Kuva: Marc Schlossman/Getty Images

”Olenkohan hullu, kun matkustan melkein 5 000 kilometriä viskilasillisen vuoksi”, pohdin itsekseni, kun ajan autolautalle Tarbertin satamassa Harris-saarella, Skotlannin länsirannikolla. Parin tunnin päästä saavun syrjäiselle Skyen saarelle, jossa sijaitsee yksi maailman kuuluisimmista skotlantilaisen viskin valmistajista – Taliskerin tislaamo. Se onkin viikon mittaisen matkani päämäärä.

Hullu tai en, ainakin olen hyvässä seurassa. Elokuvassa Kun maailma ei riitä James Bond juo Taliskeria tavallisen martininsa sijasta. Ja skotlantilainen kirjailija Robert Louis Stevenson kehui runossaan Taliskerin viskiä juomien kuninkaaksi. Kuka minä olen sitä kiistämään?
Skyen saarelle rakennettiin silta manterelta 1990-luvulla, mutta minä  haluan saapua saarelle meriteitse. Skotlantilaisten ystävieni mielestä se on paras ja romanttisin tapa nähdä Skye ensimmäistä kertaa.

Paikallisilla asukkailla on tapana rehvastella saaren maisemilla: ”Maisemat todistavat sen, että joskus Jumala vain mahtaili voimillaan”, he sanovat. Muistelen paikkakuntalaisten puheita samalla, kun nojaan kaiteeseen autolautan yläkannella ja yritän nähdä ensimmäisen vilauksen saaresta. Voimakas ja kostea Atlantilta puhaltava lounaistuuli piiskaa kasvojani. Sitten alkaa sataa, paljon. Sumukin alkaa nousta.

Ei ole kulunut vielä tuntiakaan, kun sade jo lakkaa. Yhtäkkiä Skyen saari tulee näkyviin, ja se on juuri niin vaikuttava kuin paikalliset kertoivat. Suoraan edessäpäin näkyy pieni kylä nimeltä Uig, jossa asuu noin 200 saarelaista.

Uigin kylä levittäytyy mäenrinteeseen Trotternishin niemimaalla, joka on pohjoisin vuoristoisen saaren monista niemimaista. Kaikkialla on upeita peltoja, lampaita ja valkoisia, kalkkimaalattuja mökkejä aina Uigin poukamaan saakka. Värikkäät, kolhiintuneet kalastustroolarit keikkuvat hiljalleen tummassa vedessä.

Muutkin matkustajat tulevat kaiteelle ottamaan valokuvia. Kun otan kuvan keski-ikäisestä pariskunnasta kaiteen vieressä, pariskunnan mies sanoo minulle skotlantilaisella korostuksella: ”Täällä on erittäin kaunista, eikö totta?” Miehen murre on yhtä voimakas kuin saaren kuuluisa viski.
”Henkeäsalpaavaa”, vastaan juuri, kun autolautta saapuu poukamaan ja sammuttaa koneistonsa.
”Sitä se totta maar on”, mies sanoo. ”Asiat kuitenkin muuttuvat silmänräpäyksessä. Meillä on täällä saarilla sanonta: Jos et pidä säästä, odota parikymmentä minuuttia, ja sää kyllä muuttuu.”

Mies tiesi, mistä puhui. Ajaessani turvesoiden ja tuulisten nummien läpi kohti saaren suurinta kylää Portreeta taivas synkkenee jälleen ja sade alkaa moukaroida autoani. Ymmärrän nyt, miksi jotkut sanovat, että Skyen saari sai nimensä muinaisnorjan sanasta skuy, joka tarkoittaa pilveä. Gaelin kielellä, joka on myös paikallisten käyttämä kieli, saari tunnetaan sumun saarena.

