Kerro elämäsi tarına - kirjoita muistelmat

Kerro elämäsi tarına - kirjoita muistelmat

Luo: 10/19/2009 - 03:30

Oli arkesi sitten runoa tai proosaa, muistelmien kirjoittaminen voi auttaa sekä sinua että läheisiäsi.

Kuva: 
Kevin Irby

Jeannette Wallsilla oli raskas lapsuus. Hän eli perheensä kanssa köyhänä ja nälkäisenä kiertolaisena Yhdysvaltain lounaisosien aavikoilla ja Länsi-Virginian vuoristossa. Hän onnistui kuitenkin ponnistamaan irti köyhyydestä, muutti New Yorkiin ja päätyi lopulta menestyväksi juorutoimittajaksi. Vanhemmat muuttivat kaupunkiin hänen perässään, mutta joutuivat pian kodittomiksi. Eräänä iltana Walls istui taksissa matkalla juhliin kalliit, muodikkaat vaatteet yllään, kun hän näki auton ikkunasta äitinsä, joka penkoi kadulla roskasäiliötä. Jeannette painoi päänsä alas ja pyysi kuljettajaa viemään hänet takaisin kotiin. Miten ihmiset juoruaisivatkaan, jos saisivat tietää.

”Olin kauhuissani”, Walls kertoo. ”Elämäni oli kunnossa: minulla oli rakastava aviomies, hyvä työpaikka ja oma koti, jossa oli sisävessa. Silti tunsin itseni huijariksi. Vähitellen minulle kehittyi pakottava tarve kirjoittaa rankasta menneisyydestäni, vaikka se voisi vaarantaa urani ja elämäni.”

Seuraavan 20 vuoden aikana Walls aloitti neljä kertaa muistelmiensa kirjoittamisen. Jokaisella kerralla yritys päättyi siihen, että hän turhautui ja alkoi pelätä niin, että tuhosi koko käsikirjoituksen. Kun Walls oli 44-vuotias, hänen muistelmateoksensa The Glass Castle eli ’Lasinen linna’ vihdoin ilmestyi. Kirjasta tuli valtavan suosittu. Se pysytteli New York Times lehden myydyimpien kirjojen listalla lähes kolme vuotta ja sitä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Muistelmat on käännetty 23 kielelle ja tarinasta on tekeillä elokuva.

”Opin muistelmieni kirjoittamisen myötä, että ihmisillä on paljon yhteisiä kokemuksia”, Walls kertoo. ”Usein luulemme olevamme maailman ainoa ihminen, joka on joutunut kokemaan jonkin asian ja että se tekee meistä ihmisinä jotenkin vajavaisia. Nykyään houkuttelen ihmisiä, eritoten iäkkäitä, kirjoittamaan elämästään. Kirjoittamisen myötä voi löytää kokemuksiinsa aivan uuden näkökulman. Minulle muistelmien kirjoittaminen oli avartava ja puhdistava kokemus. Vaikka kirjaa ei olisi myyty yhtään kappaletta, hanke olisi silti ollut vaivan arvoinen.”

Muistelmat voi kirjoittaa, vaikkei lapsuus olisikaan ollut vaikea tai vanhemmat omituisia. Lapsuuden kokemustenkaan ei tarvitse olla mitenkään erityisen dramaattisia. Eikä muistelmia tarvitse välttämättä julkaista. Kirjailija Frank McCourt, joka on voittanut Pulitzerpalkinnonkin lapsuudenmuistelmistaan Seitsemännen portaan enkeli, kertoo kirjassaan Liitupölyä keskustelleensa aiheesta erään epäluuloisen oppilaansa kanssa.

”’Hyvä McCourt’, poika sanoi, ’teillä on ollut onnea. Teillä oli kamala lapsuus, joten Teillä on jotakin, mistä kirjoittaa. Mistä kummasta me muka voisimme kertoa? Me vain synnymme, käymme koulua, vietämme kesälomaa, menemme oppikouluun, rakastumme tai jotakin sen tapaista, suoritamme loppututkinnon ja menemme töihin ja sitten naimisiin. Saamme ne 2,3 lasta, joista aina puhutte, lähetämme lapset kunkin vuorollaan kouluun, eroamme kuten puolet väestöstä, lihomme, saamme ensimmäisen sydänkohtauksen, jäämme eläkkeelle ja kuolemme.’”

”‘Kuulehan nyt, Jonathan’”, McCourt vastasi, ”’tuo oli surkein koskaan koululuokassa kuulemani kuvaus amerikkalaisesta elämästä. Ja silti siinä oli kaikki ainekset suureen amerikkalaiseen romaaniin. Siinä oli pähkinänkuoressa Theodore Dreiserin, Sinclair Lewisin ja F. Scott Fitzgeraldin tuotanto.”

