Pariisi – Elämän näyttämöllä | Valitut Palat

Pariisi – Elämän näyttämöllä

Luo: 03/20/2018 - 17:06

Sain huomata, että Pariisissa ihmisten katselemisesta on tehty taiteenlaji.

Pariisi
Yhteistä hetkeä viettämässä Le Pick-Clopsissa.
Kuva: 
Peter Turnley


”Une place, madame?” Tiedustelija istuu Le Bourse et la Vie -kahvilassa (jonka nimi tarkoittaa rahaa ja elämää), hänen keltaiset henkselinsä painuvat vatsamakkaroihin ja hän tiiraa minua pyöreäsankaisten silmälasiensa lävitse, viittaa minut ohitseen ja kääntää selkänsä seurueeseensa päin.

Hän on kertomassa tarinaa – näennäisesti seurueelleen, mutta selvästikin hän haluaa, että minäkin kuulen sen. Se on kansantaru, 1600-luvulla eläneen Jean de La Fontainen kirjoittama satu, ja se kertoo sankarista, joka kieltäytyy syömästä mitään muuta kuin hienointa ruokaa.

Mies levittää käsivartensa matkiakseen lintua – melkein tönäisten yhden huono-onnisen ruokailijan jaloiltaan – ja sirkuttaa villisti. Sitten hän lopettaa. Hän on huomannut jonkun tutun ajamassa alas Rue Vivienneä.

Tänä leutona kesäkuun iltapäivänä ovet ovat selkosen selällään. Hän huudahtaa ystävälleen, joka jarruttaa kahvilan edessä. He jäävät juttelemaan kiinnittämättä huomiota autoilijoihin, jotka ympärillä tööttäilevät heille torviaan. Lopulta mies vilkuttaa. Ystävä ajaa eteenpäin, ja tarinaniskijä jatkaa juttunsa kertomista. Vasta vilkaistessani lähellä olevan seinän maalausta, jossa lähes alaston mies poseeraa pin up -tyyliin pyöreäsankaisissa silmälaseissa, oivallan, että hän on Patrice Tatard, paikan omistaja.

Nyt joku muu kohtaa Tatardin katseen – ohitse ajava moottoripyöräilijä, joka juttelee kännykkäänsä. Siitä Tatard ei pidä. Hän suoltaa pilkkanimiä, värikkäistä asiattomiin, kunnes motoristi on mennyt ohi. Hän palaa vihdoin kertomukseensa ja iskee minulle silmää, kun jälleen kerran esiintyy sankarina. Hänen seuralaisensa katsovat minua avuttomina.

”Tyypillinen ranskalainen”, yksi heistä huokaa. Harvat asiat ovat ranskalaisempia kuin taidokas tirkistelyn ja esiintymisen vuorottelu, jota pariisilaisessa kahvilassa harjoitetaan. Ihmisten katseleminen on kuitenkin yksi pariisilaisten kaikkein vakiintuneimmista ajanvietteistä.

Kun teollistuminen 1800-luvulla muokkasi Pariisia yhdeksi maailman suurimmista metropoleista, flânerie – sana, joka tarkoittaa päämäärätöntä kuljeskelua mutta sisältää myös ajatuksen ohikulkijoiden katselemisesta – kohotettiin taidemuodoksi.

Flâneurs, kuljeskelijat tai flanöörit, kuten romaanikirjailija Honoré de Balzac ja runoilija Charles Baudelaire, kävelivät pitkin juuri rakennettuja Pariisin oikean rannan grands boulevards, suuria bulevardeja, joiden leveät katukiveykset ja yleistyvät kahvilat tarjosivat täydellisen ympäristön ihmisten tarkkailuun.

Kun lapsena kasvoin Pariisin vasemmalla rannalla, unelmoin elämästä 1800-luvun Pariisissa, jossa Balzacin, Baudelairen ja Émile Zolan kaltaiset kirjailijat kuljeskelivat. Ajoin romaaneista lukemaani Pariisiin rakastuneena polkupyörälläni läpi kaupungin yhdeksännen kaupunginosan sokkelomaisten katujen, jotka olivat Zolan kurtisaanien ja Baudelairen laitapuolenkulkijoiden maisemaa.

