Sara Mustosen tarina päättyi ennen aikojaan

Sara Mustonen laski alppihiihtomaajoukkueen leirillä Itävallassa railoon syyskuun 12. päivänä vuonna 1979 ja menehtyi. Yhden lahjakkaan ihmisen tarina päättyi, ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. Vasta 16-vuotias elämä taipui kuin päivä yön syliin.
Saran muistokivi Rovaniemen Viirinkankaan hautausmaalla on vaikuttava. Karussa komeudessaan se jäljittelee kohti laaksoa laskeutuvaa alppirinnettä vain katketakseen keskeltä railoon, joka – päinvastoin kuin jäiset alkuperänsä – ei koskaan sulkeudu. Pieni lintu istuu alakivellä, johon isä ja äiti ovat nimenneet paikkansa.

Parinkymmenen kilometrin päässä Saara ja Oiva, äiti ja isä Mustonen, asuvat entisessä kesäpaikassaan, jossa pienellä Saralla oli aikanaan oma rinne. Osoite on Saralammentie, Saralammen rannassa. Nimet eivät ole sattumaa. Saran muisto on kaikessa. Myös sisällä: kuvat, palkinnot, asiakirjat, maalaukset, kirjat. Saraa ei ole haluttu siirtää pois.

Saara ja Oiva Mustonen ovat yhä, lähes 32 vuotta onnettomuuden jälkeen, herkkiä ainoan lapsensa liian aikaiselle, odottamattomuudessaan mahdottoman tuntuiselle poismenolle. Eivät he ole surun sulkemia ja olisi väärin sanoa, että katkeria. Mutta edelleen he kysyvät: miksi? Onnettomuus on onnettomuus, mutta olisiko siitä kertominen ja syiden selvittäminen voitu hoitaa toisin – rehellisemmin, vastuullisemmin? Sitä he kysyvät.

Sara Mustonen oli lahjakas, eikä ainoastaan alppihiihtäjänä. Urheilun lisäksi arkeen kuuluivat musiikki ja empaattinen tapa suhtautua elämään ja läheisiin. Kun katselee Sarasta otettuja kuvia, hänen silmissään voi nähdä poikkeuksellista myötäelämistä.
Varmasti nuoren tytön odottamaton lähtö elämästä voi tuottaa myös ylikorostunutta tunnetta ja tulkintaa, kuten aina, kun kyse on kuoleman kautta lähes myyttiseksi kohonneesta ihmisestä. Legendaksi Sara Mustonen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt. Hänen aikansa täyttyi, ennen kuin kaikki legendan ainekset olivat koossa.

”Hintertux on jäätikkö, jonka nimi tulee sen alapuolella sijaitsevasta pienestä kylästä. Hintertux sijaitsee Zillertalin laaksossa Tirolissa, Itävallassa. Se tarjoaa ympäri vuoden mahdollisuudet lasketteluun. Jäätikön korkein kohta on 3 476 metriä merenpinnan yläpuolella. Korkein hissi vie 3 250 metrin korkeuteen. Suomalainen alppihiihtäjä Sara Mustonen kuoli Hintertuxilla.”
 

Näin kalsean ytimekkäästi kertoo Wikipedia paikasta, joka jäi Saran elämän viimeiseksi. Valkoisen rinteen railoansa laukesi aamupäivällä 1979 ja imaisi nuoren suomalaistytön vain parin metrin levyiseen kitaansa. Kuolinsyyksi pöytäkirjat ilmoittivat tukehtumisen, mutta todellisuudessa Sara oli jo kuollut pudotessaan 15 metriä railon pohjalle. Rintakehä oli iskeytynyt railon vastaseinään ja murskautunut. Elvytys tuskin olisi auttanut, vaikka apu olisi ollut paikalla heti.

