Valloittavasti hymyilevä tyylikäs nuori nainen, vuoden 2009 pakolaisnaiseksi valittu Kosovon albanialainen Fatbardhe Hetemaj astelee työpäivänsä päätyttyä Rikhardinkadun kirjastoon. Kirjastot ovat Fatbardhen suosikkipaikkoja Helsingissä. Hän palauttaa pari kirjaa ja noutaa mukaansa kaksi varaamaansa opusta.
Kirjakassista löytyy myös korkokengät. ”Olen kiinnostunut runoudesta ja korkokengistä”, hän nauraa – ja tunnustaa pitävänsä suomalaisesta runoudesta. ”Vaikka täytyy kyllä sanoa, että se Eino Leinon ajatus onnen kätkemisestä on otettu hieman liian kirjaimellisesti Suomessa.”
Sen jälkeen kun puhelias ja hauska nainen ampaisi eetteriin Tarja Halosen järjestämässä Presidenttifoorumissa maaliskuussa 2009, myös puolueet ovat havitelleet Fatbardhea listoilleen. Toistaiseksi hän ei ole politiikkaan lähtenyt, mutta sanoo, ettei koskaan pidä sanoa ei koskaan.
Fatbardhe puhui Presidenttifoorumissa maahanmuuttajien elämää Suomessa kohentavista asioista ja kiitti liikuttuneena presidentti Martti Ahtisaarta tämän ponnisteluista Kosovon itsenäisyyden hyväksi. Kun Fatbardhen veljelle Perparimille selvisi, että sisko tulee tapaamaan kolme Suomen presidenttiä, Perparim keksi toimittaa Tarja Haloselle, Martti Ahtisaarelle ja Mauno Koivistolle näiden nimillä merkityt, kreikkalaisen AEK Ateena -joukkueensa pelipaidat.
Suoraan silmiin katsovan Fatbardhen määrätietoisesta ja terävästä katseesta häkeltyy: hän vaikuttaa kahtakymmentäkolmea ikävuottaan vanhemmalta. Ja samalla Fatbardhe, lempinimeltään Fade, on leikkisän hyväntuulinen tavalla, joka tarttuu.
Sillä välin kun valokuvaaja säätää kameraansa, Fatbardhe hypistelee kaulallaan olevia helmiä. ”Olen muka fiini, kaulakorut ja kaikki, mutta oikeasti olen ihan vallaton lapsi”, hän sanoo, asettuu lattialle istumaan ja nappaa hyllystä kirjan selailtavaksi.
Pienenä Fatbardhe saattoi istua lattialla kuuntelemassa vanhempien lukemia satukirjoja ja katsomassa televisiosta Peppi Pitkätossua. Neljän lapsen katraaseen toisena syntynyt vaalea tyttö, jonka etunimi merkitsee valkoista onnea, oli ahkera kyselijä. Niin ahkera, että vanhemmat olivat välillä pulassa, kun tyttö muisti sanatarkasti mitä oli sanottu ja pisti heti vanhempansa vastuuseen, jos sattui huomaamaan keskenään ristiriitaiset selitykset. ”Vaadin hyvät perustelut kaikkeen”, Fatbardhe nauraa nyt.
Tästä naisesta ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Kuvaajakin hämmästelee, kuinka luontevasti Fatbardhe ottaa tilan haltuunsa.
Riistoa pakoon
Tilojen haltuun ottamista on Fatbardhen elämään kuulunut enemmänkin, eikä suinkaan aina näin hauskoissa merkeissä. Fatbardhe oli kuusivuotias, kun hänen poliittisesti aktiiviset lakimiesvanhempansa vuonna 1992 joutuivat serbialaisten sorron kohteeksi.
Serbian hallitus alkoi vuonna 1989 järjestelmällisesti polkea silloisen Jugoslavian maakunnan Kosovon albanialaisten perusoikeuksia ja itsenäisyyttä. Sananvapaus kiellettiin lakkauttamalla alueen enemmistön muodostaneiden albanialaisten albaniankieliset televisio- ja radiolähetykset ja sanomalehti. Fatbardhen vanhempia vaadittiin allekirjoittamaan perustuslakia koskeva muutos. Koska he kieltäytyivät, serbit erottivat Fatbardhen vanhemmat näiden juristinviroista. ”Perustuslain muutoksella yritettiin käytännössä viedä meiltä meidän oma elämämme, perusoikeudet”, Fatbardhe sanoo.
