Kauhun hetkiä jäällä

Kauhun hetkiä jäällä

Luo: 01/26/2015 - 09:15

Kuusi ystävystä lähti kohtalokkaalle pilkkiretkelle syrjäiselle merenlahdelle.

Seppo Mäkelä katselee merenlahdelle, jossa hän teki merkittävän urotyön.
Kuva: 
Esa Urhonen

Seppo Mäkelä oli harmissaan. ”En voi millään lähteä, Soile, on pakko mennä tekemään hommia mökille”, 63-vuotias taksiautoilija valitteli vaimolleen heidän tyylikkäässä, modernissa kerrostaloasunnossaan.

Raumalainen pariskunta omistaa hirsimökin merenrannalla, ja Sepon oli tarkoitus mennä valmistelemaan sitä putkimiehen tuloa varten.

Mökkimatka tarkoitti kuitenkin, että hän jäisi hauskanpidosta paitsi, sillä heidän tuttavansa olivat kutsuneet heidät mukaan pilkkimisreissulle Marjuksenrantaan, syrjäiselle merenrannalle noin 100 kilometriä Raumalta etelään. Eräs tuttavista, Lars Erkkilä, oli kehuskellut saaneensa sieltä hiljattain isoja ahvenia.

”Lähtekää ilman minua”, Seppo sanoi Soilelle urheasti, mutta oli sisimmässään pettynyt. Oli maaliskuun 19. päivä vuonna 2012, ja pian jäät alkaisivat sulaa eikä pilkkimään pääsisi kokonaiseen vuoteen. Seppo katseli kun 64-vuotias sirorakenteinen Soile pakkasi eväitään. Lars tulisi hakemaan Soilea kahdeksan aikaan aamulla. ”Ei hemmetti, kyllä mä lähden kuitenkin”, Seppo sanoi. Soile virnisti. Työt mökillä saisivat odottaa.

Kun muut saapuivat autolla Mäkelöiden pihaan, he ilahtuivat nähdessään Sepon kalastusvälineidensä kera valmiina lähtöön. Larsin ja hänen avopuolisonsa Pirjo Laineen lisäksi mukaan lähtivät Paavo ja Ritva Salminen. 75-vuotias toimi myös aiemmin taksiautoilijana Raumalla ja hän ja Seppo ovat 35 vuoden ajan tehneet yhteistyötä, tuuranneet toisiaan lyhyellä varoitusajalla ja järjestäneet hyväntekeväisyystapahtumia paikallisessa taksiyhdistyksessä. Ritva ja Soile ovat hekin mukana yhdistyksen toiminnassa ja pariskunnat ovat käyneet myös lomareissuilla yhdessä. Sepon mukaan heillä vain sattuivat ”henkilökemiat kohtaamaan.”

Aina tammi-maaliskuussa ystävykset käyvät vähintään kerran viikossa pilkkimässä Rauman saaristossa. He syövät, juovat ja jutustelevat keskenään avantojen äärellä odotellessaan kalojen käyvän koukkuun. ”Piikittelette muuten lopun ikäänne, jos jään pois silloin kun kerrankin tulee kunnon saalista”, Seppo sanoi.

Seurue jakaantui kahteen autoon: Lars ajoi edellä ja Seppo ja Soile perässä. Sää oli aurinkoinen mutta viileä, lämpöä oli noin viisi astetta. He katselivat kaunista ohi kiitävää maalaismaisemaa pitkällä ajomatkalla kohti Marjuksenrantaa. Puiden seasta näkyi vilahduksia värikkäistä maataloista ja silloin tällöin saattoi nähdä kurjen laskeutuvan läheiselle pellolle.

He kääntyivät pienelle metsätielle ja saapuivat noin kilometrin jälkeen Marjuksenrantaan. Jäinen merenlahti oli parisen kilometriä leveä, ja siellä täällä merestä kohosi pieniä metsien peittämiä saaria. Kaukaisuudessa autiot kesämökit pilkottivat metsän siimeksestä. Seppo huomasi kivikkoisen rannan tuntumassa kasan vanhoja hylättyjä rysäkeppejä, noin 5 metrin pituisia seipäitä joita käytetään kalastusverkkojen tukena. ”Mitähän nuo tuossa tekevät”, hän mietti.

