Ryöstö

Arvotaulun ryöstö

Luo: 10/19/2009 - 01:03

Tarina arvotaulun varkaudesta ja FBI:n agentista, joka hankki sen takaisin.

Kolme vuotta sitten pieni taulu teetti Robert Wittmanilla ison työn. Nyt hän paljastaa, miten taidevarkaat napattiin.
Kuva: 
Kuva ja montaasi: Andrew Brusso, taulun kuva: Nationalmuseum, Tukholma/The Bridgeman Art Library

Tukholmassa eletään joulunalusaikaa. Päivä on 22. joulukuuta 2000, kello 16.45 ja maa lumen peitossa. Ruotsin valtion taidemuseossa Nationalmuseumissa päivän viimeiset kävijät tekevät lähtöä ja vetävät takkia ylleen. He juttelevat ja nauravat, mutta pian juhlamieli haihtuu. Juuri sillä hetkellä varkaat pysäköivät Mazdan ja Fordin poikittain niille kahdelle tielle, jotka johtavat museoon, niemenkärjessä sijaitsevaan uusrenessanssityyliseen palatsiin. He valelevat ajokit sytytysnesteellä ja tuikkaavat ne tuleen. Sitten he viskelevät tielle teräspiikkejä puhkomaan mahdollisesti paikalle pyrkivien poliisiautojen renkaat.

Autojen roihahtaessa liekkeihin kolme koplan jäsentä juoksee museoon. Heillä on kommandopipo kasvoilla ja pistooli tai konepistooli kädessä. ”Kaikki matalaksi lattialle!” joukkion johtaja huutaa ja nostaa pistoolinsa vartijan ohimolle.

Kauhistuneet kirkaisut kaikuvat marmorihalleissa kahden varkaan pinkoessa portaita ylös. Miehet tietävät täsmälleen, minne pitää mennä, sillä he ovat tutkineet pohjapiirroksia kuukausikaupalla. Tehtävää helpottaa se, ettei museossa ole lasisuojuksia eikä kameroita. He kiskaisevat pulttisaksilla seinäl-tä Rembrandtin työn (Omakuva, sivulla 90) ja pistävät sen kassiin. Sitten he katkaisevat kahden Renoirin taulun kiinnitysvaijerit ja pyyhältävät saaliineen portaita alas lattialla makaavan, vaikeroivan naisen ohi.

Joukkion johtaja ottaa pistoolin kauhun lamauttaman vartijan ohimolta ja sujauttaa aseen farkkupuseronsa alle. Kaikki kolme naamioitunutta miestä ryntäävät ulos. He kääntyvät vasempaan, sitten taas vasempaan ja juoksevat museon takana olevaa laituria pitkin. Yksi kumppani odottaa heitä siellä pikaveneessä.

Vene lähtee itään Skeppsholmenin saaren ohi, alittaa Danvikin sillan ja jatkaa matkaansa lahden poikki. Kalasatamaan tultuaan varkaat kiinnittävät veneen laituriin, hyppäävät maihin ja katoavat jäljettömiin. Vuosisadan röyhkeimpään taidevarkauteen kuluu aikaa vähemmän kuin puoli tuntia.

Ruotsi suri. Renoirin teosten menetys järkytti, mutta erityisesti Rembrandtin taulua oli pidetty kansallisaarteena siitä asti, kun se vuonna 1956 saapui museoon. Saadakseen sen takaisin ruotsalaiset turvautuivat maailman etevimpään taidevarkauksien selvittäjään. Maailman kulttuurin liekinvartijaksi esittäytyvä Robert Wittman johti tuolloin Yhdysvaltain liittovaltion poliisin FBI:n taiderikosryhmää, jonka kolmetoista asiantuntevaa agenttia ovat omistautuneet varastettujen taide-esineiden etsimiseen. (Hiljattain Wittman siirtyi taidevarkauksien ja -väärennösten selvittämiseen erikoistuneen lakifirman palvelukseen.) Yli kaksikymmenvuotisen uransa aikana Wittman on auttanut palauttamaan oikeille omistajille lähes kahdensadan miljoonan euron arvosta taideteoksia, muun muassa Norman Rockwellin ja Mark Rothkon maalauksia, perulaisesta haudasta viedyn kultaisen haarniskan ja apassipäällikkö Geronimon sulkapäähineen.