Toisin sanoen melkein kaikki ihmiset elävät tylsää elämää. Jokainen yrittää kuitenkin löytää olemassaololleen merkityksen ja ymmärtää maailmaa. Juuri siinä on muistelmien arvo ja niiden tarjoama mahdollisuus. Kirjoittaminen on terapeuttista, ja muistelmien ansiosta kirjoittajan jälkeläisetkin saattavat ymmärtää itseään paremmin.

”Muistelmien kirjoittaminen merkitsee sitä, että antaa elämäntarinansa toisen käsiin ja sanoo: Tällaista minä olen kokenut ja tällainen minusta tuli. Ehkä siitä on sinulle jotain apua”, Walls tähdentää. ”Kun kirjoittaa rehellisesti kokemuksistaan, jakaa omat ajatuksensa, tunteensa ja kokemuksensa muiden kanssa. Jos onnistuu kertomaan elämästään koskettavasti, toinenkin ymmärtää kokemusten merkityksen ja hyötyy niistä ilman, että joutuu itse käymään läpi saman.”

ILMOITUS, SISÄLTÖ JATKUU ALLA
ILMOITUS PÄÄTTYY

Kun ryhtyy tietoisesti muistelemaan kokemuksiaan iässä, jolloin uskoo tuntevansa itsensä jo melko hyvin, alkaa ymmärtää elämäänsä aivan toisella tavalla. Kirjailija Stephen King on sanonut: ”Kirjoitan selvittääkseni ajatuksiani.” Hänen mielestään omaa elämäänsä voi täydesti arvostaa tai ymmärtää vasta sitten, kun on kirjoittanut kokemuksistaan ja harkinnut sanoja, joilla parhaiten voisi tuntemuksensa ilmaista. Kun yhdistelee toisiinsa liittyviä muistoja, alkaa nähdä toistuvia kuvioita elämänsä kudoksessa. Se on perintö, jolla ei ehkä rikastu, mutta jonka arvo perheelle ja ystäville on paljon rahaa suurempi.

Muistelmia on yhtä erilaisia kuin muistelijoitakin. Joku voi Wallsin ja McCourtin tavoin kirjoittaa lapsuudestaan, joku toinen paikoista, joissa on elämänsä aikana käynyt. Esimerkiksi Elizabeth Gilbertin vuonna 2007 ilmestynyt kirja Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa oli suuri kansainvälinen menestys. Muistelmat voi kirjoittaa henkilöstä, joka tehnyt lähtemättömän vaikutuksen tai vaikkapa kokemastaan rikoksesta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Mikä tahansa aihe käy. Ei ole olemassa liian mitättömiä tai merkityksettömiä kokemuksia. Jokaisella meistä on alitajunnassaan omat tarinansa odottamassa, että ne kerrottaisiin.

Vaikeinta on päästä alkuun ja maanitella tarina esiin. (Itse asiassa monet sanovat, että hyvin aloitettu on jo puoliksi tehty.) Jokainen kirjoittamisen yritys on jo sinällään arvokas. Onnistuakseen ei tarvitse olla ammattimainen kirjoittaja eikä tuntea kustannusalan suhdetoimintaa. Jokainen voi kirjoittaa itselleen.

Lorna Kelly jätti toimensa Sothebyn arvostetussa huutokauppakamarissa New Yorkin Manhattanilla ja muutti Intiaan, missä vietti Äiti Teresan seurassa kaikkiaan kuutisentoista vuotta ja seurasi läheltä tämän työtä Kalkutan slummeissa ja eri puolilla maailmaa.

”Kun kävin kotona, vierailin silloin tällöin puhumassa aiheesta eri yleisöille. Monet kehottivat minua kirjoittamaan kokemuksistani. En ollenkaan ajatellut, että minusta olisi kirjoittajaksi. Lopulta olin kuullut ehdotuksen niin monta kertaa, että se meni perille: oli tullut aika kirjoittaa muistelmat Kalkutan-ajasta. Aloin naputella kokemuksiani muistiin pienellä kirjoituskoneella. Kuvittelin kirjoittavani kirjan ja tekeväni sitten seuraavalla viikolla jotakin muuta. Lopulta kävi niin, että jätin asuntonikin siivoamatta ja keskityin vain kirjoittamiseen.”