Mustanaamaiset lampaat laiduntavat kaksikaistaisen tien vierellä. Lampaiden paksu villa merkitään pimeässä loistavalla spraymaalilla, jotta olisi helppo tunnistaa, kenelle ne kuuluvat. Lampaiden kasvatuksen ohella kalastus on tärkeä elinkeino. Alueella viljellään lohta ja simpukoita sekä pyydetään äyriäisiä, makrillia ja turskaa. Saaren suurin tulonlähde on kuitenkin turismi.

Asia muistuu mieleeni seuraavassa mutkassa, jossa kyltti mainostaa maistelukierroksia Taliskerin tislaamolla. Kun ajan sen ohi, kysyn itseltäni: ”Raakana vai veden tai jään kera?”

Saavuttuani Portreehen Cuillin Hills -hotellin johtaja Janet Stoddart kertoo, että Skye on ylämaiden ohella Skotlannin suosituin turistikohde heti Edinburghin jälkeen. ”Synnyin täällä ja muutin takaisin kymmenen vuoden poissaolon jälkeen”, hän kertoo minulle, kun nautimme aamiaista. ”Tällaista paikkaa ei ole missään muualla. Meillä on maailman ystävällisimmät ihmiset, parhaat maisemat, hienot vaellusreitit...”

Ja ruokaa. Rutkasti ruokaa. Tarjolla on skotlantilainen aamiainen: pekonia, verimakkaraa, sianlihamakkaraa, sieniä, tomaatteja, haggista, peruna-skonsseja, kahvia ja paistettu kananmuna. Maistaessani maukasta sianlihamakkaraa Stoddart suosittelee myös läheisen Mallaigin sataman grillattua savusilliä sitruunan ja yrttivoin kera. ”Meidät tunnetaan upeiden maisemien lisäksi aamiaisista”, hän sanoo.

Kuin tilauksesta saaren kuuluisimmat nähtävyydet, Cuillinin vuoriston lumiset vuorenhuiput, kohoavat näkyviin upeasti sumun keskeltä. Jylhä Cuillinin vuoristo hallitsee saaren maisemaa, ja sitä kutsutaankin usein Ison-Britannian ainoaksi oikeaksi vuoristoksi. Sen parikymmentä vuorenhuippua saavat jopa kokeneimpien vuorikiipeilijöiden taidot koetukselle. Eräs opaskirja varoittaakin, että kivikkoisia ja vaarallisia rinteitä ei ole tarkoitettu tavallisille tallaajille.

Kiitän Stoddartia tukevasta aamiaisesta ja kerron hänelle vierailuni perimmäisestä tarkoituksesta: ”Matkustin tänne asti, jotta voisin maistaa hieman Taliskerin viskiä sen kotiseudulla. Kuulostaa varmasti hiukan hullulta”, sanon Stoddartille.
”Hullua se on vain, jos jätät maistelun yhteen siemaukseen”, hän laukoo takaisin.

Maisema muuttuu jälleen, kun ajan Portreesta etelään kohti Cuillinin vuoristoa. Tie mutkittelee kilometritolkulla karunkauniiden nummien läpi. Niille on aidattu alueita, joissa kasvaa havupuita. Lampaat laiduntavat seudulla vapaasti. Maisema oli tyystin erilainen vielä vuosisata sitten. Silloin koko 1 600 neliökilometrin kokoinen saari oli suurten metsien peitossa. Merikotkia, hiirihaukkoja ja hirvieläimiä oli saarella suuria määriä. Ihmisiäkin asui saarella rutkasti enemmän.

Skyen saarella asui 1840-luvulla yli 23 000 henkeä, mutta sitten pakkohäädöt romahduttivat asukasmäärän. Ylämaiden puhdistuksiksi kutsuttuna aikana vuokranantajat häätivät tuhansittain pientilallisia mailtaan, jotta maa saatiin lammastalouden käyttöön. Monet vuokratilalliset muuttivat Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan, ja 1930-luvulle tultaessa Skyen saarella asui enää alle 10 000 asukasta. Määrä on pysynyt samana aina nykypäivään asti.