”Näiden esineiden pelastaminen lähentää meitä ihmisiä toisiimme”, Wittman selittää työmotivaatiotaan. Ja näyttäähän Rembrandtin Omakuvan löytäminen toki hyvältä ansioluettelossa.

Kukaan muu taiteilija ei ole ikuistanut omia piirteitään niin innokkaasti kuin Rembrandt van Rijn. Hän teki yli 90 omaakuvaa, joista ensimmäisessä näkyy 1620-luvun pörröpäinen nuorukainen ja viimeisessä taiteilijan kuolinvuonnaan 1669 maalaama harmaahapsinen ukko. Tauluihin hän tallensi ihmisen ikääntymisen tavalla, jolle ei ole vertaa länsimaiden taiteessa. Omakuva vuodelta 1630 on yksi hänen viidestä kuparipohjaisesta teoksestaan. Se on myös yksi pienimmistä, tavallisen kovakantisen kirjan kokoinen. Pieneen tilaan on kuitenkin pakattu huikean nerokas teos: 24-vuotiaan hollantilaisen taiteilijan muotokuva, joka pursuaa elävän ihmisen tarmoa ja tunteen paloa.

Tummanruskeaan takkiin ja kastanjanruskean hiuspehkon päältä rennosti taakse vedettyyn barettiin pukeutunut Rembrandt katsoo taulusta sekä herkkyyttä että teräksistä lujuutta kuvastavin ilmein. Kallis lehtikultaus saa värit hehkumaan ikään kuin valo tulisi taulun sisältä. Maalaus myytiin ensi kerran Rotterdamissa 1600-luvulla. Kauppahinta oli silloin 35 floriinia, joka vastaa suunnilleen samaa määrää euroja. Nykyään teoksen hankkimiseen pitäisi varata yli miljoonakertainen rahasumma.

Hinnat selittävätkin suurelta osalta sen, miksi taideteosten varastaminen on kasvava toimiala. Varastetulla ja väärennetyllä taiteella arvioidaan käytävän maailmassa kauppaa vuosittain reilusti yli neljän miljardin euron arvosta. Kannattavampia rikollisuuden lajeja ovat vain huumekauppa, aseiden salakuljetus ja rahanpesu. Jotkin museot maksavat lunnaita saadakseen teokset takaisin. Kaikille varkaat eivät kuitenkaan tarjoa tätä vaihtoehtoa, Wittman sanoo. Joskus rosvot yrittävät myydä teoksia avoimilla markkinoilla. Yleensä se ei kuitenkaan onnistu, sillä eihän viisas ja asiantunteva keräilijä osta varastettua Monetia, jota ei voi panna kaikkien nähtäville. Niinpä anastetut taideaarteet pysyvät alamaailman hallussa keskimäärin seitsemän vuotta, ennen kuin niille ryhdytään etsimään ostajaa. Jos kauppa syntyy, hinta on yleensä 7–10 prosenttia teoksen oikeasta arvosta. Sekin on paljon rahaa, kun todellinen arvo yltää miljooniin.

Ruotsin viranomaiset saivat varsin pian takaisin toisen varastetuista Renoirin tauluista, Keskustelu-nimisen teoksen. Poliisi korjasi taulun talteen saamansa vihjeen avulla. Samalla pidätettiin kolmetoista ihmistä, joiden joukossa oli kolme irakilaissyntyistä veljestä. Kaksi heistä, Baha ja Dieya Kadhum, vapautettiin syytteestä, ja vain keskimmäinen veli Safa tuomittiin rangaistukseen. Rembrandt ja toinen Renoir olivat edelleen teillä tietymättömillä. Bahan ja Dieyan vapauduttua jäljet häipyivät olemattomiin.