Lähimpänä Saraa turman hetkellä oli Niina Ehrnrooth, joka kirjeessään Saran vanhemmille muutamia kuukausia onnettomuuden jälkeen muistaa näin: ”Sara oli lähtenyt vähän minun jälkeeni ja laski ohitseni noin 200 metriä ennen railoa. Huusin silloin hänelle ’Varo’! Seuraavan kerran kun katselin, näin vain, että hän oli menossa suoraan railoon. Olin vain 10 metriä hänestä kuin hän laski railoon.”
Mukaan kirjeeseen Niina on piirtänyt kuvan railosta ja kohdasta, missä Sara siihen osui: ”Siihen hän löi vatsansa ja luultavasti menetti tajun. Siis hän löi vatsansa reunaan ja rupesi liukumaan alas. Kun näin, että hän rupesi liukumaan huusin ’Sara’, mutta hän ei vastannut. Kun tulin reunalle, hän oli jo pudonnut alas, enkä nähnyt mitään jälkiä.

Niin peruuttamaton kuin kuolema useimpien meidän mielestä onkin, yleensä se jää taakse säädetyssä ajassa. Jäljelle jäävät jatkavat elävien kirjoissa, oman aikansa jo eläneet muistoissa.

Jo kotipaikankin perusteella voisi kuvitella, että Saran alppihiihtoharrastus olisi ollut perua vanhemmilta. Aivan näin ei ollut, sillä vanhemmat Saara ja Oiva aloittivat laskettelun vasta Saran synnyttyä. He harrastivat vaatimattomasti tuttavien kanssa, ilman suurempia tavoitteita.

Äiti, kotitalousopettaja, ja isä, rakennusmestari, kävivät päivät töissä, ja Saralla oli hoitaja. Kun mentiin töiden jälkeen harrastamaan, Sara oli jo pienestä mukana. Täytettyään jouluaaton aattona viisi vuotta Sara sai joulupukilta pienet hiihtosukset. Tammikuussa mentiin isän kanssa Ounasvaaralle hiihtämään. Sara oli sanonut: ”Näillä suksilla on vaikea kävellä”.

Pienen mieli alkoi palaa heti rinteeseen, pelkkä hiihtäminen ei maistunut. Oiva Mustonen muistaa vähän hermostuneensakin kinuamiseen, koska oli aina ollut pienten lasten rinteeseen viemistä vastaan. Lopulta oli pakko antaa periksi ja noustiin ylös. Isän kiukku oli laantunut ja piti ryhtyä suunnittelemaan, miten viisivuotiaan kanssa tulisi turvallisesti alas.

”Vaan eipä tarvinnutkaan. Sara laittoi sukset pikkuisen auraan ja oli hetkessä kertaakaan kaatumatta alhaalla. Kun menin kotiin, sanoin vaimolle, että tähti on meille syntynyt”, Oiva muistaa. Seuraavana päivänä ostettiin lyhyimmät sukset, mitä oli olemassa, ja kaikki muutkin varusteet.

Samana vuonna piirin kilpailussa viisivuotias Sara laski kymmenvuotiaiden sarjassa ja johti ensimmäisen pujottelukierroksen jälkeen kilpailua. Toisella kierroksella nuoskaiseksi muuttunut lumi yllätti. Isällä ei ollut taitoa tai tietoa, mutta hän alkoi vähitellen ymmärtää, että valmennuskoulutusta olisi nyt syytä ryhtyä etsimään.

”Minä olin vain sunnuntailaskija, mutta kun meillä oli vain se yksi tyttö, ja hän halusi kilpailla alusta alkaen, piti saada tietoa ja taitoa”, Oiva kertoo. Lopulta isästä tuli hiihtoliiton kurssien kautta riittävän tason alppihiihtovalmentaja ja tyttärensä valmentaja.
Anna-lehden haastattelussa vuosia myöhemmin, itse asiassa Saran kuolinvuoden keväällä, Sara itse totesi valmentajastaan: ”On paljon puhuttu isä-lapsisuhteesta ja sanottu, että oma isä ei ole hyvä valmentaja, koska ei raaski rääkätä lastaan niin kuin vieras valmentaja. Isällä on ollut kuitenkin muitakin valmennettavia kuin minä. Luotan häneen.”