Kosovoon puhkesi väkivaltaisia levottomuuksia. Vaikka vanhemmat pyrkivät suojelemaan lapsiaan pahimmalta todellisuudelta, Fatbardhe sanoo aistineensa sodan ja muistavansa mustat savupilvet ja pelottavat poliisit, jotka saattoivat huvikseen ampua kadulla kulkevan koiran.
Tilanne kärjistyi niin, että Fatbardhen vanhemmat päätyivät neljän lapsensa vuoksi murheellisina jättämään kotimaansa, vaikka samalla huoli Kosovoon jääneistä sukulaisista ja muista läheisistä oli suuri.
Miten perhe sitten päätyi juuri Suomeen? Fatbardhen vanhemmat olivat ja ovat edelleen hyvin oikeudentuntoisia, hänen isänsä esimerkiksi keskittyi lakimiehen työssään Kosovossa korruption kitkemiseen. Niinpä siinä vaiheessa, kun elämä kotimaassa alkoi käydä mahdottomaksi, ehdoton edellytys oli oikeudenmukaisen, sananvapauden sallivan maan löytyminen.
Fatbardhen isä Miftar saapui Suomeen pakolaisena heinäkuussa 1992 ja sai oleskeluluvan painavasta humanitaarisesta syystä. Äiti Emine seurasi syyskuussa perheen neljän lapsen kanssa. Fatbardhe ja hänen tuolloin kahdeksanvuotias isosiskonsa Fatlume, viisivuotias Perparim ja nelivuotias Mehmet olivat väsyneitä ja järkyttyneitä päästyään lopulta usean päivän ja viiden maan halki jatkuneen matkan jälkeen Suomeen, ensin Helsingin Munkkisaareen ja sieltä pakolaisten vastaanottokeskukseen Ouluun.
Aivan uusi elämä
Hetemajn perheen ensimmäiset 11 kuukautta Suomessa vierähtivät Oulussa, minkä jälkeen perhe muutti Helsingin Malmille. Vanhemmat olivat hyvin aktiivisia ja pitivät huolta siitä, että lapset tutustuivat suomalaisiin ihmisiin ja läheisiin kulmakuntiin. Talveksi hankittiin kelkat ja kesäksi polkupyörät. Uuden kielen opetteleminen oli erityisen tärkeää. Satukirjat ja television piirretyt auttoivat suuresti. ”Pikku Myy ja Hemuli olivat suosikkejani”, Fatbardhe muistelee.
Kun aikoinaan Kosovossa hyvin toimeen tulleen perheen elämä nollautui hetkessä eivätkä vanhemmat ole enää voineet tehdä lainoppineiden töitään, arvoja ja tekemisiä on pitänyt punnita. Lapset ovat kokeneet köyhyyden – ja silti nähneet, ettei sen tarvitse sitoa kohtaloa loppuiäksi. Hetemajn sisarukset ovat ponnistaneet pitkälle. ”Äiti on aina painottanut kiitollisuutta Suomea kohtaan”, Fatbardhe sanoo.
Koulutuksen tärkeyttä on korostettu Fatbardhen perheessä. Hänen onkin hyvin vaikeaa ymmärtää maahanmuuttajia, jotka eivät kouluttaudu Suomessa – kun se on vieläpä maksutonta.
Fatbardhe harmittelee sitä, että Suomessa maahanmuuttajat saattavat laiskistua ja ihmetellä, miksi kannattaisi mennä töihin, kun kerran systeemi tukee. ”On loukkaavaa, jos maahanmuuttaja ei ole kiinnostunut maasta, johon on saapunut. Yhteiskuntaa syytetään helposti erilaisista asioista, vaikka omalla tekemisellä on suurin merkitys”, hän sanoo.
Kauppatieteitä ja johtamista Englannissa opiskellut Fatbardhe jatkaa syksyllä Suomessa opintojaan. Hän puhuu asiantuntevasti ja innoissaan hyvien johtamistyylien tärkeydestä. Parhaillaan hän on töissä eurooppalaisen it-palveluyrityksen Logican henkilöstöyksikössä.
Joutuuko hän maahanmuuttajana tekemään tuplasti enemmän töitä päästäkseen töihin ja opiskelemaan? ”En enää. Tietyssä vaiheessa oli vaikeaa päästä työhönottohaastatteluun, mutta nyt kun minulla on työkokemusta kolmesta kansainvälisestä yrityksestä, töiden saaminen on helpottunut.”
