Hevostelu huumaa

Hevostelu huumaa

Luo: 06/08/2012 - 02:06

Minulla on henkilökohtainen ongelma. En ymmärrä hevosia. Lisäksi nenäni kutisee sietämättömästi, kun hevosia on sylkyetäisyydellä. Hevoset ovat pelottavia.

 

Minulla on henkilökohtainen ongelma. En ymmärrä hevosia. Lisäksi nenäni kutisee sietämättömästi, kun hevosia on sylkyetäisyydellä. Hevoset ovat pelottavia. Ne ovat isoja, niistä lähtee omituinen haju ja ne mitä ilmeisimmin aiheuttavat riippuvuutta. Hevostyttö on aina hevostyttö. Jopa hevosen haju koukuttaa. Eräs entinen miespomoni tunnusti kerran, että hänen lempituoksunsa on satulahiki! En ole vieläkään toipunut tästä paljastuksesta.

Kävin ensi kertaa aikuisena Vermossa 1990-luvun alussa, jolloin hassuttelimme Savolaisen osakunnan luontokerhon kanssa Ascotin eliittiajojen tyylisissä asuissa, daameilla leveälieriset hatut ja miehillä kovat kaulassa. Seurueemme kaunottaret pääsivät jopa seppelöimään voittajahevosen.

Raviradoilla on ollut kovat ajat sen jälkeen. Silti, vaikka nettipokeri ja muu pelaaminen ovat verottaneet ratojen katsojamääriä, ne keräävät edelleen 800 000 ravikävijää vuodessa. Itse törmäsin hevoskisoihin pitkän tauon jälkeen videovuokraamossa, kotikaupunginosassani Helsingin Maunulassa. Hämmästyksekseni liike oli muuttanut nimensä elintarvikekioskista Lounaskahvila Kavioksi. Sen nurkkaan oli ilmestynyt televisioita, joista pystyy seuraamaan suoria ravilähetyksiä. Paikalla piipahtaessani kisatunnelma tosin oli vähän kuin olisi katsonut kansallisteatteria videolta: lavan keskusta näkyy ja vuorosanoista saa toki selvää, mutta yhdessä koetut tunteet puuttuvat. Onneksi raveja järjestetään Suomessa edelleen vuoden joka ikinen päivä, joulua lukuun ottamatta. Kaikkiaan hevoskilpailuja on ympäri maatamme vuosittain peräti 560. Niinpä kiljahtelin riemusta saatuani vuodenvaihteessa kutsun Vermon raviradalle juhlajuoksuihin, joissa oli pohjoismainen ennätys-totopotti loppiaispyhien takia. Se oli mahtavaa! Jännitys totoluukulla, ehtiikö maksaa vetonsa ennen juoksun alkua! Kannustushuudot ja omien hevosten kirittäminen yhdessä satojen muiden kanssa! Pettymysten huokaukset ja harvat ilonkarjahdukset! Loppusuoran katsomokiihko tarttuu joka kerta, vaikkei olisi totonnutkaan juuri siinä lähdössä. Ja kaikki tämä siistissä ravintolapöydässä istuen.

Kerran Lontoossa vieraillessani kävin greyhound-juoksuradalla, mutta se oli vaatimattomuudessaan iso pettymys. Sen sijaan amerikkalaisista ja englantilaisista elokuvista tutuissa laukkakisoissa olisi glamouria – ainakin lehtikuvien ja elokuvakohtausten perusteella. Olisi hienoa, jos jotain sellaista tunnelmaa saataisiin myös kotoisille raviradoille. Perustotoajien ja heppahullujen rinnalle hieman seurapiirisuhinaa! Laukkakisoja on takavuosina yritetty viritellä Suomeenkin, jo ennen toista maailmansotaa. Toisen kerran yritystä oli 1960-luvulla, jälleen huonolla menestyksellä. Niinpä radoilla laukkaavia hevosia näkee suomessa vain pilalle menneissä ravijuoksuissa. Muuten täytyy matkustaa Ruotsiin tai Venäjälle. Laukkakisojen glamourin tuominen nykyisille raviareenoille vaatisi varmaan remonteeraamista ja ilmiömarkkinointia, mutta ne ehostusrahat tulisivat kyllä korkojen kera raviratojen totokassaan.

Minustakin olisi voinut tulla hevosmies. Nyt jo poisnukkunut, minulle erityisen rakas ukkini oli sellainen. Hänellä oli pientilallaan Juankoskella pariin otteeseen oma hevonen vielä siinäkin vaiheessa, kun traktori teki ne tärkeät työt. Ensimmäinen muistamani heppa oli kauniin kiiltävä, tummanruskea Tellu, jonka varsa menestyi myöhemmin raviradoilla. Jälkimmäinen oli pörröinen, vaaleanruskea Pirpa, omapäinen suomenhevonen. Sen selässä sain ensimmäiset ja lähes viimeiset ratsastuskyytini. Pirpa karkasi ukiltani ja juosta jolkutteli minä selässä mäen päälle naapuritalon pihaan. Roikuin epätoivoisesti harjaksissa, jauhosäkki satulanani. Hevonen teki u-käännöksen pihassa ja palasi kiltisti kotitilalleen ukkini luo. Vierähti vuosikymmen, ennen kuin uskaltauduin uudelleen hevosen selkään ilman satulaa, tällä kertaa pikkuserkkujeni luona Kiuruvedellä. Putosin Api-hevosen kyydistä jo toisella askelella. Ei tullut minusta hevosmiestä.

Kirjoittaja on kustantaja, joka ei tiedä miltä satulahiki tuoksuu – eikä haluakaan tietää.

Osallistu keskusteluun!