Aki Sirkesalo - Kun musiikki soi | Valitut Palat

Aki Sirkesalo - Kun musiikki soi

Luo: 12/19/2014 - 09:45

Aki Sirkesalon (1962–2004) ura oli nousujohteinen aina lahjakkaan artistin traagiseen menehtymiseen saakka. Valitut Palat kunnioittaa Sirkesalon muistoa julkaisemalla kahden CD-levyn musiikkikokoelman Kun musiikki soi. Kokoelma tarjoaa kattavan kuvan rakastetun laulaja-lauluntekijän urasta.

Kuva: 
Sony Music Entertainment Finland Oy

Aki Pekka Antero Sirkesalon (25.7.1962–26.12.2004) musiikillinen matka alkoi 10-vuotiaana Toijalan seurakunnan puhallinorkesterin trumpetistina. Musiikkia oli toki tullut kuunneltua perinteiseen tapaan isoveljen kelanauhoilta: Jimi Hendrix ja Tom Jones koskettivat, kuten myös Georg Malmsténin pelottavimmat lastenlaulut. Hieman vartuttuaan Sirkesalo siirtyi kitaran ja rockmusiikin pariin päästen vuonna 1984 Naamiot-yhtyeessä rockin SM-kisojen finaaliin. Samana vuonna hänelle avautui myös toinen ovi suomalaisen popmusiikin puutarhaan: Sirkesalo aloitti työn toimittajana Yleisradion Rockradiossa, jossa suomalaisen musiikin monipuolinen vaikuttaja Heimo ”Holle” Holopainen mentoroi Akia myös soulmusiikkiin perehtymisessä.

Vielä tätä ennen Sirkesalon suurimpia innoittajia oli yhdysvaltalaisen Talking Heads -yhtyeen johtohahmo David Byrne. Akin läheiset muistelevat, ettei miehen levyhyllystä vielä tuohon aikaan löytynyt juurikaan soulmusiikkia. Sirkesaloa kiinnosti alun perinkin nimenomaan laulujen kirjoittaminen, ja esikuvia olivat esimerkiksi Bob Dylan, joskin myös Rolling Stones -solisti Mick Jaggerin androgyyninen lavakarisma ja David Bowien tyylitaju koskettivat häntä.

Helsingissä vuonna 1986 perustetun Giddyups-yhtyeen riveissä Sirkesalo ehti olla mukana laulaja-kitaristina kahdella albumilla. Yhtyetoverit muistelevat Akilla olleen jo tuolloin hyvä ote laulujen kirjoittamiseen, teksteihin, mutta sävel- ja sointupuolella oli havaittavissa vielä nuoren miehen haparointia. Tämä johti kuitenkin läheiseen yhteistyöhön ja vuosien myötä myös syvään ystävyyteen kitaristi Sami Saaren (s. 1962) kanssa: kaverukset löysivät näin toisensa täydentäen toisiaan. Matka kohti juurimusiikkia – vanhaa rhythm’n’blues ja soulia – saikin uutta vauhtia, kun Sirkesalo ja Saari perustivat yhdessä Veeti Kallion ja Sasu Moilasen kanssa suosioon nousseen lauluyhtyeen Veeti & The Velvets. Ei liene liioiteltua sanoa Veeti & The Velvetsin olleen Sirkesalolle loistava koulu laulamiseen, ja antaneen hänelle myös edelleen rohkeutta luoda omaa musiikkia.

Giddyupsin ja Veeti & The Velvetsin riveistä biisintekijäksi

Suomalaisista tekstintekijöistä Sirkesalo ihaili Hectoria ja hänen taitoaan tekstin saamisessa eläväksi ollen silti samalla teknisesti pätevä. Muita merkittäviä vaikuttajia olivat Juice Leskinen ja Dave Lindholm. Sukupolvensa muusikoista valtaosalle merkittävä innoittaja, Hurriganes, ei kuitenkaan ollut Sirkesalolle se suurin nimi, mikä tietenkin jo korostaa miehen varhaista mielenkiintoa ennen kaikkea biisintekoon, ei pelkkään hyvään ”rytinään”. Giddyupsin ja Veeti & The Velvetsin englanninkielisen maailman sivussa Sirkesalo tekikin koko ajan myös suomenkielisiä tekstejä. Sami Saari ja Sirkesalo työstivät kappaleita tarjoten niitä muiden esitettäviksi. Esimerkiksi laulajatar Mamin albumin materiaali oli kaksikon luomaa.