Los Angeles, 25. maaliskuuta 2005 kello 15. Huumeita etsiessään paikallisen poliisilaitoksen järjestäytyneen rikollisuuden yksikkö pidättää miehen, jonka epäillään kuuluvan euraasialaiseen rikollissyndikaattiin. Tällä kertaa poliisit eivät löydä huumeita. Sen sijaan he löytävät maalauksen, joka esittää hiukan alaviistoon katsovaa naista. Taulun tunnistamiseksi he ottavat yhteyttä paikalliseen taideasiantuntijaan sekä FBI:n Bob Wittmaniin ja hänen taiderikosryhmäänsä. Valokuvia selaamalla ja tietokantoja tutkimalla saadaan selville, että maalaus on Nuori pariisitar, toinen Ruotsissa yli neljä vuotta aikaisemmin varastetuista Renoireista.

Iskuryhmän agenttien kuulustellessa yhtä Renoirin löytymisen yhteydessä kiinni saaduista varkaista tämä kertoo, missä on toinen, paljon arvokkaampi maalaus, Nationalmuseumista anastettu Rembrandt. Mies paljastaa myös Omaakuvaa hallussaan pitävien nimet ja yhteystiedot.

Puhelinnumeron saatuaan Wittman ja hänen ruotsalainen virkaveljensä, Tukholman poliisin rikosetsivä Magnus Osvald suunnittelivat ovelan iskun Rembrandtin palauttamiseksi oikealle omistajalle.

”Esitin Amerikassa toimivaa eurooppalaisen rikollisjärjestön salaista taideasiantuntijaa”, Wittman kertoo. ”Lensin Kööpenhaminaan ja otin yhteyttä niihin Tukholmassa oleskeleviin ihmisiin, joiden hallussa maalaus oli.”

Kööpenhaminan Scandic-hotelli, 15. syyskuuta 2005 kello 10. Wittman odottaa puhelinsoittoa huoneessaan. Hän on tottunut matkalaukkuelämään. Joinakin kuukausina hän viettää enemmän aikaa puhelimessa kuin kotona kolmen lapsen ja vaimon luona. Avioliitto on kuitenkin kestänyt jo 23 vuotta. Wittman on työskennellyt Yhdysvaltain lisäksi muun muassa Brasiliassa, Ecuadorissa ja Ranskassa – kaiken kaikkiaan 18 maassa. Joskus herätessään hän ei muista millään, missä kaupungissa on.

Nyt Wittman on tapansa mukaan kirjoittautunut hotelliin väärällä nimellä, väärin paperein. Harhautus kuuluu olennaisena osana hänen työhönsä. Asiaa auttaa se, että hänen kasvonsa eivät juuri painu ihmisten mieleen. Niissä ei ole huomiota herättäviä erityispiirteitä, ei arpia eikä kukkakaalikorvia. Hän on keskimittainen ja ruumiinrakenteeltaan normaali. Ihan tavallisen näköinen mies. Väkijoukossa hän sulautuisi taustaan kuin talvinen riekko lumihankeen.

Joskus erottumattomuus voi aiheuttaa ongelmia. Kolme vuotta sitten Wittman joutui heittäytymään madridilaisen hotellin lattialle, kun Espanjan poliisin aseellinen iskuryhmä rynnisti huoneeseen pidättämään rikollispomo Angel Suarez Floresin. Tämä oli kaupitellut Wittmanille flaamilaisen taiteen helmiin kuuluvaa Pieter Brueghel vanhemman teosta Pyhän Antoniuksen kiusaus. Se oli varastettu Espanjan rikkaimman naisen kattohuoneistosta yhdessä Goyan, Pissarron ja japanilais-ranskalaisen Foujitan maalausten kanssa. Koko saaliin arvo oli nelisenkymmentä miljoonaa euroa. Poliisien syöksyessä sisään Wittman pelkäsi, etteivät he tietäisi hänen olevan heidän puolellaan. Hän selviytyi ehjin nahoin sukeltamalla sängyn alle ja huutamalla: ”Älkää ampuko! Bueno hombre! Hyvä mies!”