Fatbardhen isosisko Fatlume opiskelee tradenomiksi ja on töissä pankissa ja apteekissa. Lahjakkaat jalkapalloilijaveljet Perparim ja Mehmet pelaavat ammattilaisina Kreikassa sekä edustavat Suomea nuorten maajoukkueessa. Veljesten pallouran alku tapahtui hupaisan salamyhkäisissä merkeissä. Kun isä epäili jotakin kummaa olevan tekeillä poikien elämässä, hän lähti eräänä iltana seuraamaan näitä. Jäljet johtivat jalkapallokentälle, jonne pojat olivat karanneet pelaamaan kumisaappaissa parempien varusteiden puuttuessa. ”Valmentaja kertoi isälle, että teillä on todella lahjakkaat pojat”, Fatbardhe sanoo. Varusteisiin saatiin rahaa jalkapallon kautta järjestyneillä talkootöillä.
”Olen kiitollinen tiukkisvanhemmilleni, jotka eivät päästäneet nuorempana bilettämään. Kun valitin asiasta eräälle kaverilleni, hän sanoi että on ihanaa, kun vanhempasi välittävät sinusta. Haluan nyt olla luottamuksen arvoinen.”
Sisarukset ovat myös tukeneet toisiaan. Mehmetiä otti päähän, kun Fatbardhe usutti häntä käymään lukion kolmessa vuodessa samaan aikaan rankkojen jalkapallotreenien kanssa. ”Mutta jälkikäteen Mehmet kiitti minua, kun näki edelleen kavereidensa pakertavan koulussa sillä välin kun hän itse pääsi jo keskittymään täysillä jalkapalloon”, Fatbardhe sanoo.
Fatbardhellakin on urheilijatausta: hän on pelannut salibandya neljän vuoden ajan tosissaan ja ollut voittamassa suomenmestaruuksia.
Kiusaajat kuriin
”Elämä menee siihen suuntaan, mihin haluaa sen itse menevän”, Fatbardhe sanoo painokkaasti. Hän on aina tehnyt töitä menestyksen eteen ja unelmoinut paljon, visualisoinut päämääriä kuten huippu-urheilijat tapaavat tehdä. Sinnikkyys, ahkeruus ja ymmärrys siitä, että omaan elämään voi vaikuttaa, ovat Fatbardhen merkittävimmät vanhemmiltaan ammentamat opit.
Jatkuva yrittäminen on hänelle kaikkein tärkeintä. ”Jos on paineita, saan siitä vain lisää bensaa. Mikään epäonnistuminen ei ole elämän loppu”, hän sanoo. Koulussa aiheutti aikoinaan tenkkapoon kieliopin hallinta. ”Äidinkielen aineet olivat täynnä opettajan merkintöjä. Päätin, etteivät ne tulisi enää takaisin punakynää täynnä.”
Heikompien auttaminen ja asioihin vaikuttaminen ovat nekin asialistalla. Fatbardhe haluaa pitää mielessä, kuinka paljon hänen perhettään on autettu. ”Helpostihan saattaa käydä niin, että kun renkipojasta tulee johtaja, toisten auttaminen unohtuu.”
Ja vaikka yhdenvertaisuuden puolella onkin, Fatbardhe ei silti pyri puolueettomaksi. Hän tunnustaa kannattavansa lempeän suoraa ja rehellistä linjaa ilman alistamista.
Fatbardhe korostaa, että passiivisuuskin on teko. ”Jokaisella kansalaisella on velvollisuus auttaa toisia”, hän sanoo. Suomen Pakolaisapu myönsi vuoden 2009 Vuoden pakolaisnainen -kannustuspalkinnon Fatbardhelle tämän rasismin ja muukalaispelon vastaisesta toiminnasta.
Alistettujen puolustaminen onkin Fatbardhelle jokapäiväistä toimintaa. Kun hän oli kerran tulossa bussilla salibandyharjoituksista, hän näki, kuinka suomalaiset pojat haukkuivat ja kiusasivat heitä pienempää, tummaihoista poikaa. ”He jopa sylkivät pojan päälle. Poika tärisi pelosta”, Fatbardhe sanoo.
Fatbardheakin pelotti, mutta hän tunsi, että hänen oli pakko tehdä jotakin ja meni kertomaan asiasta bussin kuljettajalle, joka heitti kiusaajat ulos. Häntä järkyttää edelleen, kuinka tilanne on saattanut vaikuttaa poikaan. ”Minua itseäni ei ole kiusattu ulkomaalaisen taustani takia, koska olen vaalea”, Fatbardhe sanoo. Hän arvelee, että kiusaamiselta välttymiseen on myös vaikuttanut hänen reipas ja valoisa asenteensa.