Se vei minut lopulta tekemään väitöskirjaa 1800-luvun ranskalaisesta kirjallisuudesta – ja nyt takaisin Pariisiin, missä minusta on tarkoitus tulla 2000-luvun flâneuse. Aloitan noilta yhdeksännen kaupunginosan bulevardeilta, joilla joskus marssi orastava porvaristo.

Ihmetyksekseni löydän vain hieman kaikuja Baudelairen ja Balzacin kuvaamasta maailmasta. Maailmanlaajuisten brändien kaupat kimaltelevat takorautaparvekkeiden alla, niiden ohitse kiiruhtavat pariisilaiset eivät kohota katsettaan puhelimestaan.

Lannistumatta käännyn Boulevard Haussmannille ja suuntaan kohti Gallerie Vivienneä, yhtä Pariisin kuuluisista passages eli käytävistä, lasilla katetuista ostosgallerioista. Harvat rakennelmat tuovat mieleen 1800-luvun niin kuin nämä.

Galleriat muodostavat lähes yhtenäisen väylän pääkaduilta Montmartren taiteilijakortteleihin, ja aikanaan ne olivat paikkoja, joissa ihmiset, kuten tavaratkin, saattoivat olla esillä. Toisin sanoen ne ovat flanöörin luonnollinen ympäristö.

Galerie Viviannen lasikaton alla viivyttelen kirja-antikvariaatilla valmiina harjoittamaan itse hieman flaneerausta. Näyteikkunoista näkyy vastapäisen kahvilan pöytien heijastus, joten voin tarkkailla karismaattista nuorta miestä ja moitteettomasti pukeutunutta, jonkin verran yli 40-vuotiasta vaaleaverikköä, jotka istuvat viereisissä pöydissä silmät näennäisesti kirjoissaan.

Katselen heidän heijastuksiaan, kun he vilkaisevat toisiaan vuoron perään, kun he hymyilevät. Kurotan kohti kirjaa, jotta voin heitä tirkistellessäni teeskennellä lukevani, ja tajuan liian myöhään, että olen avannut eroottisia alastonkuvia sisältävän niteen.

Käännähtäessäni takaisin he ovat laskeneet kirjat käsistään ja juttelevat. Lähtööni mennessä he jo nauravat. Tulen huomaamaan, että kaikilla Pariisin gallerioilla on oma tarinansa, joka on vasta puoliksi kerrottu siinä vaiheessa, kun kuljen niiden lävitse.

Kuuluisassa Passage des Panoramasissa, jossa Zolan Nana-romaanin nimihenkilö, kurtisaani, tapaa rakastajiaan, kertomus saattaa jäädä tilaisuuksilta huomaamatta. Huomaan tietyn ikäisen, siniseen sifonkiin ylipukeutuneen naisen istuvan suoraselkäisenä 1800-lukulaisen julkisivun omaavan ravintolan terassilla.

Hän tuntuu odottavan jotakuta. Kukaan ei tule. Käytävän toisella puolella harvinaisten postimerkkien liikkeessä iäkäs omistaja istuu yksin kassakoneensa ääressä vaalien tartarpihviä ja lasilista punaviiniä. Ehkä hän on leski, joka on tottumaton yksinäisyyteen – tai hän on voinut syödä illallisensa näin jo 65 vuoden ajan.


Spontaani yheislauluhetki Brasserie de L'Isle Sain Louisissa, kuva vuodelta 1993.
Kuva: Peter Turnley


Jos bulevardit ja galleriat edustavat kahta näyttämöä ville spectaclessa eli viihteen kaupungissa, joksi Pariisia on sanottu, kolmas näyttämö on tavaratalo, jota Balzac kutsui ”suureksi esillepanon runoelmaksi”. 1800-luvulla tällaiset kekseliäät liikkeet olivat enemmän kuin paikkoja, joista saattoi ostaa ruokaa; niissä nähtiin ja näyttäydyttiin, ne olivat catwalkeja, joilla vertailtiin pukeutumisen vaihtoehtoja.

