Wien viettelee

Sofa SaveriWalkVibrolegs

Wien viettelee

Luo: 08/30/2012 - 14:35

Mozartin, lipizzanhevosten ja sacherkakun kotikaupunki on täynnä nähtävää ja koettavaa.

Café Sperl, kirjoittajan lempikahvila.
Kuva: 
Getty Images/Look

Käytännöllisistä kengistä huolimatta hänen tuimailmeisillä kasvoillaan näkyy merkkejä jatkuvasta hienoisesta rasituksesta. Hän on pitkälti yli viidenkymmenen. Hänen kätensä notkahtavat jokaisen tarjottimen painosta. Mutta kun hän puhkeaa harvinaiseen hymyyn, vilpitön ilo valaisee hänen kasvonsa. Hänen nimensä on Annelies, ja hän, ei Mozart, Beethoven tai edes keisarinna Sisi, symboloi minulle Itävaltaa. Annelies työskentelee tarjoilijana Café Sperlissä Gumpendorfer Strassella. Sperlistä on tullut tukikohtani ja Anneliestä ankkurini.

Minulla on Wienissä yksinkertainen tavoite: elää mahdollisimman paljon paikallisten tapaan. Keskustassa sijaitsevan hotellihuoneen sijaan olen valinnut huoneiston kaupungin reuna-alueelta. Olen huomannut, että mitä vähemmän eristäydyn ympäristöstäni, sitä rikkaampia kokemuksia saan. Mutta ensin minun on täytettävä jääkaappini.

Teen sen ihanan virheen, että lähden kauppaan nälkäisenä – enkä olisi voinut valita torikojuja vilisevää Naschmarktia paremmin. Tuoretta kalaa ja makkaraa, lämpimiä leipiä ja kylmiä lihoja, juustoja, vastapuristettuja mehuja ja lukemattomia erilaisia valkosipuli-, juusto- tai paprikatäytteisiä oliiveja myyvät kauppiaat kilpailevat huomiostani. Turkkilaiset siirtolaiset leikkaavat vartaasta lampaansiivuja ja ihmiset kokoontuvat yhteen, juovat olutta ja ryystävät ostereita. Näkymä jatkuu monen Wienzeile-kadun korttelin verran.


Viinietikkalajitelma Naschmarktilla
Kuva: Picture-Alliance/Keystone

”Täältä me ostamme ruokamme”, Daniela Bammer sanoo. ”Tämä on paikallisten suosima tapaamispaikka.” Daniela ja hänen miehensä Erwin pitävät kojua, jossa on esillä yli 60 erilaista viinietikkalaatua, jotka Erwin on itse valmistanut. ”Erwinin isoisä pystytti tähän kojun vuonna 1929. Me olemme torin vanhimpia perheitä.” Daniela nappaa pipetin ja tarjoaa minulle maistiaisiksi erilaisia etikkalaatuja yksi toisensa jälkeen.

”Jokainen laatu käy 3–5 vuotta. Viinietikka on Erwinin intohimo.”

Hieman tuonnempana joudun hapankaalimiehen piirittämäksi. Leo Strmiska on vaikuttava herrasmies, jolla on avoimet kasvot ja suorasukainen lähestymistapa. Kahden täpötäyden käymistynnyrin takaa hän kertoo minulle hapankaalista enemmän kuin koskaan kuvittelin voivani tietää siitä. Kun Leo on jo puoliksi paljastanut vanhan sukureseptin (”paista sipulien kera oliiviöljyssä, lisää pekoni, keitä, kunnes muuttuu läpikuultavaksi…”), ajatukseni alkavat harhailla. ”Keskittykää”, hän komentaa minua. ”Kirjoittakaa se muistiin.”

Hän ojentaa minulle puoli kiloa hapankaalia muovipussissa, ja minä suuntaan kohti ykkösen ratikkaa. Kuulemma raitiovaunujen ykkös- ja kakkoslinjoja ovelasti yhdistämällä saan tehtyä samanlaisen Wienin rengastien (Ringstrassen) kiertoajelun kuin wienervalsseja soittava turistiraitiovaunukin.

Vuodesta 1865 punavalkoiset raitiovaunut – ensin hevosvetoiset ja sitten sähköllä toimivat – ovat hallinneet Wienin katuja ja levittäneet linjaverkostojaan tämän kahden miljoonan asukkaan kaupungin ylle. Leveällä Ringstrassella näen ykkösen ratikan puupenkiltä ensi kertaa Wienin maineikkaan oopperatalon, Hofburgin palatsin uljaan julkisivun ja puutarhat sekä parlamenttitalon. Kuljettuani täyden ympyrän hyppään kyydistä Volkstheaterilla, josta nousen raitiovaunuun numero 49, ja kuuden minuutin päästä olen kotiovellani.