Pakolaisuudesta Fatbardhe haluaisi oikoa harhakäsityksen. ”Kenestä tahansa ei voi tulla pakolaista. Pakolaiseksi hakeutuminen on erittäin läpinäkyvä prosessi, jota on edeltänyt pakolaisen elämässä jokin vaarallinen tilanne, kuten kansalaisuuden, kielen tai poliittisen kannan takia sortaminen.”
Fatbardhen sukulaiset pakenivat Kosovosta eri puolille Eurooppaa. Serkkuja kuoli pakolaisleireillä ja Hetemajn sisaruksille läheinen eno ammuttiin. Kosovo julistautui itsenäiseksi 17.2.2008, mutta kaikki maat eivät ole tunnustaneet sen itsenäisyyttä.
Fatbardhe on kiertänyt Suomessa puhumassa, myös toisille maahanmuuttajille. ”Kun kysyn, tuntevatko maahanmuuttajat suomalaisia ja suomalaiset maahanmuuttajia, yleisössä nousee yleensä yksi tai kaksi kättä. Miten ihmeessä maahanmuuttajat voivat oppia uuden kielen ja kulttuurin, jos he eivät kohtaa ihmisiä? Ei riitä, että aiheesta kirjoitetaan kirjoja”, Fatbardhe kummastelee. Hän menee muutenkin mieluiten puhumaan kasvotusten ihmisten kanssa. Ihmisläheisyys ja kuunteleminen korostuvat myös hänen ammatillisissa tavoitteissaan: hän näkee itsensä tulevaisuudessa kansainvälisen suuryrityksen henkilöstöjohtajana.
Suomalaista sisua
Millaisia asioita Fatbardhe kaipaa synnyinmaastaan Kosovosta? Ensimmäisinä hänelle tulevat mieleen ruuan tuoksu, ilo, puhe ja musiikki.
Fatbardhe miettii, että tietynlainen iloisuus erottaa Kosovon Suomesta muutenkin. ”Kosovossa ihmisillä eivät asiat ole välttämättä niin hyvin kuin suomalaisilla, mutta silti tuntuu että he ovat vähempään tyytyväisiä ja ottavat vastoinkäymiset rauhallisemmin. Täällä Suomessa minäkin valitan heti, jos bussi on myöhässä. Eikä Kosovossa tarvitse tuntea jotakuta viittä vuotta ennen kuin uskaltaa kysyä tämän parhaimman ystävän nimeä”, hän sanoo.
Kosovo eroaa Suomesta Fatbardhen mukaan myös siinä, että se on paljon yhteisöllisempi siinä missä Suomi on hyvin yksilökeskeinen. Kolikon kääntöpuolena on, että jos Kosovossa erottuu joukosta, katsotaan karsaasti. ”En pidä äärikollektiivisuudestakaan”, hän sanoo. Suomalaiseksi piirteeksi hän arvioikin itsessään sen, että antaa kaikkien kukkien kukkia: ”Niin kauan kuin ei riistä kenenkään vapautta, jokaisella on oikeus olla oma itsensä.”
Suomen Fatbardhe tuntee kotimaakseen, ja hän myös kaipaa aina Suomeen matkoilla ollessaan. ”Minua alkaa aina itkettää, kun olen lähdössä täältä”, hän sanoo. Jossain vaiheessa hän haluaisi silti vielä asua myös Kosovossa.
Mitä Fatbardhe pitää tähänastisen elämänsä suurimpana saavutuksena? Ensimmäisen kerran Fatbardhe menee hiljaiseksi. Tovin mietittyään hän sanoo: ”Varmaankin sen, kuinka olen voinut ilahduttaa vanhempiani.” Mutta ei voi väheksyä sitäkään, kun hän kerran kesäyönä voitti salibandyn rangaistuslaukaisukilpailun pääpalkinnon eli 18-vaihteisen miestenpyörän. ”Mitähän sekin kertoi kilpailun järjestäjien olettamuksesta, että pääpalkintona oli juuri miesten pyörä”, Fatbardhe hymyilee. Hän kaatoi toisten epäilykset ja polki onnellisena aamuseitsemältä kotiin.
Tästä naisesta kuullaan vielä.