Sara oli lajiin lahjakas, eikä valmennuskaan huonoa voinut olla. Vuosina 1975–1979 Sara saavutti kaikkiaan 25 SM-mitalia, joista kymmenen naisten sarjassa. Vuonna 1977, vain 14-vuotiaana, hän voitti kaikkien aikojen nuorimpana naisten pujottelumestaruuden ja uusi sen seuraavana vuonna. Suurpujottelussa mestaruus tuli vuosina 1978 ja 1979 ja syöksylaskussa vuonna 1979. Ei siis ihme, että jo vuonna 1976 Sara oli valittu Suomen Hiihtoliiton alppilajien olympia- ja MM-valmennettaviin.

On todennäköistä, että Sara olisi laskenut vuoden 1980 Lake Placidin olympiakisoissa. MM-kisoissa vuonna 1978 Garmisch-Partenkirchenissä hän oli Suomen ainoa naisedustaja. Hän oli syöksyssä 40:s ja suurpujottelussa 44:s. Pujottelussa Sara keskeytti toisella kierroksella saatuaan valmentajilta ohjeen tehdä niin, ”jos tuntuu vaikealta”. Vanhempien mukaan Sara itse oli sitä harmitellut, koska olisi voinut olla alppiyhdistetyssä jossain reilun kymmenen sijoilla.

Joka tapauksessa kuolinvuonna 1979 Saran FIS-pisteet antoivat hänelle jo lähtönumeroksi 50, tie kohti huippua oli näkyvissä. Saran numerolappu on yhä Saralammentiellä monien muiden muistojen joukossa.

Sara itse oli asettanut tavoitteekseen Sarajevon olympiakisat vuonna 1984. Vanhempien mukaan hän oli myös ilmoittanut, että Sarajevon jälkeen laskeminen saa jäädä. ”Yleensä se, minkä Sara päätti, myös piti”, muistavat Saara ja Oiva. Silloin ei vielä osattu edes kuvitella, että alppihiihto voisi olla pitkäaikaisempi ammatti. Sarakin oli mielessään miettinyt useampia vaihtoehtoja.

Anna-lehden haastattelussa aiempi haave lääkäriksi ryhtymisestä oli hiipumassa mielestä. ”Sen tyyppinen ammatti voisi olla mielenkiintoinen, jossa saisi tutkia vaikka ravintoaineita ja niiden merkitystä ihmiselle”, Sara tuumaili ja uskoi myös jatkavansa alppihiihdon vuoksi vähemmälle jäänyttä viulunsoittoa.

”Ramppasin musiikkiopistossa viisi vuotta opiskelemassa viulunsoittoa, josta kuitenkin oli ajanpuutteen vuoksi luovuttava. Varmasti tulen vanhempana sitä jatkamaan. Kaikki musiikki merkitsee minulle paljon – ja olen sentään vielä mukana musiikkiluokkien kuorossa”, Sara ennusteli vuoden 1979 keväällä.

Kesällä 2011 Saran 11-vuotiaana Unkarista tuoma viulu annettiin seuraavalle taitavalle tytölle, Saran serkun tytölle – Saralle.
Vain pari viikkoa ennen suureen murheeseen päättyneelle leirille lähtöään Sara oli kirjoittanut Rovaniemen keskustan lukion toisella luokalla aineen aiheesta ”Minä”.

Aine on sykähdyttävä ja päättyy seuraavasti: ”Yksilön mahdollisuuden olla henkilökohtainen persoona uskon olevan ehdottoman. Pulma on usein vain siinä, että hän ei itse ole tiedostanut haluaan olla minä kyllin voimakkaasti. Jokainen pystyy kehittämään ominaisuuksiaan haluamaansa suuntaan, mutta lähdön täytyy tapahtua omista ajatuksista. Itse olen jo alkanut löytää uusia, ennalta arvaamattomia ideoita, itsestään. Nyt hallitsevin ajatus on fantastinen tunne olla olemassa, omata mahdollisuus kehittyä koko ajan oppimalla uusia asioita; elää elämääni omasta mielestäni täysipainoisesti.”