Wienissä on 23 kaupunginosaa, jotka levittäytyvät ensimmäisen alkuperäisen osan ympärille. Olin asettunut seitsemänteen kaupunginosaan, Spittelbergiin. Se on vanhaa tehdasaluetta, joka viime vuosisadalla täyttyi kaupoista, ravintoloista, gallerioista ja toimistoista. Internetistä löytämäni väliaikainen koti sijaitsee entisessä silkkitehtaassa, ja siinä on puulattiat, leveät ikkunat ja korkea katto.

Laskettuani ostokset keittiötasolle palaan kadulle ja heittäydyn kaupungin keskustan vietäväksi. Aloitan Habsburgien keisarillisesta Wienistä, josta käsin hallittiin suurta osaa Euroopasta vuosina 1273–1918, ja Hofburgin palatsikompleksista. Kuljen valtavien pihojen poikki, keisari Fransin ja Joosef II:n monumenttien ja hevoskärryjen ohi Michaelerplatzilla sijaitsevalle ovelle. Siellä seuraan, kuinka Espanjalaisen ratsastuskoulun (Spanische Hofreitschule) valkoiset lipizzanhevoset harjoittelevat kristallikruunujen alla, korinttilaispylväiden ympäröimänä ja Straussin, Mozartin ja Chopinin musiikin säestyksellä klassista kouluratsastusta lennokkain askelin.


(Oikealla) Ernst Bachinger, hiljattain eläkkeelle jäänyt Espanjalaisen ratsastuskoulun johtava ratsastusvalmentaja aamuharjoituksissa
Kuva: Catherine Karnow

Kaksi kertaa viikossa nähtävien esitysten keikaileva kurinalaisuus ei ole juuri muuttunut 430 vuoteen, mikä edustaa tuota vanhan maailman ylväyttä, jota Wien vielä tänäkin päivänä käyttää hyväkseen. Esitykset ovat usein loppuunmyytyjä, mutta eräs kauppias oli vihjaissut minulle aamuharjoitusten olevan kaikille avoimia. Katselen, kuinka ratsastajat kuiskivat huolitelluille ratsuilleen ja harjoittelevat vähäeleisiä liikkeitä. Näky on oppitunti kärsivällisyydestä ja tarkkuudesta.

”Näiden hevosten sukujuuret ovat 1700-luvulla”, kertoo Alena Skrabanek, joka on työskennellyt koulussa seitsemän vuotta.

Vastapäätä sijaitseviin talleihin tutustuminen paljastaa, millaista hemmottelua nämä supertähdet saavat osakseen. Jokaisella oriilla on oma yksityinen pronssikoristeinen pilttuunsa, jossa juomapaikan virkaa tekee marmorilähde, ja oma räätälöity ruokavalionsa. Lisäksi ne saavat lihaksia rentouttavaa infrapunahoitoa. Kaikki lomailevat myös joka vuosi kolme kuukautta maaseudulla. ”On tärkeää, että hevoset pysyvät hyvällä mielellä”, Alena selittää.

Tallien vieressä kapeat, mutkittelevat kadut vievät kohti goottilaista mestariteosta, Stephansdom-katedraalia, ja sen keskustan ylle kohoavaa 136-metristä tornia. Kävelytiet kuhisevat elämää. Mozart asui lähistöllä, mukulakivikujan yläpuolella; hänen nuuskarasiansa ja suoneniskentälansettinsa ovat muiden esineiden ohella esillä asunnossa, jossa hän sävelsi Figaron häät.


Stephansdom-katedraali
Kuva: Picture-Alliance/Keystone

Vain kivenheiton päässä Seilerstättellä sijaitsee tyylikäs ja leikkisä Haus der Musik. Ryntäilen sen interaktiivisesta näyttelystä toiseen: etsin kartalta ne 68 paikkaa, joissa Beethoven asui 35 Wienin vuotensa aikana, ja seuraan kuuntelupisteillä hänen kuulonsa heikkenemistä. Valitsen sähkönoppaa heittämällä nuotit omaan valssiini. Ja virtuaalisessa kapellimestarihuoneessa astun korokkeelle suuren interaktiivisen ruudun eteen, nostan tahtipuikkoani ja johdan virtuaalisia smokkipukuisia Wienin filharmonikkoja Mozartin tahdissa.

