Riehan monet kasvot

Riehan monet kasvot

Luo: 10/26/2009 - 17:30

Pukuloisto ja upeat naamiot valtaavat talvisin Venetsian kadut ja sillat. Karnevaaleilla jokainen voi paeta arkea ja nauraa kuolemalle.

Puisella sillalla seisovat Romeo ja Julia ovat kultaisissa asuissaan kuin patsaita.
Kuva: 
JOANNA JA BŁAZEJ STANISŁAWSKI

Venetsiassa talvi on erilainen kuin pohjoisessa. Tuntuu kuin kesä olisi vain nokosilla. Tammikuinen taivas hohtaa sinisenä, ja aurinko alkaa paistaa huoneeseeni jo aamuvarhaisella luukuttomista ikkunoista. Kuulen kirkonkellojen lyöntien välissä kahden gondolieerin vaihtavan kuulumisia veneissään, jotka he ovat kiinnittäneet kanavan reunaan aivan ikkunani tykö.

Kaupungilla ihmiset puikkelehtivat pikku aukioille asetettujen pöytien välissä. Turistit ovat piirittäneet Rialton sillan, yhden Venetsian arkkitehtuurin symboleista. He ylittävät jalkaisin lukemattomia pienempiä siltoja tai liikkuvat gondoleilla. Ränsistyneiden palatsien nuhjuiset julkisivut reunustavat kaupungin läpi mutkittelevaa Canal Granden pääkanavaa. Sillä liikennöivät vesitaksit ja -bussit ovat tupaten täynnä.

Karnevaalien kohokohta on vasta kuukauden päästä, mutta kaikki tuntuvat jo nyt suuntavan kohti Pyhän Markuksen toria, Dogen palatsia ja Pyhän Markuksen kirkkoa.

Naamiot 


Osa naamiaisperinteestä pohjautuu Italiassa 1500-luvulla syntyneeseen improvaatioteatteriin.
Kuva: JOANNA JA BŁAZEJ STANISŁAWSKI

Pysähtelen vähän väliä päästääkseni ohi hahmoja, joiden värikkäisiin renessanssi- tai barokkipukuihin on haettu mallia 1600-luvun venetsialaispuvuista. Leveitä hameita, sulkatöyhtöhattuja. Jokaisella on kädessään peili, joka heijastelee kasvot kätkevää naamiota.

Venetsiassa on aina ollut naamioita. Niiden liikkumattomat ja välinpitämättömät piirteet symboloivat kuolemaa, jonka venetsialaiset ovat kautta vuosisatojen yrittäneet torjua hilpeydellä ja naurulla. Naamiot tarjoavat ihmisille myös tilaisuuden salata henkilöllisyytensä – ja elää kaksoiselämää. Niiden avulla venetsialaiset saattoivat ennen ylittää sosiaalisen aseman ja sukupuolen asettamat rajat. Ylimysnainen saattoi irrottautua etiketin kahleista ja ottaa kevytkenkäisen hupakon roolin, palvelustyttö sai kerrankin pukeutua hienon naisen asuun.


Roolileikkiin ei aina vaadita naamiota, sillä henkilöllisyytensä voi kätkeä myös suoraan iholle maalattavalla maskilla.
Kuva: JOANNA JA BŁAZEJ STANISŁAWSKI

Naamioiden valmistajat eli mascheraiot olivat keskiajalla merkittävä ammattiryhmä. Heillä oli jopa oma virallinen yhdistyksensä eli ammattikuntansa. Naamioita tehtiin nahasta, paperimassasta ja posliinista, ja erityisen suosittuja ne olivat karnevaalien aikaan.

Näen naamioita kaikkialla. Huomaan mustan hahmon valkoisessa naamiossa Dogen palatsin kaarikäytävien edessä. Kultainen olento lepää bysanttilaisen pilarin päällä. Vihreät höyhenet ja kullanväriset naamiot koristavat kellotornin edessä seisovaa pariskuntaa. Hahmo, jonka naamiossa on valkoista ja kultaa, mietiskelee neljää tetrarkkia eli ruhtinasta esittävän kiviveistoksen edessä – tai ehkäpä se esittää Rooman keisarin Konstantinus Suuren poikia, kuten jotkut arvelevat. Veistos on tuotu Konstantinopolista ja muurattu kirkon seinään. Korkealla kivimiesten yläpuolella näkyy neljä antiikkista kreikkalaista pronssihevosta, jotka koristivat aikoinaan Itä-Rooman pääkaupungin kilpa-ajoareenaa hippodromia.

Rakkautta ja rikoksia

Naamiaisten loistosta kerrotaan monissa lähteissä. Osa naamiaisperinteistä pohjautuu Italiassa 1500-luvulla syntyneeseen commedia dell’arte -improvisaatioteatteriin, joka kuvasi eri kansankerrosten välisiä vastakohtaisuuksia. Esitysten naamioituneet perustyypit heijastelivat venetsialaisen yhteiskunnan moninaisuutta.