Kaksi viikkoa ainekirjoituksen jälkeen 16-vuotias Sara oli poissa. Turma tapahtui aamupäivällä, mutta vasta illalla vanhemmat saivat puhelun Itävallasta. Vanhemmat, jotka olivat uskoneet tyttärensä olevan Italiassa, kuulivat valmentaja Raimo Manniselta sekavia lauseita siitä, miten ”Sara on jättänyt meidät, hän meni kielletylle alueelle”, ja lupauksen uudesta soitosta tunnin kuluttua. Saara ja Oiva saivat lähestulkoon tulkita viestin Saran kuolemasta, ja alkoi nyt jo yli 30 vuotta kestänyt piina.

Vanhemmilta oli pakko kysyä, millä tavalla he ovat nämä kuluneet 30 vuotta ainoan lapsensa kuoleman jälkeen selviytyneet. ”Näyttääkö siltä, että me olemme selviytyneet?” vastaa äiti Saara.

Saran kuoleman jälkeen vanhemmille oli liian raskasta asua kerrostaloasunnossaan, jossa joutui jatkuvasti kulkemaan Saran huoneen ohi. He muuttivat ensin omakotitaloon ja lopulta nykyiseen asuntoonsa, joka Saran eläessä oli ollut kesänviettopaikkana. Asunto on kauniin ja erikoisen, sorakuoppaan syntyneen lammen rannalla, mäntyisellä kankaalla. Oiva Mustosen mukaan lampi ja paikka olivat ilman nimeä ja osoitetta, kunnes pelastuslaitos sellaiset vaati. Työkaverin ehdotuksesta lammen nimeksi hyväksyttiin Saralampi ja osoitteeksi Saralammentie.

Oiva Mustonen on jatkanut siitä, mihin oli Saran kuollessa ollut vähällä lopettaa, nimittäin kerännyt alueelle vanhoja peräpohjalaisia rakennuksia. ”Aloittaessani vaimo piti hommaa vähän höpöhöpönä ja kysyi Saraltakin, mitä tämä ajattelee. Sara oli vastannut, että kyllä hän sitten tästä paikasta huolen pitää.”

Oiva kertoo aluksi ajatelleensa, voivatko he Saran kuoleman jälkeen enää edes käydä paikalla, mutta päätös syntyi seuraavana talvena hiihdellessä. Oiva kävi lammen rannalla ja totesi kotiin tultuaan: ”Siellä me jatketaan.” Nyt koti on siellä, täynnä tavaraa ja muistoja elämästä, joka olisi voinut sujua toisinkin.

Äiti Saaralla oli aluksi hätä tyttärestä sen vuoksi, että hän ei tiennyt, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Nyt Saara Mustonen sanoo sen tietävänsä eikä ole enää huolissaan tyttärestään. Sara on tallella ja jatkaa elämäänsä, joka on jatkoa ihmismitassa liian aikaisin päättyneelle. Itse Saara on matkustanut, halunnut nähdä ensin tämän maailman. ”Samalla tavalla Sara olisi ollut ja oli maailmankansalainen, suuri sielu, jonka suhtautuminen vähempiosaisiin niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin on vähitellen paljastunut monista yhteydenotoista.”

Viimeisenä kesänään Sara oli näyttänyt äidilleen erään lehden kuolinilmoituksen ja todennut: ”Kato, äiti, kuinka hyvin on sanottu, näinhän se on!” Ilmoituksessa luki: ”Hänet oli vain lähetetty matkaan ennen meitä.” Saara Mustonen sanoo Saran tienneen, että matka jatkuu, ei sitä kukaan ollut hänelle opettanut.

 

 

 

 

Artikkeli on ote Arto Terosen ja Jouko Vuolteen kirjasta Urheilijat maineen poluilla – Kiveen hakatut (Kirjapaja 2011).