Aiemmin MacLeodin ja Macdonaldin kaltaiset voimakkaat klaanit hallitsivat saarta ja omistivat siitä suurimman osan, mutta isoimmat tilat ja maa-alueet on myyty pois yksi kerrallaan. Nykyinen Macdonaldin suvun päällikkö, joka on järjestyksessä 34:s, myi leijonanosan 45 000 eekkerin maistaan, jotta pystyi maksamaan perintöverot ja muut verot. Nykyään hän pyörittää Kinloch Lodge -hotellia Sleatin niemimaalla yhdessä vaimonsa Claire Macdonaldin kanssa, joka on kuuluisa kokki ja kirjailija.
Hotellilla omistajien tytär Isabella kertoo minulle entisten Macdonaldin klaanin päälliköiden muotokuvien ympäröimänä: ”Ajat muuttuvat, mutta perinteet pysyvät hengissä”

Ehdin vielä piipahtaa gaelinkielisessä korkeakoulussa saaren eteläisessä osassa, ennen kuin saan odottamani puhelun. Soittaja on Mark Lochhead, Taliskerin tislaamon johtaja. ”Pääsetkö tänne tunnin päästä?” hän kysyy.

Mark Lochhead istuu toimistossaan 181 vuotta vanhan tislaamon yläkerrassa Loch Harportin läntisellä rannalla. Hän tervehtii minua ja kertoo, etten ole ainoa matkailija, joka on tullut näinkin kauas mallasviskin tähden. Taliskerin tislaamolla vierailee tasaisin väliajoin viskiharrastajia, jotka haluavat nähdä, haistaa, koskettaa ja maistaa Taliskerin viskiä ja kaikkea sitä, mikä tekee tästä juomasta ainutlaatuisen. Lochhead sanookin: ”Olet hyvässä seurassa.”

Lochhead on ollut töissä tislaamolla 24 vuotta, ja hän vie minut tutustumiskäynnille tislaamon tiloihin. Hän näyttää minulle, kuinka ohrasta, hiivasta ja vedestä tehdään mallasviskiä. Ensin ohra mallastetaan liottamalla sitä vedessä kaksi tai kolme päivää, jolloin ohran itämisprosessi alkaa ja tärkkelys vapautuu.

”Meillä on täällä käytettävissä runsaasti vettä”, sanoo Lochhead näyttäessään minulle vuolaan Carbost Burn -joen, joka virtaa tislaamon vierestä. Joki tarjoaa tislaamon jäähdytysprosessiin 60 000–70 000 litraa vettä tunnissa. Itse viskiin käytettävä vesi puolestaan tulee tislaamon takana olevan rinteen lähteistä, joita suojellaan tarkasti.

Seuraavaksi ohra kuivataan uunissa ja siihen lisätään salainen määrä turvesavua, jotta saadaan aikaan Taliskerin mallasviskin ainutlaatuisen täyteläinen ja savuinen maku. Sen jälkeen maltaat murskataan ja kuumaa vettä lisätään, jolloin ohran luonnolliset entsyymit muuttavat tärkkelystä sokeriksi. Neste jäähdytetään, siihen lisätään hiivaa, ja käyminen alkaa. Muutaman päivän päästä tisle siirretään kuparisiin tislauspannuihin, joissa alkoholi höyrystyy ja sitten taas tiivistyy nesteeksi.
 
Lochhead osoittaa kuparipannuja ja kertoo, että jokainen tislaamo varjelee tislauspannujensa salaisuuksia tarkasti. ”Viskin täyteläisyys saadaan usein aikaan juuri tietynlaisella kuparipannun muodolla ja suunnittelulla.”

Tislauksen jälkeen viski varastoidaan tammitynnyriin, jossa se vanhenee 3–30 vuotta. Kypsytysaikana tynnyri hengittää, koska tammi on huokoista, ja näin viski menettää vahvuudestaan pari prosenttia. ”Kutsumme tätä enkelien osuudeksi”, sanoo Lochhead. Viimeinen vaihe onkin pullotus.