Näitä tyyppejä olivat esimerkiksi neuvokas ja helposti rakastuva palvelija Harlekiini monivärisessä asussaan ja mustassa naamiossaan, naisten perässä juokseva vanha, hapan ja äveriäs kauppias Pantalone, kaunis ja ovela palvelustyttö Colombina värikkäässä asussaan ja mustassa naamiossaan, yleensä Pantalonen tottelematon tytär Rosaura sekä lemmenkipeä rakastaja Florindo.

Naamiaisissa tyyppejä on kuitenkin paljon enemmän. Jo 1200-luvulta peräisin olevissa asiakirjoissa mainitaan yli sata erilaista asua ja naamiota. Niitä olivat esimerkiksi tarocchi eli asut, joiden avulla naamioiduttiin tarot-korttien hahmoiksi. Hahmoja koristivat myös erilaiset kabbalistiset symbolit.


Kerran vuodessa kaikki on mahdollista ja vain mielikuvitus on rajana.
Kuva: JOANNA JA BŁAZEJ STANISŁAWSKI

Suosituin naamio on kolkon näköinen valkoinen volto, jonka alkuperä ulottuu vuosisatojen taakse. Koruttomuudestaan huolimatta se tekee luultavasti suurimman vaikutuksen kaupungissa vieraileviin. Ainakin niin kävi minulle, kun kohtasin yöllä pimeällä kujalla mustaan viittaan, kolmikolkkahattuun ja voltoon pukeutuneen miehen. Siinä asussa tehtiin monia murhia Venetsian tasavallan aikana – äänettömästi, tikarilla, pimeän laskeuduttua.


Kokovalkoista volto-naamiota käytetään monenlaisten asujen kanssa.
Kuva: JOANNA JA BŁAZEJ STANISŁAWSKI

Ikivanhat juuret

Karnevaalit juontavat juurensa jo antiikin Kreikasta. Ne liitetään viinin jumalan Dionysoksen ja hänen irstailevan seurueensa kunniaksi vietettyihin Dionysia-juhliin. Rooman valtakunnassa vastaava juhla oli Saturnalia, jossa Dionysoksen korvasi Bacchus ja isännät ja orjat vaihtoivat paikkaa.

Juominkien perinne jatkui antiikin jälkeenkin. Keskiaikaiset kaupungit muuttuivat tyystin toisenlaisiksi karnevaalien aikaan. Silloin ihmiset tekivät asioita, jotka olivat vakiintuneiden moraalikäsitysten ja jopa uskonnon määräysten vastaisia. Virallisesti papisto tuomitsi villin menon, mutta salli sen silti kaikessa hiljaisuudessa jatkua.

Remuaminen oli ihmisten tapa purkaa vuoden mittaan kertyneitä jännitteitä. Karnevaalien aikana kaikki olivat vapaita murtamaan raja-aitoja, jotka olisivat muulloin olleet ehdottoman ylittämättömiä. Laskiaisviikon tuhkakeskiviikon koittaessa lurjusten päälle sitten ripoteltiin tuhkaa. Alkoi paasto, sovituksen aika.

Sana karnevaali on nykyään useimmissa kielissä laajentunut tarkoittamaan mitä tahansa värikästä kansanjuhlaa, mutta Venetsiassa (samoin kuin Brasilian Rio de Janeirossa, Ranskan Nizzassa, Saksan Kölnissä ja Espanjan Lazassa) se viittaa yhä Dionysian ja Saturnalian perinteisiin. Karnevaaliperinne on vanha, mutta ei katkeamaton. Se katkesi lähes kahdeksi vuosisadaksi vuonna 1797, kun Napoléon Bonaparte valloitti Venetsian kauppatasavallan ja kielsi tämän julkisen ilonpidon. Karnevaalit herätettiin henkiin vasta 1970-luvun lopulla.


Karnevaaliaikaan arkinen muuttuu juhlavaksi ja kuka tahansa voi olla ruhtinas.
Kuva: JOANNA JA BŁAZEJ STANISŁAWSKI

Siitä pitäen Venetsian värikkäät naamiaishuvit ovat alkaneet heti joulun jälkeen ja jatkuneet monta viikkoa, sydäntalven yli. Karnevaalit päättyvät laskiaistiistaina pidettäviin tanssiaisiin Pyhän Markuksen torilla, joka on yhtä valtava kuin kuuluisakin.

Kuljen pitkin Canal Granden rantaa ja näen Romeon ja Julian seisomassa puisella kävelysillalla. Brokadia ja silkkiä, kullanväriset vaatteet, kultainen ruusu kädessä ja kullanväriset naamiot. Mitä salaisuuksia, ajatuksia ja toiveita ne mahtavatkaan kätkeä.

Kirjoittaja työskentelee Puolan tiedeakatemian arkeologian ja etnologian instituutissa sekä kirjoittaa lehtiartikkeleita matkoistaan.

Osallistu keskusteluun!