Sirkesalo ja Saari kehittivät huumorimielessä myös ajatusta laulajasta, joka esittäisi soulia suomen kielellä: ratkiriemukkaita tekstejä hieman vinolla hymyllä mutta kuitenkin niin, että musiikki olisi tanssittavaa. Kaksikko ei kuitenkaan heti keksinyt, kuka tätä hahmoa ryhtyisi elämään. Sirkesalo ehdotti Saarta, joka tuolloin Pave Maijasen yhtyeen kitaristina ei kokenut ajatusta artistiksi ryhtymisestä itselleen sopivaksi. Sirkesalo kuitenkin jatkoi tämän kaltaisten tekstien tekemistä etsien samalla miestä, joka voisi rooliin heittäytyä, kunnes muusikkoystäväpiiri sai Akin vakuutettua, että parasta olisi tarttua mikrofoniin itse ja tehdä levy!

Sirkesalo työsti kappaleistaan demoja ja tarjosi niitä levy-yhtiöille, joista suurin osa kieltäytyi tarjoamasta sopimusta pitäen musiikkia lähinnä kummallisena. Arto Tamminen ja Esa Kaartamo – pitkän linjan muusikot, jotka pyörittivät omaa levy-yhtiötään – havaitsivat kuitenkin, että Sirkesalon demot olivat itse asiassa kuin 1970-luvun alkupuolen soulmusiikkia, jota ei yksinkertaisesti oltu totuttu kuulemaan suomeksi laulettuna.

Olennaista oli myös tyyli ja pukeutuminen – asioita, jotka olivat jo Veeti & The Velvetsin aikaan tärkeässä roolissa. Suutari, vaatesuunnittelijan työstä haaveillut ja aina pukeutumiseen panostanut Saari korosti ystävälleen, että tämän on uskaltauduttava olemaan suorastaan korskea – soul-laulajalla ei yksinkertaisesti vain voi olla yllään risaisia farkkuja, koska hän edustaa jotain suurempaa. Sirkesalolla oli vanhana uuden aallon miehenä aluksi hienoisia vaikeuksia niellä Saaren ehdottomuutta asiassa, mutta Saari tiesi, mistä narusta vetää: olihan myös Talking Headsin David Byrnella puku. Parivaljakko vierailikin vintagevaatteisiin erikoistuneessa liikkeessä, josta löytyi asianmukainen raitatakki. Röyhelöpaitaa Sirkesalo ei kuitenkaan suostunut pukemaan – se oli jo liikaa mustaan hihattomaan paitaan ja mustiin farkkuihin pukeutuneelle rokkarille.

Vaikka ilmassa olikin pientä tuotekehittelyn tunnelmaa, on olennaista, että se tapahtui kaveripiirin kesken, huumorilla ja ilolla, ei levy-yhtiön markkinointiosaston toimesta. Sirkesalon ulkoisen habituksen tyylikkyys jakoikin yleisön pian kahtia aivan kuten tätä aiemmin Dingon Neumannin tai näinä aikoina Cheekin. Perisuomalaiseen tapaan Sirkesalon ”aitous” asetettiin myös kyseenalaiseksi – osin jopa kotimaisissa musiikkipiireissä, jossa Sirkesalo kuitenkin jo tunnettiin muusikkona ja rocktoimittajana.

Soolouran alku

Aki Sirkesalon ensimmäinen sooloalbumi Mielenrauhaa (1995) ei syntynytkään levy-yhtiön massiivisen panostuksen tuotoksena, vaan pienen budjetin tuotantona. Tekijät kyllä ymmärsivät keikkakokemustensa myötä musiikin rytmiikan ja tanssittavuuden voiman sekä jo Veeti & The Velvetsin aikaan koetun Sirkesalon karisman: naiset rakastivat tätä surusilmäistä kaveria, joka osasi keskustella, kuunnella ja lukea tunnetiloja ollen suorastaan julkeasti empaattinen ja herkkä. ”Kuin ulospäin suuntautunut Rauli Badding Somerjoki”, kuvailee miestä osuvasti eräs Sirkesalon muusikkotoveri.

Keikoilla Sirkesalon yhtyeenä toimi osuvasti nimetty Lemmen Jättiläiset, ja keikkoja tehtiin neljän-viiden esiintymisen viikkotahdilla. Paikat täyttyivät, ja joskus oli aistittavissa jopa lievää hysteriaa. Hitti Naispaholainen soi joka puolella. Kaikkialla ei tietenkään katsottu hyvällä dandyn saapumista paikkakunnalle. Esimerkiksi Lahden Messilässä alkoi lavalle lentää heti ensimmäisen kappaleen aikana hiekalla täytettyjä juomapulloja ja kiviä alleviivaamaan viskojien vaadetta ”homoelvisten painumisesta veks täältä”.

