Täällä Havanna

Nuori kuubalainen Yoani Sánchez alkoi raportoida maansa asioista keväällä 2007 internetissä. Nuoren naisen oman sukupolvensa näkökulmasta kirjoittamasta kriittisestä blogista on tullut maailmankuulu: sitä seurataan eri puolilla maailmaa ja vapaaehtoiset kääntävät sen kirjoituksia viidelletoista kielelle. Kuubalaiset eivät kuitenkaan pääse niitä lukemaan, sillä Kuuban hallitus rajoittaa kansalaistensa pääsyä sivustolle ja ylipäätään internetiin.

Tänä vuonna 35 vuotta täyttävä Yoani Sánchez on länsimaissa palkittu usealla sananvapaus- ja journalistipalkinnolla, ja Time Magazine nimesi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman ”sankarin ja edelläkävijän” joukkoon vuonna 2008. Sánchez on saanut kärsiä Kuuban viranomaisten ja hallituksen tukijoiden häirintää, mutta hän jatkaa siitä huolimatta taisteluaan sananvapauden puolesta. Hän kertoo itse, miten kaikki sai alkunsa:

Oli huhtikuu, ja Kuuban kevään kuumuus ja kosteus saivat minut ärhäkkääksi. Olin turhautunut, ja minulla oli voimakas tarve jotenkin kertoa, mitä maassani päivittäin tapahtui, joten aloin kirjoittaa nettipäiväkirjaa eli blogia. Kuuban lehdistö ja televisio eivät kerro siitä, mitä maassa oikeasti tapahtuu. Niinpä aloin itse uutisoida kuubalaisten arjesta. Tulostin ensin pienen uutislehtisen silläkin uhalla, että joutuisin syytteeseen ”vihollispropagandan” levittämisestä. Oli turhaa yrittää saada sanotuksi muutama sana radiossa tai julkaistuksi pari riviä sanomalehdessä, sillä valtio ja kommunistipuolue hallitsevat maan tiedotusvälineitä. Halusin taistella alistuneisuutta, pelkoa ja epäluuloa vastaan, ja löysin sille vain yhden kanavan: internetin.

Koska hallitsen jonkin verran tietotekniikkaa, suunnittelin yksinkertaisen nettisivun ja tallensin sille erikoisen kirjeen, jonka avulla vanhempani liittivät minut niiden kuubalaisten joukkoon, joiden nimi alkaa Y-kirjaimella. Näitä nimiä ovat esimerkiksi Yohandry, Yanisleydi, Yuniesky ja Yordanka. Kuuban ”Y-sukupolveen” kuuluu monia kaltaisiani, 25–40-vuotiaita 1970–80-luvulla syntyneitä, joiden elämää ovat leimanneet maaseutukoulut, venäläiset sarjakuvat, laiton maastamuutto ja turhautuminen. Y-kirjaimella alkava nimi on espanjankielisissä maissa harvinainen ja siksi erikoinen. Vanhempani hakivat siis jotain erilaista, uutta ja outoa, voidakseen edes jotenkin kapinoida jatkuvaa valvontaa vastaan. He käyttivät luovuuttaan siinä lähes ainoassa asiassa, jota ei vielä rajoitettu: nimen antamisessa lapselle.

Sukupolveni oli saanut todistaa sen pettymyksen, jonka vanhempi polvi sai kokea, kun sosiaalisten olojen parantamiseksi aloitettu hanke kariutui, koska siitä oli jo alun perin tehty niin keskitetysti johdettu ja taloudellisesti tehoton. Monien uhraustensa jälkeen vanhempamme joutuivat näkemään, kuinka Berliinin muuri murtui ja unelma vauraasta, kaikille oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta haipui. Kiinnostuimme politiikasta juuri siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitto alkoi natista liitoksissaan, ja opimme suhtautumaan epäluuloisesti kaikenlaisiin ihanneyhteiskuntiin. Kutsun ikäryhmääni usein kyynisyyden sukupolveksi, koska meissä yhdistyvät epäilys, saamattomuus ja pragmatismi; mielestämme tiedon edellytyksenä ja päämääränä on aina oltava käytännön toiminta. Nämä ominaisuudet ovat auttaneet meitä elämään yhteiskunnassa, joka muistuttaa päivä päivältä vähemmän sitä, millaisena se meille lapsena tarjoiltiin. Olemme kuitenkin kaikkea muuta kuin tasalaatuinen ryhmä: joukossamme on kulkureita ja sotilaita, toisinajattelijoita ja poliisin kuulustelijoita, rokkareita ja salsanharrastajia, uskovaisia ja ateisteja – siis tyypillinen kuubalainen sekoitus.

