Nykyään tuntuu kuin surua olisi alettu pelätä. Onnellisuutta, myönteistä ajattelua ja itseluottamusta on korostettu niin paljon, että meiltä on vaarassa unohtua, miten tärkeä osa ihmisenä olemista on oppia käsittelemään myös vaikeita asioita.
Toki myönteisten tunteiden kanssa on mukavampi ja helpompi elää, mutta on täysin normaalia joutua toisinaan voimakkaan surun valtaan tai olla epätoivoinen, epävarma tai pettynyt. Näiden tunteiden avulla opimme asioita itsestämme, ja ilman niitä emme tietäisi, mitä onni on.
Kaikki kuitenkin riippuu siitä, mitä onnellisuus mielestämme tarkoittaa, joten aloitetaan ihan alusta.
Kreikkalainen filosofi Aristoteles opetti aikanaan, että ihanteellisen elämän perustana on eudaimonia, onnellisuus. Aristoteles ei kuitenkaan tarkoittanut aistinautintoja eikä todellisuudesta vieraantunutta elämää, joka perustuu harhakuvitelmaan siitä, että asiat ovat (tai niiden pitäisi olla) paremmalla tolalla kuin ne itse asiassa ovat. Aristoteleen onnellisuuskäsitys on lähempänä sitä, mitä me kutsumme täydeksi elämäksi kuin sitä usein mukavuudenhaluista, nautintoihin perustuvaa tunnetta, jota kutsumme onnellisuudeksi. Aristoteelle eudaimonia tarkoitti terveen järjen mukaista elämää, päämäärän saavuttamista, kansalaisvelvollisuuksien täyttämistä, hyveellistä elämää, yhteyttä ympäröivään maailmaan sekä etenkin rakkauden ja ystävyyden tuomaa rikkautta.
”Rakkauden ja ystävyyden tuomaa rikkautta”? Rakkaus ja ystävyys eivät suinkaan ole pelkkää laulua ja leikkiä, sen tietää jokainen. Ihmissuhteet voivat tuottaa suurta tyydytystä ja saada meidät tuntemaan itsemme kokonaiseksi, mutta ne ovat pohjimmiltaan sekavia, arvaamattomia ja aiheuttavat usein pettymyksiä, ahdistusta ja surua enemmän kuin mikään muu elämässä. Juuri siksi ihmissuhteista voi oppia niin paljon.
Apeana ja synkkänä elämä tuntuu kurjalta ja epäreilulta. On siis helppo ymmärtää, miksi ihminen sellaisina hetkinä pitää onnellisuutta sopivana tavoitteena elämässä tai peräti ”luonnollisena” olotilana. Silloin kuitenkin unohtuu tärkeä totuus ihmisenä olemisen kokemuksesta: suru on yhtä aito tunne kuin onnellisuus. Ilon ja riemun hetkissä ja jopa ajoittaisessa, syvemmässä tyytyväisyyden tunteessa on järkeä vain siksi, että ne poikkeavat niin huomattavasti kokemistamme pettymyksistä, kärsimyksistä tai surusta tai ihan vain niistäkin hetkistä, jolloin koemme olevamme ansassa arjen rutiineissa.
Kun kuulen vanhempien sanovan, että heille riittää, kunhan heidän lapsensa vain ovat onnellisia, mieleni tekisi kysyä: Sitäkö te heille vain haluatte? Niin tunneköyhää elämääkö toivotte lapsillenne? Ettekö halua, että he oppivat kohtaamaan pettymyksiä, epäonnistumisia ja jopa epäoikeudenmukaisuutta? Kun ihminen kokee äkillisen ja järkyttävän muutoksen – avioeron, läheisen kuoleman, työttömyyden, vakavan sairauden – hän ahdistuu ja stressaantuu, suree ja voi jopa joutua paniikkiin. Kun muutokset koskevat koko yhteiskuntaa, samat reaktiot koetaan laajemmassa mittakaavassa: ahdistus ja yleinen turvattomuuden tunne leviää kulkutaudin tavoin.
Kun ajattelee läntisen pallonpuoliskon viime aikoina kokemia mullistuksia, ei ole ihme, että olemme kaikki hiukan pois tolaltamme: olemme uudistaneet avioliittokäsityksen (ja moni meistä on luopunut siitä kokonaan), muuttaneet perhe-elämän luonteen, kutistaneet syntyvyyden ennätysmäisen alhaiseksi, kokeneet kansainvälisen talouskriisin jälkimainingit, syventäneet kuilua rikkaiden ja köyhien välillä sekä kirjoittaneet työmarkkinatilastot uusiksi (etenkin naisten työllisyyden ja osa-aikatyön osalta). Tieto- ja viestintätekniikan vallankumous on temmannut meidät mukaansa ja muuttanut täysin tavan, jolla elämme ja teemme työtä. Se on myös määritellyt uudella tavalla yksityisyyden ja identiteetin käsitteet etenkin nuorten parissa.
Kuten Alvin Toffler 40 vuotta sitten ennusti enteellisessä teoksessaan Hätkähdyttävä tulevaisuus, kaikki nämä elämäntapaamme häiritsevät muutokset ovat lisänneet ahdistuneisuutta (ja mielialalääkkeiden kulutusta) ja aiheuttaneet kalvavaa voimattomuuden ja elämänhallinnan menettämisen tunnetta. Vaarana on, että tilanne vain pahenee, jos painotamme liikaa myönteistä ajattelua ja liian vähän sitä, miten elää rohkeasti, hyväntahtoisesti ja suorastaan ylväästi kaiken muutoksen keskellä.
Pahoin pelkään, että jopa onnellisuus voi pian saada uuden merkityksen hallinnan tarpeemme myötä: vaarana on, että alamme pitää onnellisuutta oireena tai merkkinä siitä, että elämä on hallinnassa, mikä vuorostaan tarkoittaa, että surullisuus olisi oire päinvastaisesta – ikään kuin ihminen voisi valita onnellisuuden ja surullisuuden väliltä.
Toki on parempi ajatella myönteisesti kuin kielteisesti. Realistinen ajattelu on kuitenkin vieläkin suositeltavampaa, ja realistinen ihminen voi myöntää, että elämän rikkaus on juuri valon ja varjon vaihtelussa. ”Koeta piristyä!” sanomme toisillemme, mutta miksi meidän pitäisi piristää ihmistä, joka on alakuloinen tai suree menetystä tai pettymystä? Olen Marcel Proustin kanssa samaa mieltä siitä, että toivumme kärsimyksestä vain kokemalla sen täytenä.
Useimmat kertovat kokeneensa, että merkittävä henkinen kasvu syntyy tuskasta ja kärsimyksestä, ei mielihyvästä. Kun meidän siis on syytä olla surullisia, ei pidä ryhtyä kiireesti käsittelemään surua, pettymystä tai ahdistusta. Onni vierailee yleensä luonamme nopeina purskahduksina, mutta synkemmät tunteet tarvitsevat aikaa tehdäkseen tehtävänsä.
Hugh Mackay on australialainen psykologi ja sosiologi.
Lue lisää