Tapaan lapsuusajan ystäväni James Geistin – pariisilaisen oikeustieteen opiskelijan, jolla on ranskalais-algerialaiset sukujuuret – Pariisin vanhimmassa tavaratalossa Le Bon Marchéssa, joka innoitti Zolan seurustelua ja viettelystä käsittelevää romaania Naisten paratiisi.

James sanoo, että vaikka Printemps ja Galeries Lafayette ovat tunnetumpia, jäänteitä vanhasta Pariisista löytää paremmin Le Bon Marchésta, kauempaa turistilaumoista. Tänään on täydellinen päivä flaneerata, hän ilmoittaa.

Soldes eli hallituksen määräämät alennusmyyntiajat ovat käynnissä, joten kaikki pariisilaiset, rikkaat ja köyhät, lähtevät ostoksille – ja katsomaan, ketkä muut ovat ostoksilla. ”Kaikella on symbolista merkitystä”, James sanoo. ”New Yorkissa tai Lontoossa suurin merkitys on merkillä.”

Hänen mukaansa täällä erot ovat hienovaraisempia: käsilaukun tikkaus, huivin kuvio – ne kaikki muodostavat monimutkaisen visuaalisen kielen, jonka avulla pariisilaiset kommunikoivat. Kun laskeudumme hissillä naisten osastolle, missä katon lasimaalausten läpi siivilöityvä valo valaisee rautaisia pylväitä, James osoittaa tyypillisiä pariisilaisia hahmoja.

On mies, jonka hän tunnistaa dandyksi trendikkäältä Maraisin alueelta. Tällä on pitkä parta, seilorinpaita ja turkoosi huivi. Hänen lähellään kaljuuntuva liikemies metsästää pukua yhdessä äitinsä kanssa, rikkaan lesken, jonka huulet ilmaisevat paheksuntaa.

”Mutta maman, tämä ei ole niin hyvä kuin Saint Laurentin puku!” mies marisee kulkiessamme ohitse. ”Ota se vain”, äiti äyskähtää. Sitten James näkee varsinaisen kohteemme. Noin 155-senttisenä, virheettömästi raidoitetussa tukassaan ja iättömiksi kosteutettuine kasvoineen hän edustaa menneiden aikojen täydellistä pariisitarta.

Hänen eleetön Hermèsin laukkunsa ja korkeavyötäröiset housunsa kertovat hänen asemastaan seitsemännen kaupunginosan matriarkkana. Pariisin perityn varallisuuden linnake. Hän kulkee kaupan lävitse, poimii ja laskee käsistään huiveja,
paitoja, kenkiä, etsiessään sitä tavaraa, joka sitoo hänen asunsa kokonaisuudeksi.

James nauraa. ”Pariisissa jopa vapaa-ajanvietto on taitolaji”, hän sanoo. Seuraavana päivänä James kuljettaa minut Café de Floreen, joka sijaitsee Boulevard St. Germainilla. Siinä missä oikean rannan bulevardit olivat 1800-luvun flanöörien tärkeimpiä kohteita, Boulevard St. Germainin kahviloiden terasseista tuli ensimmäisen maailmansodan aikana täysi-ikäiseksi tulleen, kahviloissa notkuneen kadotetun sukupolven henkinen koti.

Floren art deco -tyylinen sisustus toivotti aikoinaan tervetulleeksi Jean-Paul Sartren, Simone de Beauvoirin ja Albert Camusin kaltaisia älykköjä. Nykyään Flore – samoin kuin sen naapuri ja kilpailija Les Deux Magots – on Jamesin mukaan turistipaljoudesta huolimatta yhä yksi kaupungin erinomaisista tarkkailupaikoista.

Heti saavuttuamme löydämme ”näytelmämme”. Kolme kuusikymppistä herrasmiestä, joiden vatsat pullistelevat puvuntakkien alla, lukevat sanomalehtiä pöydän ympärillä. Päätämme, että he ovat täydellisiä kohteita, sillä he hallitsevat omaperäisyyden ja itsetietoisuuden välisen herkän tasapainon, joka on niin tärkeä tässä esiintyjien kaupungissa.

Cockerspanieli möyryää heidän jaloissaan etsien voisarvien tähteitä. Sen omistaja, valkopartainen mies, räpsäyttää Caliphe-nimistä koiraa sanomalehdellä nenälle, jotta se ei ahnehtisi, ja ilmoittaa sitten lähtevänsä.