Nettipäiväkirjani eli blogini onkin nimeltään Generación Y eli Y-sukupolvi, ja siitä on tullut minulle terapiaa, jonka avulla olen päässyt eroon mieltäni vaivanneesta kielteisestä ajattelusta. Minua piinanneita ”pahoja henkiä” olivat pelkuruus, saamattomuus, syyllisyys ja yhteiskunnallinen välinpitämättömyys. En kehittänyt omaa terapiamuotoani auttaakseni maatani vaan parantaakseni itseni jonkinlaisesta pysähtyneisyyden tilasta, jonka valtaan olin joutunut. Kirjoittamisesta on tullut osa arkeani, ja toisinaan teksteissäni on sellaisia tunnekuohuja, ettei mikään vakavasti otettava sanomalehti niitä julkaisisi. En ole toimittaja saati poliittinen analyytikko, joten kaikki tarinat, joita blogissani kerron, perustuvat omiin kokemuksiini. En keskity mihinkään tiettyyn aihepiiriin vaan pyrin kirjoittamaan ajatukseni tuoreeltaan, kun tunteet ovat vielä pinnassa.

Kun aloin julkaista pieniä kuvauksia maamme todellisuudesta, tiesin, että viikoittaisia kirjoituksiani olisi hyvin vaikea saada muiden kuubalaisten ulottuville. Internetin käyttö on maassamme erittäin rajoitettua, käyttöaste itse asiassa yksi maailman alhaisimpia, joten tarinani saattaisivat vain hävitä kuin tuhka tuuleen. Tekstieni julkaisu on minulle varsinaista seikkailua. Tavalliset kuubalaiset eivät saa internetyhteyksiä kotiinsa; vain joillakin korkeilla virkamiehillä ja taiteilijoilla on nettiyhteys kotoa käsin. Maan pääkaupungissa Havannassa on vain kaksi nettikahvilaa, ja niissäkin netin käytöstä joutuu maksamaan niin paljon, ettei siihen tavallisella työläisellä ole varaa. Joudun siis yleensä kirjoittamaan ilman nettiyhteyttä ja käyttämään nettiä vain sen aikaa, että ehdin lähettää valmiit tekstini. Siksi en voi päivittää blogiani kuin korkeintaan kerran tai kahdesti viikossa.

Maaliskuun lopulla vuonna 2008, kun blogini oli ollut toiminnassa lähes vuoden verran, Kuuban hallitus esti pääsyn sivustolleni nettikahviloiden ja muiden julkisten tilojen koneilta. Tämän teknisen ”uutispimennon” vuoksi jouduin miettimään, lopettaisinko kirjoittamisen kokonaan vai jatkaisinko sitä ulkomailla asuvien ystävien avulla. Niin syntyi idea kansalaisverkosta, joka kokoaisi yhteen kaikki ne, jotka halusivat pitää blogini elossa. Tällä hetkellä yli kaksikymmentä ihmistä kääntää blogiani eri kielille, siirtää tekstejäni verkkoon ja suunnittelee sivuston ulkoasua. Ilman heitä blogi olisi hävinnyt aikoja sitten, koska Kuubassa en pääse sitä katsomaan. Minun tehtäväni on vain kirjoittaa tekstit ja lähettää ne sähköpostissa sekä vastaanottaa lukijoiden kommentteja paluupostissa. Olen siis sokko bloggaaja.

Tekstien lähettäminen internetiin on Kuubassa melko järjetöntäkin, kun ajattelee, kuinka harva kuubalainen voi oikeasti istua tietokoneen ääressä, jossa on internetyhteys. Täytyy kuitenkin muistaa, että se sama vastoinkäymisten voittamiseen käyttämämme luovuus, joka on tehnyt meistä taitavia kodinkoneiden korjaajia, ovelia mustan pörssin asiakkaita ja autojen varaosien kehittäjiä, auttaa meitä myös löytämään tiemme internetiin. Kun yksi kuubalainen pääsee käymään netissä, tieto leviää vähintään kolmellekymmenelle muulle muistitikkujen ja cd-rom-levyjen avulla. Vaihtoehtoisverkot levittävät netistä napattuja uutisia niille, jotka eivät nettiin pääse.

Kuuban syrjäisimmillä perukoillakin väki tietää, mitä maailmalla tai omassa maassa tapahtuu, koska kaikessa alkeellisuudessaan puskaradio toimii tehokkaasti.

Blogi antaa mahdollisuuden myös pitää keskustelupalstaa, jossa kävijät voivat keskustella keskenään tai kirjoittajan kanssa. Generación Y oli alkuun vain sivusto, jolle tallensin tarinoitani, mutta nykyään se toimii kohtaamispaikkana sadoille kuubalaisille ja muille Kuuban tilanteesta kiinnostuneille. Tällainen keskustelufoorumi on enemmän kuin tarpeen Kuuban nykytilanteessa, johon liittyy niin paljon suvaitsemattomuutta, valitusta ja saamattomuutta. Keskusteleminen internetin virtuaalimaailmassa on erinomaista harjoittelua tulevaisuuden moniarvoisuutta ja demokratiaa varten.

Nyt kun olen julkaissut tekstejäni internetissä muutaman vuoden ajan ja nähnyt muidenkin kuubalaisten julkaisevan blogeja, olen vakuuttunut siitä, että kansalaisjournalismi voi päihittää Kuuban virallisen lehdistön iskulauseet. Odotan kiihkeästi sitä päivää, jolloin kansalaiskeskustelu ja yksilölliset mielipiteet saavat enemmän huomiota maassa, joka on niin yhdenmukainen ja valvoo niin tarkasti tiedotusvälineitään. Silloin valtio lopullisesti menettää yksinoikeutensa tietoon.