä komea mies oli juuri se, jota hän oli aina etsinyt: ”Koko elämäni olen yrittänyt saada saman katon alle aviomiehen, lapsia, uran, menestystä, rahaa, vapautta, turvallisuutta ja onnea.”

Niinpä joulukuun 18. päivänä vuonna 1975 Romy vihittiin Daniel Biasinin kanssa Berliinissä. Heinäkuun 21. päivänä vuonna 1977 syntyi parin tytär Sarah.

Romyn tarina ei kuitenkaan koskaan edennyt mutkattomasti. Aivan kuin hän ei olisi osannut olla onnellinen. Jo vuonna 1979 avioliitto Daniel Biasinin kanssa alkoi rakoilla Davidista ja Sarahista huolimatta. Tuntui kuin lapsen syntymä olisi aina johtanut tilanteeseen, jossa Romyn syvimmät tunteet miestä kohtaan olivat jo jäähtyneet. Ristiriitaista kyllä, ehkä juuri lapsen puuttuminen oli niin pitkään pitänyt yllä hänen kiihkeää intohimoaan Alain Delonia kohtaan.

Lopulta Harry Meyenin kuolema laukaisi jälleen Romyn itsetuhoisen käytöksen. Se riitti herättämään naisen sisällä uinuvan syvän syyllisyyden tunteen. Paetakseen piinaavaa tuskaansa Romy alkoi taas juoda. Hänestä tuli ärtyisä, äkkipikainen ja hillitön. Daniel piilotti pulloja. ”Mikä oikeus sinulla on?” Romy tivasi. Daniel ei pärjännyt enää. Hän ehdotti suhteelle aikalisää ja matkusti Yhdysvaltoihin. Romy haki avioeroa.

Hän oli 41-vuotias ja hoki itselleen olevansa vanha, liian vanha. Sitten hänet otettiin sairaalaan potilaaksi kiireellisenä tapauksena. Lääkärit löysivät kasvaimen, ja häneltä poistettiin toinen munuainen. Hänen ruumiinsa oli luovuttamaisillaan. Kohtalo piti häntä pilkkanaan.

Romyn poika David oli jo 14-vuotias nuori mies, äitinsä tuki ja peruskallio, johon Romy voi luottaa. Poika ei tosin hyväksynyt ajatusta avioerosta, sillä hän piti Daniel Biasinia isänään.

Sunnuntaina heinäkuun 5. päivänä 1981 David kiipeili metalliaidalla Daniel Biasinin vanhempien luona, jossa hän vietti viikonloppua. Hänen otteensa lipsahti, ja aidan takorautaiset piikit lävistävät pojan. Romy ryntäsi sairaalaan, mutta lääkärit eivät pystyneet pelastamaan hänen lastaan. ”Kun kerroin hänelle uutiset, hän ei kirkunut lainkaan”, kirurgi muisteli. Kuten Alain Delon myöhemmin kertoi: ”Kun David jätti meidät, Romy käytännöllisesti katsoen kuoli itsekin. Sinä hetkenä hän menetti elämänhalunsa.”

Alain tiesi, mitä Romy kävi läpi. Mies kertoi Romylle uudesta elokuvasta, jossa he esiintyisivät yhdessä. Hän halusi kuitenkin varmistaa, että elokuva olisi tarpeeksi hyvä Romylle. Niinpä hän viilautti käsikirjoitusta uudelleen ja uudelleen. Aika ajoin Romy kysyi käsikirjoittajilta: ”Vieläkö Alain haluaa toteuttaa tämän?” Lopulta sovittiin, että kuvaukset alkaisivat kesällä 1982.

Romyn uuden miesystävän Laurent Pétinin läsnäolo helpotti hänen arkielämäänsä. Vaikka kaikki näytti ulospäin seesteiseltä – Romy oli hankkinut uuden kodin Boissy-sans-Avoirista vehnäpeltojen keskeltä – nainen vaipui kuitenkin masennukseen. Jo pitkään alkoholi oli auttanut häntä purkamaan paineita. Harry Meyenin kuoleman jälkeen mukaan olivat tulleet myös reseptilääkkeet. Laurent Pétin tosin heitti lääkkeet menemään heti löydettyään ne.

”Rakastan sinua”

Perjantaina, maaliskuun 28. päivänä Romy ja Laurent Pétin kävelivät keskiyön aikaan Pariisissa osoitteessa 11 Rue Barbet-de-Jouy sijaitsevaan kotiinsa illastettuaan ystäviensä luona. ”Mene nukkumaan”, Romy sanoi miehelle. ”Jään vielä hetkeksi kuuntelemaan musiikkia Davidin kanssa.”

Laurent Pétin ei hämmästynyt. Romy puhui Davidille tai ainakin tämän valokuville joka ilta. Tuona iltana, aivan kuten aina ennenkin, hän kaatoi itselleen lasillisen viiniä, sitten toisen...

Laurent Pétin heräsi keskellä yötä ja huolestui, kun Romy ei ollut hänen vieressään. Hän meni olohuoneeseen. Mies kuvitteli Romyn nukkuvan ja kantoi tämän vuoteeseen. Aamun varhaisina tunteina Laurent kuitenkin huomasi, ettei Romyssa näkynyt lainkaan elonmerkkejä – hän oli kuollut.

Alain kuuli Romyn kuolemasta Lounais-Ranskan Périgordissa. Tuottaja Alain Terzian on viestintuojana. Muutamaa tuntia myöhemmin kaksikko saapui Rue Barbet-de-Jouyn asuntoon. ”Heti astuttuaan huoneeseen, jossa Romyn ruumis oli, Alain polvistui”, muistelee Alain Terzian. ”Hän suuteli Romya ja puhkesi kyyneliin.”

Alain vietti koko yön Romyn vierellä ja kirjoitti kirjeen, joka päättyi sanoihin: ”Ich liebe dich. Rakastan sinua, Puppele.”

Hautajaispäivänä Alain kieltäytyi tulemasta kirkkoon tai haudalle. Hän ei halunnut antautua valokuvaajien armoille, sillä hän tiesi, ettei olisi pystynyt pidättelemään kyyneleitä. Alain tuli jättämään viimeiset jäähyväisensä Romyn kotiin. Juuri ennen kuin ruumis laskettiin arkkuun, mies otti kolme valokuvaa Romysta.

Tuosta päivästä lähtien Alain on kantanut kuvia mukanaan lompakossaan, sydämessään. Alainin tavassa jumaloida Romyn muistoa on jotain kovin surumielistä. Ehkä avain Alainin tapaan muistella Romya löytyykin hänen vuonna 2009 tekemästään tunnustuksesta: ”Olisinpa mennyt hänen kanssaan naimisiin.”

KIRJASTA ”DELON & ROMY UN AMOUR IMPOSSIBLE”, ÉDITIONS DU ROCHER, 2010.

TEKSTI SERGE TOUBIANA – CAHIERS DU CINÉMA (35,00EUROA)