Seurue yllättyi, kun rannalla ei näkynyt ristin sielua. Heillä ei kuitenkaan ollut mitään syytä huoleen, olihan viime öinä ollut pakkasta ja Seppo oli muutamaa päivää aiemmin ollut pilkkimässä vakiopaikassaan Rauman lähistöllä, jossa olosuhteet olivat olleet mainiot.

He pukivat useamman kerroksen lämmintä vaatetta päälleen, laittoivat piikkikengät jalkaan ja heittivät reput selkään. Lars, Paavo ja 65-vuotias pirtsakka punahiuksinen Pirjo lähtivät kävelemään jäätä pitkin, vetäen perässään kahta pulkkaa jotka oli lastattu täyteen ruokaa ja kalastustarvikkeita. Hieman heidän jäljessään tuli 75-vuotias tummatukkainen Ritva, joka oli hiljattain ollut jalkaleikkauksessa.

Seppo ja Soile olivat vielä rannalla, sillä Soilen haalareiden vetoketju oli jumittunut. ”Pitäisi mennä jo, iso kala odottaa”, Seppo kiusoitteli. 

Jo jäälle ehtinyt Lars osoitti paikkaa, jonne heidän oli tarkoitus mennä, pienen saaren edustalle 500 metrin päähän rannasta.

”Täytyykö meidän tosiaan kävellä tuonne asti?” kysyi Ritva, joka oli jo hieman väsynyt. Hän katsahti alas jäähän. Tavallisesti jää oli valkoista, mutta nyt se näytti hieman sinisenharmaalta.  Noin 150 metrin päässä rannasta Ritva huusi Larsille: ” Kun täällä ei nyt näy ketään, pitäisikö kuitenkin kokeilla, miten vahvaa jää on?”

Lars nyökkäsi, ja selkä ulappaa kohti hän alkoi kairata jäätä. Yhtäkkiä kuului kova rasahdus ja kaira upposi veteen, vieden Larsin mukanaan. Jään olisi pitänyt olla ainakin 30 senttimetriä paksu, mutta seurue ei tiennyt että juuri siinä kohdassa voimakkaat virtaukset olivat ohentaneet jäätä alle puoleen normaalipaksuudesta.

Punaposkisella ja vantteralla Larsilla oli kuitenkin usein tapana pelleillä. ”Tulehan nyt ylös sieltä”, Paavo naurahti ja ojensi kätensä Larsille. Tanakka ja hieman kumaraselkäinen Paavo uskoi, että jää hänen allaan kestäisi kyllä, mutta kun hän kurottautui eteenpäin, jää murtui lisää jolloin hänkin putosi avantoon ja vieressä seisonut Pirjo seurasi perästä hetkeä myöhemmin.

Kolmikko piteli kiinni nyt jo kolme metriä leveän avannon reunasta. Jäänaskalien avulla avannosta olisi ehkä päässyt kiipeämään helposti ylös, mutta kauhistuksekseen he tajusivat jättäneensä naskalit reppuihinsa sen sijaan että olisivat ripustaneet ne kaulaansa kuten yleensä. Lars onnistui nousemaan jäälle kyynärpäidensä varaan, mutta jää petti jälleen hänen altaan.

Ritva työnsi yhden pulkista lähelle avannon reunaa ja heitti pulkan narut Larsille ja Paavolle, mutta he olivat jo liian väsyneitä ja kylmissään vetääkseen itsensä ylös. Vaikka Ritva olisikin päässyt tarpeeksi lähelle avantoa ilman, että jää murtuisi lisää, ei hän olisi jaksanut vetää heitä ylös, joten miehet jäivät roikkumaan narujen varaan, ja Paavo yritti kannatella Pirjoa jalkansa päällä.

Kaksi minuuttia oli kulunut. Vesi oli jäätävän kylmää, eikä kukaan veden varaan joutunut – varsinkaan ikäihminen – pysyisi tajuissaan yli viittätoista minuuttia. Silloin olisi hengenmeno lähellä.