Wittman oli tarkastamassa Yhdysvalloista Rembrandt-kauppaa varten tuomaansa 250 000 dollarin käteiskassaa, kun hänen kännykkänsä hälytti. Soittaja oli Ruotsin poliisi, joka oli pitänyt rosvoja silmällä Tukholmasta asti. ”Kaikki kolme taidevarasta tulivat junalla. Yhdellä heistä oli se taulu ostoskassissa”, Wittman kertoi. ”He vaihtoivat junaa Tanskan ja Ruotsin rajalla.”

Ruotsin poliisi ei pidättänyt miehiä heti. Heidät haluttiin ottaa kiinni juuri sillä hetkellä, kun he olisivat myymässä Wittmanille varastettua Rembrandtia. Syytteestä aiemmin vapautetut irakilaissyntyiset veljekset Baha ja Dieya Kadhum sekä 29-vuotias ruotsalainen Alexander Lindgren luulivat olevansa viemässä loppuun taidevarkauksien historian suurimpiin kuuluvaa keikkaa. Tosiasiassa he ovat menossa taidokkaasti viritettyyn ansaan.

Kööpenhaminassa Lindgren ja molemmat Kadhumin veljekset kävelivät pari kertaa hotellirakennuksen ympäri varmistaakseen, ettei heitä seurattu. Wittman soitti heille Los Angelesissa pidätetyn varkaan paljastamaan matkapuhelinnumeroon ja sopi koplan johtajan Baha Kadhumin kanssa tapaamisesta hotellin aulassa.

Kadhum oli vähän alle kolmekymmenvuotias mustatukkainen, kaitakasvoinen, kelmeäihoinen, raskasluominen mies. Hänellä oli merkkifarkut, t-paita ja kalliit nahkakengät. ”Keskustelimme kauppatapahtuman järjestelystä”, Wittman kertoo. ”Me menisimme ylempään kerrokseen. Näyttäisin siellä rahat. Jos hän olisi tyytyväinen näkemäänsä, pääsisin katsomaan maalausta, joka oli ulkona niiden kahden muun miekkosen mukana.”

Wittmanin perimmäisenä tehtävänä oli ”ystävystyä ja pettää luottamus”, kuten hän itse asian ilmaisee. Jokaisessa peiteoperaatiossa on käännekohta, hetki, jolloin rikolliset siirtyvät epäluulosta luottamukseen. Wittman sanoo sitä hyväksymisen hetkeksi. Sitä välittömästi edeltävä vaihe on kaikkein vaarallisin. Ylähuulen hikipisarat tai liian lipevä hymy voivat paljastaa ja maksaa hengen.

Vuosien harjoittelun hioma huiputtamisen taito takasi kuitenkin sen, että Kadhumin astuessa hotellihuoneeseen Wittman näytti yhtä harmittomalta ja rakastettavalta kuin lukion historianopettaja. Hermostunut osapuoli olikin Kadhum, kun Wittman käsin tunnustelemalla varmisti, ettei tällä ollut mukanaan ampuma- tai teräasetta. ”Hän liikehti koko ajan levottomasti”, Wittman kertoo. Kadhumin silmät pälyilivät ikään kuin hän ounastelisi jonkun muunkin olevan paikalla. ”Vasta saatuaan rahat käteensä hän alkoi rentoutua. Raha rauhoittaa. Hän luotti siihen, ja se oli hänen ratkaiseva virheensä.”

Kadhum sanoi palaavansa muutaman minuutin kuluttua maalauksen kanssa. Kului puoli tuntia, mutta miestä ei kuulunut. Entä jos jokin oli mennyt vinoon? Entä jos Wittmanin peitetarina oli paljastettu? Entä jos hän ei ollutkaan puhdas?

Puhtaus tarkoittaa FBI:n kielessä varmuutta siitä, ettei agenttia ole varjostettu. Taidevarkaat ovat Wittmanin mukaan varovaisia: ”Minua yleensä tarkkaillaan jonkin aikaa. En mene mihinkään peitetarinaan sopimattomaan paikkaan ennen kuin puhtauteni on varmistettu. Mutta varma ei voi koskaan olla.”