Lorna Kelly julkaisi kirjansa omakustanteena ja otatti siitä peräti 10 000 kappaleen painoksen. Hän rahoitti hankkeensa tekemällä tilapäistöitä muun muassa ovimikkona. Tieto teoksesta kulki pääasiassa suusta suuhun. Kelly on nyt ottanut kirjastaan toisen painoksen, ja sitä on myyty kaikkiaan 15 000 kappaletta. ”En arvioi menestystä sen perusteella, montako kappaletta kirjaani on ostettu”, Kelly sanoo. ”Tärkeämpää on ilo, jonka olen saanut niin hienon asian tekemisestä.”

Täydellinen vastakohta Lorna Kellyn kokemuksille on Mary-Ann Tirone Smithin tarina. Smith oli julkaissut jo kahdeksan romaania, ennen kuin päätti kirjoittaa eräästä lapsuudenaikaista kokemuksestaan ja huomasi, että se oli vaivannut häntä vuosikymmeniä. Kun Smith oli yhdeksänvuotias, hänen ystävänsä Irene raiskattiin ja kuristettiin kuoliaaksi naapurustossa. Elettiin 1950-lukua, ja asiasta vaiettiin. Kun Mary-Ann Tirone Smith lopulta päätti kohdata asian, muistot suorastaan tulvivat hänen mieleensä.

”Joku saattaa luulla, ettei niin kaukaisia asioita voi mitenkään muistaa tarkasti”, Smith kertoo, ”mutta kun löytää hiljaisen ja rauhallisen paikan, asettuu aloilleen ja kirjoittaa yhden ainoan rivin, alkaa yhtäkkiä nähdä kokonaisuuden. Se on uskomatonta.”

Mieleen voi tietysti nousta kipeitäkin muistoja. ”Muistelmien kirjoittaminen on kuin valmistautuisi rippiin”, sanoo Frank McCourt, joka julkaisi Seitsemännen portaan enkelin vasta 66-vuotiaana. ”On tärkeää tutkia omaatuntoaan.” Siihen vaaditaan rehellisyyttä. On mahdotonta kirjoittaa vaikuttavia muistelmia, jos huolissaan miettii, mitä perhe tai ystävät tarinasta pitävät. Vaikka totuus tekisi kipeää, se on kerrottava, asiaa ei voi muuten esittää. Sitä paitsi jokainen lukija tunnistaa kirjoittajan rehellisyyden ja arvostaa sitä. ”Kun kirjoittaa vilpittömästi ja rehellisesti itsestään, antaa lukijalle tilaisuuden huokaista helpotuksesta”, sanoo Lorna Kelly. ”Lukija ymmärtää, ettei ole yksin eikä hullu, vaan joku muu on tuntenut juuri samoin tai nähnyt samoja unia. Jos peittelee totuutta, tekee karhunpalveluksen itselleen ja muille. Rehellisyys on arvokasta sekä lukijoille että kirjoittajalle itselleen.”

Vakuuttavat muistelmat edellyttävät myös menneen pohtimista. Ei riitä, että raportoi elämästään kuin uutistoimittaja. Muistelmien kirjoittaja punnitsee myös kokemusten vaikutuksen itseensä. Jeannette Walls esimerkiksi kirjoitti alkuun lapsuudestaan ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana, jolloin tarinasta tuli kustannustoimittajan mukaan ”kuin sellofaaniin kääritty”. Vasta kun Walls kirjoitti tarinan omasta pikkutytön näkökulmastaan, hänen tekstinsä alkoi elää ja koskettaa.

Muistelmien kirjoittaminen on monella tapaa samanlaista kuin maalaaminen. Sitä hutaisee muutaman sanan tyhjälle pohjalle, astuu pari askelta taaksepäin nähdäkseen, miltä kokonaisuus vaikuttaa, ja jatkaa sitten kokonaisuuden työstämistä. Ne askelet ovat muistelemista ja ajattelemista. Ne ovat yritys hahmottaa omaa elämää ja etsiä omaa totuutta.

”Eräs terapeutti sanoi minulle kerran, että olin tehnyt kirjaa kirjoittaessani juuri sen, minkä hän yrittää saada potilaansa tekemään: kohtaamaan totuuden omasta elämästään”, Jeannette Walls kertoo. ”Yritin pakoilla totuutta vuosia, mutta jouduin aina lopulta kohtaamaan sen. Muistelmien kirjoittaminen oli keino päästä sinuiksi menneisyyden kanssa. Ahdistavat asiat ja muistot menettävät voimansa, kun ne pystyy kohtaamaan. Monet ovat ihmetelleet, miten kummassa voin koskaan antaa anteeksi vanhemmilleni sen, että he kohtelivat minua niin huonosti. Itse asiassa minun piti antaa anteeksi ennen kaikkea itselleni. Kun lopulta asetuin aloilleni kertomaan, mitä lapsuudessani todella tapahtui, aloin ensimmäistä kertaa ymmärtää itseäni paremmin.”