Tällä välin Seppo ja Soilekin olivat päässeet matkaan ja rupattelivat iloisesti. Seppo haeskeli katseellaan ystäviään. Hän näki Ritvan, mutta missä Paavo ja Lars olivat? Silloin hän huomasi avannon ja siinä ystävänsä, joista näkyivä vain pää ja kädet. ”Ei hemmetti, ne on vedessä”, Seppo huudahti. Hän mietti hetken, kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan takaisin rantaa kohti.

”Älä nyt sinne lähde!” Soile huusi hämmentyneenä. Sepolla oli kuitenkin suunnitelma: hän kävisi hakemassa yhden rysäkepeistä ja palaisi se mukanaan auttamaan ahdinkoon joutuneita ystäviään.

Sillä aikaa Soile kiirehti avannon luo ja yritti ojentaa kairaansa ystävilleen, mutta hän ei pystynyt kurkottamaan tarpeeksi pitkälle. Lars ja Pirjo huusivat apua, mutta vaikka lähistöllä olisikin ollut joku kuulemassa, heidän avunhuutonsa olisivat hukkuneet lahden takana sijaitsevan kalatehtaan huminan alle.

Seppo saapui viimein paikalle seipään kanssa. Ritva oli liian järkyttynyt puhuakseen mutta katseli Pirjoa hyvin huolestuneena. Pirjolla oli sydänvika, ja hänen huulensa olivat muuttuneet sinisiksi. ”Pirjo kuolee, jos apua ei tule pian”, Ritva ajatteli. Lars tunsi kehonsa kangistuvan kylmyydestä ja katsoi puolisoaan. He olivat nyt olleet vedessä noin neljä minuuttia. ”Pelasta ainakin Pirjo”, Lars huusi Sepolle.

”Rauhassa nyt. Ei tässä ole mitään hätää”, tyynnytteli Seppo.

Seppo ojensi seivästä Pirjolle, joka saikin siitä otteen mutta ei jaksanut pidellä tarpeeksi lujaa kiinni jotta Seppo olisi saanut vedettyä hänet ylös.

Seppo hivuttautui lähemmäksi avannon reunaa, asetti rysäkepin jäälle vinosti avantoon nähden ja sai tuettua jalkansa sitä vasten. Hän kurkotti kohti avantoa, tarttui Pirjoa haalarin kauluksesta ja onnistui heivaamaan tämän ylös jäälle.

Sen jälkeen Seppo tuki jälleen jalkansa seipääseen, mutta nyt se lepäsi enää kahden heiveröisen jäälautan päällä, joiden välissä lainehti hyinen vesi. ”Nyt hän vaarantaa jo oman henkensä”, Ritva ajatteli.

Seppo aavisti tilanteen vaarat ja käski napakasti Soilea kiertämään kairansa pystyyn jäähän, jotta saisi tuettua seipään kairan taakse. Soile teki työtä käskettyä, mutta kaira humahti jään läpi.

Kaikeksi onneksi kairan noin 30 senttimetriä leveä vintilä kuitenkin juuttui kiinni jäähän niin, että Seppo sai tuettua seipään sen taakse. Kyhäelmä ei ollut kovin kestävä, mutta tarpeeksi tukeva jalansijaksi jotta Seppo pystyi kurkottelemaan kohti Paavoa. 

Kallisarvoiset sekunnit kuitenkin kuluivat, ja Paavo tunsi jo kuinka hänen sormensa alkoivat kohmettua. Avanto oli nyt yli viisi metriä leveä ja sitä ympäröivä jää murtui aina vain lisää. ”Tässäkö hautapaikkani nyt sitten on”, Paavo ajatteli.

Hänen vanha ja väkevä ystävänsä Seppo sai kuitenkin kiinni hänen kädestään ja veti hänet turvaan. Sillä välin Pirjo oli ehtinyt raahustaa kohti rantaa, ja Paavo lähti huolestuneena hänen peräänsä. Tässä vaiheessa Lars oli ollut jäätävässä vedessä noin kahdeksan minuuttia, ja hänen voimansa ja toivonsa alkoivat huveta. Lars painoi toista sataa kiloa ja tiesi, että häntä olisi vaikeampi saada ylös avannosta. Vain hänen kasvonsa pysyivät enää pinnan yläpuolella, ja pian hän vajoaisi 30 metriä syvän veden synkkiin syövereihin.