Myös moni Veeti & The Velvetsiin ihastunut vanhan rock’n’roll -liiton kannattaja vierasti Sirkesalon suomisoulia. Toisaalta uusia diggareita löytyi sukupolvesta, joka löysi groovemusiikin 1990-luvun puolivälissä. Englannissa Jamiroquai oli lyönyt läpi Stevie Wonder -päivityksellään, Simply Red nousi suosioon siistillä rytmittelyllään, acid jazz -kokoelmia julkaistiin ja myytiin ja uudenlainen tanssi- ja klubikulttuuri teki tuloaan. Suomessakin uusi sukupolvi oli jo varovasti flirttaillut soulin kanssa, ja esimerkiksi Suurlähettiläät oli saavuttanut myös kaupallista menestystä.

Aki Sirkesalon keikkayleisössä alkoi näkyä myös muusikoita, mikä oli varma merkki siitä, että jotain mielenkiintoista oli tapahtumassa. Lemmen Jättiläisten soittajarivistössä oli uuden polven tasokkaita kavereita, joita kollegat tulivat kuuntelemaan, vaikka eivät olisi sinällään olleetkaan Sirkesalon kappaleista kiinnostuneita. Perinteisen kitaravetoisen härmärockin rinnalle oli nousemassa rytmiikkaan ja suoranaiseen tanssittavuuteen perustavia yhtyeitä. 1970-luvun alkupuolella syntyneet Oulunkylän pop- ja jazzopiston kasvatit kiinnostuivat groovemusiikista ja soitannollinen taito kasvoi ja nousi arvoon 1990-luvun suomalaisessa popmusiikissa. Vielä punk-aikaan sielujen kieliä koskettanut näkemys teknisestä osaamisesta luomisen esteenä unohdettiin.

”Ryhdyttiin niin sanotusti pilkkomaan rytmejä ja harjoittelemaan”, kuuluu eräs osuva aikalaistodistus. Myös Sirkesalo ymmärsi, että hänen yhtyeellään on oltava soittamiseen uusi näkökulma eikä tätä tulisi tapahtumaan sinänsä arvostettavien vanhojen muusikkokettujen avulla. Biisintekijänä Sirkesalo janosi edelleen rinnalleen soittajia, jotka osasivat soinnuttaa ja sovittaa ja joilta ottaa oppia. Kuullessaan yhtyeeltään harjoituksissa jonkin mielenkiintoisen soinnun hän saattoi pysäyttää soiton ja kysyä, mikä tuo oli ja voiko sen opettaa myös hänelle.

Halu hyvään biisin ehdoilla

Sirkesalon musiikillinen kaari kiertyi hiljalleen paljon puhutusta suomisoulista kohti perinteisempää popmusiikkia. Biisintekijänä Sirkesalon ura ennen traagista menehtymistään Aasian tsunamissa vuonna 2004 oli koko ajan nousujohteinen, eikä luovuus kopsahdellut suurempiin kuoppiin.

Sirkesalon ura jäi lopulta viiden sooloalbumin mittaiseksi: Mielenrauhaa (1995), Aika (1996), Kissanelämää (1998), Enkeleitä onko heitä (2001) ja postuumi Sanasta miestä (2005).

Vaikka tässäkin tekstissä luetellaan erilaisia musiikin genrejä, eivät ne olleet Sirkesalolle luomisen työssä olennaisia tai ainakaan laatikoita, joihin asettua. Olennaista oli aina biisi ja sen viesti sekä se, että asioiden on tapahduttava biisin ehdoilla.

“En pyri mihinkään tyylisuuntaan, vaan teen biisejä erityisemmin miettimättä kategorioita mihin niiden pitäisi mahtua”, Sirkesalo painotti Rytmi-lehden haastattelussa 2000-luvun alussa. ”Pyrin keveyteen, joka ei ole synonyymi pinnallisuudelle, vaan vastapaino raskaudelle ja jähmeydelle, synkkyydelle, melankolisuudelle ja ahdistuneisuudelle. Musiikkini on vastakohta agraariselle angstille. Urbaania fiilistä, ehkä. Se on minulle luontaista, eikä sitä tarvitse pakottaa minusta ulos.”

Santtu Luoto & Sami Saari

 


Aki Sirkesalon Kun musiikki soi -kokoelma saatavilla vain Valituilta Paloilta. Tilaa omaksesi verkkokaupastamme www.valitutpalat.fi/verkkokauppa

Osallistu keskusteluun!