On aika nauttia siemaus Taliskerin viskiä. Lochhead ei halua nimetä lempijuomaansa. ”Se olisi sama kuin kysyisi, ketä lapsistani rakastan eniten”, hän selventää. Lochhead kuitenkin suosittelee minulle kymmenen vuotta vanhaa 45,8-prosenttista mallasviskiä.
Nostan kullanvärisen mallasviskin lasissa nenäni eteen ja hengitän syvään. Se tuoksuu turpeelta, hedelmäiseltä ja myös hieman mereltä. Yllättäen Lochhead ehdottaa, että lisäisin mallasviskiin hitusen vettä. ”Vesi avaa tuoksukokonaisuuden ja aromit sekä auttaa sinua maistamaan viskin eri kerrokset”, hän selventää. ”Mutta älä koskaan käytä jäätä, sillä se supistaa ja pehmentää viskiä ja lukitsee maut sisäänsä.”

Viskin voimakas maku iskee kuin vasara, kunnes hiljalleen polte suussani laantuu. Tuntuu kuin makuaistini olisi tulessa, ja sitten yhtäkkiä tuli sammuu. Mallasviskillä on tiivis, monivivahteinen rakenne. Täyteläinen, mutta rosoinen. Kun nielaisen viskin, se iskee jälleen täysin voimin. Mallasviskin kuuluisa pitkä jälkimaku viipyy kurkussani pitkään. Mieleeni muistuu skotlantilaisen viskiharrastajan kuvaus: ”Taliskerin viski ei ole vain juoma, se on kuin sisäinen räjähdys... se potkii ovia ja paiskoo ikkunoita.”

Lochhead hymyilee katsellessaan minua. ”Sait juuri maistiaisen Skyen saaresta”, hän sanoo tyytyväisenä. ”Viski on voimakas, aromikas ja, kuten jotkut kuvailevat, myös leiskuva. Aivan kuten kaunis saaremme.”

 
 
MATKAVINKKEJÄ
 
Miten päästä saarelle
 
Maksuton silta yhdistää saaren itäosassa sijaitsevan Kyleakinin kylän manterella olevaan Kyle of Lochalshin kylään. Auto- ja matkustajalauttoja Skyen saarelle lähtee manterelta Mallaigin satamasta. Harrisin ja Pohjois-Uistin saarilta pääsee myös lautalla Uigin kylään.

Missä yöpyä
 
Matkailijoille on runsaasti vaihtoehtoja. Portreessa Cuillin Hills -hotelli tarjoaa laadukkaita ruokailuhetkiä ja
tyrmääviä näköaloja.
www.cuillinhills-hotel-skye.co.uk
 
Eilean Iarmain -hotelli saaren eteläosassa on oiva valinta hyvää ruokaa  ja majoitusta etsi-ville.
 
Macdonaldin suvun pyörittämä Kinloch Lodge -hotelli on myös erinomainen valinta.
www.kinloch-lodge.co.uk
 
Ruokailu
 
Lähellä Dunveganin kylää sijaitseva Three Chimneys -ravintola on tunnettu kalaruuistaan ja marmeladivanukkaastaan.

Muista vierailla
 
Taliskerin tislaamo, saaren ainoa oikea tislaamo, tarjoaa maistelukierroksia.
 
Lisätietoa ja varaukset

4
Piditkö tästä artikkelista?Anna äänesi!

Suosituimmat Matkalaukku

  1. Cannesin elokuvajuhlat elävät valokuvissa
  2. TITANIC
  3. Euroopan erikoisimmat nähtävyydet

Lisää Vinkkejä & asiaa

Lähetä kommentti

Nimi*
Sähköposti*
Kommentti*
Haluaisitko lukea vastaavia juttuja kuukausittain?
Tilaa nyt Valitut Palat kotiisi ja säästä 50%!