Seppo yritti pysyä rauhallisena ja laskelmoida. ”Kaikki hyvin, homma on hallussa”, hän sanoi. Seppo astui jään poikki ja porasi uuden reiän lähemmäksi Larsia. Hän asetti jalkansa tukevasti kairan taakse, kurotti seipään varassa kohti Larsia ja veti tämän lähemmäs. Seppo sai otteen Larsin jo lähes veltosta ruumiista ja tuntien adrenaliinin virtaavan suonissaan hän onnistui kertaheitolla vetämään tämän ylös jäälle.

Lars pääsi turvaan, mutta Sepolla oli vielä tehtävää. Hän tavoitteli kahta vedessä kelluvaa pilkkireppua. ”Nyt pois sieltä!” toiset huusivat. Seppo sai kuitenkin napattua toisen repuista ja lähti sitten viimein loitommas avannon luota. ”Nuuka kun olen!” hän selitti myöhemmin.

Rannalla uupunut, itkuinen ja hytisevä Lars halasi Seppoa. ”Nyt lähdetään kyllä hakemaan Sepolle hengenpelastusmitalia”, hän sanoi.

”Ottakaa märät vaatteet pois ja laittakaa kuivaa ylle”, Seppo vastasi päättäväisesti. Seppo, Ritva ja Soile riisuivat omat haalarinsa ja puseronsa ja antoivat ne ystävilleen.

Kaikki olivat hyvin hiljaisia. Järkytys iski toden teolla vasta kun he lähtivät ajamaan kotia kohti. Kun he ohittivat levähdyspaikan tienmutkassa, Lars pysähtyi yhtäkkiä tien sivuun. Hänen piti jaloitella kymmenisen minuuttia ennen kuin hän pystyi taas ajamaan. Kaikki autossa itkivät.

Myöhemmin illalla Paavo soitti Sepolle ja kiitteli häntä siitä, että oli saanut lisäaikaa.

Seppo ei saanut unta sinä yönä. Hän kävi mielessään läpi yhä uudelleen, miten kaikki olisi voinut tapahtua toisin, kuinka hänen toimintansa olisikin saattanut johtaa neljän tai viiden ihmisen hengenmenoon eikä pelastumiseen.

”Miehen hermot pitivät. Tietotaito ja voima jylläsivät. Kaikki oli kohdillaan”, Paavo sanoi Sepolle jälkeenpäin.


Vasemmalta: Seppo ja Soile, Paavo ja Ritva sekä Pirjo ja Lars. He ovat nykyään entistäkin läheisempiä ystäviä.
Kuva: Esa Urhonen

Tapaus jätti seurueeseen kuitenkin jälkensä. Seppo ja Paavo ovat vain kerran sen koommin käyneet pilkkimässä. Soile taas kieltäytyy menemästä lähellekään onnettomuuspaikkaa. Lars tuntee syyllisyyttä ja itkee yhä muistellessaan tapahtunutta, ja Ritva ja Paavokin ajattelevat onnettomuutta päivittäin.

”Suomalaiset ei paljoa tunteitansa näytä, mutta kun menimme illalla nukkumaan, otimme toisiamme kiinni kädestä ja mietimme, että tässä me olemme”, Ritva sanoo.

”Olemme olleet Salmisten kanssa läheisiä jo vuosikymmeniä, ja onnettomuus lähensi meitä entisestään. Larsin ja Pirjonkin kanssa olemme nykyään hyviä ystäviä”, Seppo sanoo.

Pirjo on samaa mieltä. ”Sanoin Sepolle, ettei vastaisuudessa semmoista tilaisuutta tai paikkaa tulekaan, missä en tavatessamme aina halaisi häntä.”

”Olin aina ajatellut olevani henkisesti tavattoman heikko”, Seppo pohtii. ”Olin aina pelännyt, että jos tulisin johonkin onnettomuuspaikkaan, en kestäisi sitä. Onneksi olin väärässä. Ainakin kerran elämässä on tullut tehtyä jotain merkittävää.”

”Sinun ei pitänyt edes tulla koko pilkkireissulle, mutta aika komean saaliin kyllä sait!” Pirjo lisää.

Toukokuun 17. päivä 2013 Sepolle myönnettiin hengenpelastusmitali.

Osallistu keskusteluun!