Johtamiseni on epävarmaa ja soitto katkonaista ja kömpelöä. Jo muutaman tahdin jälkeen virtuaalinen orkesteri lopettaa soittamisen ja takarivin pasunisti nousee seisomaan. ”Kestämme kaikenlaista”, hän toteaa minulle ruudulta, ”mutta tuo oli liikaa jopa meille.” Astun nolona alas korokkeelta ja ojennan tahtipuikon vuoroaan odottavalle 12-vuotiaalle tytölle. Seuraan, kuinka hän nousee korokkeelle ja johtaa sulavasti kamarimusiikkikappaleen. Virtuaalinen orkesteri nousee yksimielisesti ylös ja antaa aplodit nuorelle kapellimestarilleen.

Tarvitsen suklaata. Löydän sitä lyhyen kävelymatkan päästä upeasta Hotel Sacherista, missä kuuluisa sacher-kakku on saanut alkunsa. Kyseinen kakku, jonka reseptiä on varjeltu visusti sukupolvien ajan, on tuottoisaa bisnestä, sillä 360 000 tuollaista täyteläistä ja tummaa kaunokaista myydään ja lähetetään maailmalle joka vuosi. Siemailen vahvaa wieniläistä kahvia ja maistelen tuota tuhtia, kitkeränmakeaa kakunpalaa punaisella damastikuviolla vuoratussa Rote Barin salongissa ja katselen kadun toisella puolen sijaitsevaa kuuluisaa oopperataloa. Keisarillinen Wien tuntuu miltei käsin kosketeltavalta.

Löytämäni Wien on aidoimmillaan perinteisissä kahviloissa eli Kaffeehauseissa. Kahvi on ollut tärkeä osa wieniläistä kulttuuria jo 1600-luvulta lähtien. Kaupungissa oli 1900-luvulle tultaessa yli 600 kahvilaa, ja ne ovat yhä olennainen osa wieniläisten elämää. Kahvilat ovat aina tupaten täynnä ja palvelu on usein hidasta. Tarjoilijat ovat vuoroin happamia, vuoroin ihastuttavia. Kahvi on vahvaa ja jälkiruokia on runsaasti.

Käyn päivän aikana useassa kahvilassa. Keskustassa haistelen boheemin Café Alt Wienin tunnelmaa ja nautiskelen lähistön Café Diglasin loistosta. Ajattelen syvällisiä ajatuksia Sigmund Freudin kantapaikassa, Café Korbissa, ja seuraan päivän leivonnaisten valmistusta rokokookahvila Café Demelissä, ”keisarillisessa ja kuninkaallisessa hovikonditoriassa”.

Mutta vasta kun löydän Café Sperlin, joka perustettiin 1880 ja josta tuli jugendajan ihmisten kokoontumispaikka, tunnen löytäneeni kodin Wienistä. Alkuperäiset seinäpaneelit ja verhoillut penkit ovat yhä tallella. Sanomalehtiä on levitetty vanhan biljardipöydän päälle. Ylisuuret ikkunat sopivat ihanteellisesti wieniläisten tarkkailuun: kahdesti näen pukumiehen harppovan ohi täydessä meikissä ja korvakoruissa.


Topfenkuchen, makea juustokakku Café Sperlissä
Kuva: Catherine Karnow

Täällä Annelies, tuo vaikuttava tarjoilijatar, lämpenee hitaasti minulle. Näyttää siltä, että mitä enemmän lorvin, hörpin teetä ja unelmoin, sitä enemmän hän alkaa pitää minusta. Kun kysyn, kuinka kauan hän on työskennellyt Sperlissä, hän hymyilee ja koskettaa olkapäätäni. ”Olen ollut täällä 30 vuotta. Liian kauan.”

”Ei hassumpi paikka olla ’liian kauan’.”

Annelies punnitsee vastaustani. Hitaasti hän nyökkää. ”Ehkä ei.”

Wienin menneisyyden vanhoillinen arvokkuus on herättänyt minussa kunnioitusta ja joidenkin paikallisten erikoisuus tuottanut minulle huvia, mutta Café Sperlissä istuessani, uudelleen täytetty teekuppi kädessäni ja iltapäivän lipuessa eteenpäin minun ei tarvitse nähdä yhtään nähtävyyttä eikä tavata yhtään ihmistä. Minulla ei ole kiire minnekään – lorvailen vain tyytyväisenä kuin paikallinen.

NATIONAL GEOGRAPHIC TRAVELER -LEHDESTÄ (MARRAS/JOULUKUU 2011), © 2011 NATIONAL GEOGRAPHIC SOCIETY, WASHINGTON, D.C., YHDYSVALLAT

Osallistu keskusteluun!