”Je vais lire mon roman”, ’aion lukea romaanini’. Hän nousee jaloilleen ja sanoo tovereilleen hyvästit. Hän ehtii bulevardia viiden askelen päähän, kun näemme hänen kohauttavan olkapäitään, kääntyvän takaisin ja palaavan paikalleen ilman mitään selityksiä.

Caliphe hyppää ylös vallatakseen viereisen tuolin. Mies pitää hovia vielä kaksi tuntia. Hänen tovereitaan lähtee; lisää ilmaantuu. Meidän takanamme nuori mies, jolla on varhain valkeaksi muuttunut tukka ja kilpikonnankuorisankaiset silmälasit, nojautuu heitä kohti, salakuuntelee.

Aivan kuten mekin. Kun hän ottaa esiin kamerapuhelimensa ottaakseen vähäeleisesti valokuvan, James kuiskaa: ”No siinä on todellinen flâneur.” Hillitsemme naurumme. Mutta pian ystäväni vakavoituu. Flânerie on enemmän kuin huvittelua,
hän sanoo.

”Se on filosofia, ihanne. Ihmisten katseleminen on meille pariisilaisille tapa päästä pois omista ajatuksistamme ja muistaa, että muut ovat olemassa.”

Hänen puhuessaan näemme vilauksen Le Bon Marchéssa näkemästämme patriisinaisesta. Hänen asunsa on täsmälleen samanlainen kuin edellisenä päivänä, sillä erotuksella, että siihen on lisätty kiiltävä hopeinen rannekoru. Hän kohtaa Jamesin katseen, ja luulen, että hetken verran hän hymyilee.


Pariisissa suudelma on enemmän kuin suudelma - se on jaettu hetki kaupungin tarinaa.
Kuva: Peter Turnley

Yksi Baudelairen kuuluisimmista runoista on A une passante, Ohi kulkeneelle naiselle, joka kertoo hetkellisestä yhteydestä naiseen, jonka runon puhuja huomaa ja sitten kadottaa väkijoukkoon. En tiedä, mihin riennät, et, mihin
lähtenen; ah, sinua olisin rakastanut, sinä tiesit sen! (Suomennos: Yrjö Kaijärvi) Kun jatkan Pariisin kaduilla vaeltelemista, Baudelairen pidättäytyminen kummittelee mielessäni.

Huomaan meneväni maailmaan, joka ei ole vain peräisin Balzacin ja Zolan romaaneista, vaan koostuu myös keskeneräisistä katkelmista, joiden alkuja ja loppuja en koskaan tule tuntemaan. Viimeisenä päivänäni vierailen yhden
esikuvani, Oscar Wilden viimeisellä leposijalla.

Wilden teennäisyyttä ja esiintymistä käsittelevät esseet saivat minut rakastumaan ajatukseen ville spectaclesta. Hänen sfinksimäinen hautamuistomerkkinsä Père Lachaisen hautausmaalla on lasin takana, niin monet ihailijat ovat suudelleet sitä, että sen pinta on alkanut rapistua.

Turistien saapuessa ja lähtiessä huomaan nuoren, mustiin pukeutuneen naisen, joka jää muista jälkeen. Katson, kun hän istuu, luonnostelee, katsoo muistomerkkiä. Huomaan hänen tummat silmälasinsa, hänen kuparinpunaisen huulipunansa, sen miten hän huokaisee helpotuksesta aina, kun ohitse kulkeva opaskierroksen ryhmä poistuu. Kun nousen ylös lähteäkseni, hän seisauttaa minut.

”Madame!” Hänen englantinsa on pysäyttävää. ”Pidän kovasti mekostanne.” Hän nyökkää hautaa kohti. ”Olen varma, että hänkin olisi pitänyt siitä kovasti.”

Vasta silloin katson alas hänen luonnoslehtiöönsä. Siinä on hänen näkemyksensä Oscar Wilden muistomerkistä, ja sen vieressä näen kuvan itsestäni.

Readers Digest Valitut Palat

Osallistu keskusteluun!