Viisi neuvoa muistelmien kirjoittajalle

1. Kirjoita muistelmasi, älä omaelämäkertaa.

Omaelämäkerta on tarina koko elämästä, muistelma sen sijaan yksi tarina elämän varrelta. Omaelämäkerta kirjoitetaan yleensä vain kerran, mutta muistelmia voi laatia useita. On helpompaa alkaa kirjoittaa, jos lähtee liikkeelle tästä ajatuksesta.

2. Tee kaavio elämästäsi.

Joku saattaa haluta kertoa vain yhdestä tärkeästä kokemuksesta. Toisen voi olla vaikeaa löytää muistoistaan tiettyä asiaa, josta kertoa. Tristine Rainer suosittaa oppaassaan Your Life as Story eli ’Elämäsi tarinana’ kaikkia aloittelevia kirjoittajia laatimaan kaavakuvan elämästään. Sen avulla kokemuksiinsa löytää hel­pommin näkökulman. Asetu muistelemaan elämääsi vaikkapa ystävän tai puolison kans­sa (viinilasillinenkin voi auttaa) ja merkitse aikajanalle elämäsi kuusi tärkeintä hetkeä. Kun paneudut asiaan vilpittömästi ja ajatuksella, saatat huomata jonkin keskeisen tapahtuman nousevan esiin erityisen kiinnostavana ja merkittävänä. Älä silti hätäänny, vaikka sellaista ei muistuisikaan mieleen. Elämänkaartaan voi havainnollistaa monella tavalla. Voit miettiä hetkiä, jolloin olet tehnyt jonkin ratkaisevan päätöksen, muistella ihmisiä, ristiriitoja, uskomuksia, opetuksia tai jopa virheitä, joilla on ollut suuri merkitys omalle elämälle. Kokeile, kunnes huomaat, mikä muisto haluaa tulla kerrotuksi ja mikä kokemus on muokannut elämääsi.

3. Älä aloita alusta.

Älä kerro tarinaasi aikajärjestyksessä. Se on liian ennalta arvattavaa. Miten lempikirjasi alkavat? Yleensä tarinaa ei kerrota juurta jaksaen alusta loppuun, vaan lukija tempaistaan heti alkusivuilla toimintaan tai hänen uteliaisuutensa herätetään. Hyvä aloitus houkuttaa jatkamaan lukemista. Se tarjoaa juuri sen verran tapahtumia, että lukija innostuu lukemaan lisää, mutta ei paljasta lopputulosta ennen aikojaan. Vasta myöhemmin kertomus siirtyy aikajärjestyksessä oikeaan alkuun ja alkaa täydentää taustatietoja.

4. Käytä kaikkia aistejasi.

Parhaat kirjoittajat luovat eloisia, uusia maailmoja, joihin lukija voi mielessään sukeltaa. Silti useimmat orastavat muistelmakirjoittajat tuottavat alkuun vain yksiulotteisia luonnoksia. Jotta saat lukijat tempaistua maailmaasi, sinun pitää kirjoittaa vivahteikkaasti. Se onnistuu, kun keskityt yksityiskohtiin ja käytät kaikkia aisteja menneen hetken kuvittelemiseen. Voit harjoitella sitä: kun seuraavan kerran odottelet palvelua ravintolassa tai lääkärin vastaanotolla tai etenet hitaasti ruuhkaliikenteessä, huomioi tietoisesti, mitä ympärillä tapahtuu. Keskity ääniin, hajuihin ja vaikkapa esineiden materiaaleihin. Niin kirjailijat toimivat – sekä eläessään elämäänsä että kirjoittaessaan.

5. Kehitä kirjoitustaitoasi.

Kirjoittaminen vaatii muiden taitojen tavoin harjoittelua. Päätä, että kirjoitat päivittäin vaikkapa 200, 500 tai jopa 1 000 sanaa. Järjestä aikaa kirjoittaa säännöllisesti, esimerkiksi varhain joka aamu, ja pidä kiinni kirjoitusajastasi. Tekstin ei tarvitse olla täydellistä. Keskity vain kertomaan tarinasi (voithan myöhemmin parannella sitä). Tärkeintä on rentoutua. Kaikista kirjallisuuden lajeista juuri muistelmia on helpointa kirjoittaa hyvin. Perusteellinen taustatutkimus on jo tehty ja jokainen tarinan henkilö on sinulle tuttu. Nyt sinun tarvitsee vain kertoa tarinasi.

Osallistu keskusteluun!