Myös vastavalvonta on koko ajan käynnissä. Tarkkaillaan tarkkailijoita, mutta ei koskaan yksin. Wittman toimii aina ryhmässä. Se on hänen kilpensä ja tutkansa. Tällä kertaa Ruotsin ja Tanskan poliisit olivat sijoittaneet toimintapisteensä viereiseen ja yläpuolella olevaan huoneeseen. Wittmanin huoneessa oli kuuntelulaitteet, ja yhteen valaisimeen oli piilotettu pienoiskamera.

”Kun olin vilauttanut Kadhumille rahoja, hän lähti huoneesta ja meni alakertaan”, Wittman kertoo. ”Ne kaksi muuta miestä olivat kadulla kasseineen. Sitten kaikki kolme kuitenkin menivät toiseen hotellihuoneeseen. Siellä oli neljäs mies, ja se taulu olikin hänen hallussaan.” Wittman virnistää. ”He osasivat asiansa. Toinen kassi oli pelkkää silmänlumetta.”

Kun Kadhum vihdoin palasi hotelliin, hänellä oli taulu mukanaan tiukkaan solmitulla narulla suljetussa punaisessa huopapussissa. ”Minulla oli kova homma sen pussin avaamisessa”, Wittman kertoo naureskellen. ”Huoneessa ei ollut yhtään teräasetta.”

Lopulta hän sai paketin auki, ja siinä se oli, varastettu Rembrandt.

”Irrotitko sen kehyksistä jossakin vaiheessa?” Wittman kysyi.

”En ole koskenutkaan siihen”, Kadhum vastasi.

”Oletko taiteenharrastaja?”

”En. Teen tätä vain rahan vuoksi.”

Wittman vei taulun kylpyhuoneeseen ja tarkasti mahdolliset väärennyksen merkit ja vauriot pienellä ultraviolettilampulla. Viimeinen vaihe oli nyt vain sekuntien päässä. Pian alkaisi ankara rytinä.

Wittman sammutti lampun ja antoi ennalta sovitun merkin. ”Asia on selvä!” hän sanoi Kadhumille kovalla äänellä.

Ovi lennähti auki ja viisi tanskalaista poliisia rynnisti huoneeseen. Wittman suojasi maalausta ruumiillaan. Kaikilla poliiseilla oli yllään vartalon peittävä suojavarustus ja kädessä puoliautomaattipistooli. ”Seis! Liikkumatta!” he karjuivat Kadhumille.

Tukholman Nationalmuseum, 20. syyskuuta 2005 kello 18. Samppanjapullojen korkit poksahtelevat ja kameroiden salamavalot välähtelevät, kun Rembrandtin Omakuva palautetaan paikalleen. Ruotsalaiset iloitsevat joukolla maalauksen takaisin saannista. Luodinkestävä lasi ja valvontakamerat auttavat varmistamaan, ettei sitä enää ryöstetä heiltä.

Wittman ei osallistu samppanjakekkereihin. Hän on jo palannut Yhdysvaltoihin ja ryhtynyt kaikessa hiljaisuudessa selvittämään seuraavaa tapausta. Rakkaan Rembrandtinsa paluulle maljoja nostelevilla juhlavierailla ei ole harmainta aavistusta taulun ja varkaiden nappaamiseksi toimeenpannun jallitusoperaation monimutkaisuudesta. Juhlijat eivät tiedä sitäkään, miten tavallisen näköinen hiljainen amerikkalainen vaaransi henkensä hankkeen onnistumiseksi.

Marttyyrin kruunua Wittman ei kuitenkaan tavoittele. Kysyimme häneltä, miltä tuntuu pitää Rembrandtia kädessään. ”Se oli hieno hetki”, hän sanoi leveästi virnistäen. ”Se on aina hieno hetki.”

Kadhumin veljekset ja Alexander Lindgren tuomittiin varastetun tavaran hallussapidosta, mutta ruotsalainen hovioikeus kumosi myöhemmin tuomiot sillä perusteella, että miehet toimivat Yhdysvaltain ja Ruotsin poliisin ”yllytyksestä”. He asuvat edelleen Ruotsissa.

Osallistu keskusteluun!