Ihmeelliset lemmikit

Luo: 06/22/2012 - 02:07
Addthis: 

Surffaava koira, sankarikissa ja muut ihmeelliset lemmikit.

Bugsy surffailee omistajansa David Yewin kanssa.
Kuva: 
Tim Tadder

Koirakamu

MAINOS, SISÄLTÖ JATKUU ALLA
MAINOS PÄÄTTYY

Waikiki Beachillä loikoilevat turistit kääntyvät kahteen kertaan katsomaan nelijalkaista surffailijaa, mutta paikalliset asukkaat eivät räpäytä silmäänsäkään. He tunnistavat sen paikalliseksi legendaksi, kahdeksanvuotiaaksi mopsiksi nimeltä Bugsy, jonka sen omistaja David Yew on opettanut lainelautailemaan.

Yew sai ajatuksen kävellessään rannalla Bugsyn kanssa. He osuivat lainelautailijapatsaan kohdalle, ja Yew nosti koiransa lainelaudalle ottaakseen siitä kuvan. Asetelma näytti niin luonnolliselta, että Yew halusi viedä asian astetta pidemmälle. Pian he jo surffailivatkin kahdestaan.

Kaksikon lauta on 11-jalkainen, kumipäällysteinen longboard. ”Bugsy saa siitä paremman otteen”, Yew sanoo. Tosin mopsia haittaa, vaikka se välillä veteen lipsahtaakin. Se rakastaa vettä ja ui niin hyvin, että Yewin on vaikea pysyä perässä.

Bugsy ei ole aina ollut yhtä reipas. Yew, joka on koulutukseltaan lääkäri, löysi Bugsyn kaksitoistaviikkoisena löytökoiratarhasta. Kaksi päivää uuteen kotiinsa saapumisen jälkeen mopsi sairastui kennelyskään, joka johti keuhkokuumeeseen.

Yew vei pennun kiireesti eläinsairaalaan, missä sitä hoidettiin teho-osastolla niin kauan kuin Yew kykeni maksamaan sen hoidon. Bugsy tarvitsi kuitenkin vielä hoitoa, joten Yew rakensi sille oman teho-osaston asuntoonsa. Hän antoi sairaalle pennulle suonensisäisiä antibiootteja ja hengitettäviä lääkkeitä. Bugsy selvisi.

Siitä lähtien lääkäri ja koira ovat olleet erottamattomat. ”Bugsyn hengen pelastaminen loi välillemme ehdottoman luottamuksen”, Yew sanoo. ”Se tietää, että pidän siitä huolen, tapahtuipa mitä tahansa.”

Kaksikko käy surffaamassa viikoittain, ja he ovat kokeilleet yhdessä muitakin jännittäviä lajeja, kuten laskuvarjohyppäämistä. Kun Yew meni viime vuonna naimisiin hammaslääkäri Aimee Kimin kanssa, smokkiin puettu Bugsy toi sormukset alttarille tyynyn päällä selässään.

Laskuvarjohypyt Bugsy ja Yew ovat morsiamen vaatimuksesta lopettaneet. Entä onko surffilauta ripustettu naulaan? Ei varmasti ole. Yew sanoo: ”Haluan koirani kokevan saman elämänilon, jonka minäkin koen.”

Tasaista ratsastusta


Bailee Stengerin epilepsia väistyy, kun hän ratsastaa Rockylla.
Kuva: Paul Ruhter/Billings Gazette

Kastanjanruskeassa ruunassa, jolla on valkoinen sukka ja valkoinen piirto turvassaan, oli pitelemistä. Rocky aiheutti välillä vaikeuksia kokeneillekin ratsastajille. Sen omistaja Suanne Stenger Wordenista Montanasta kuvaili sitä yliaktiiviseksi ja riehakkaaksi.

Stengerin viisivuotias tytär Bailee oli hyvin epätodennäköinen pari vallattomalle Rockylle. Tytöllä oli todettu epilepsia kolmevuotiaana, ja hän sai kymmeniä kohtauksia päivittäin. Bailee oli intohimoinen kilparatsastaja, mikä ei ole yllättävää perheessä, jossa kaikki ovat hevos- ja rodeoharrastajia. Baileen isoäiti kasvatti appaloosia ja käytti niitä näyttelyissä, Baileen isä oli ratsastanut härillä lukioaikoina ja Baileen äiti harrasti myös kilparatsastusta.

Kun Baileen hevonen Scooty sairastui eräissä kisoissa, pikkutyttö pyysi äidiltään lupaa ratsastaa Rockylla. Äiti ei aluksi pitänyt ajatuksesta. ”Pelkäsin, ettei hän saisi hallittua sitä”, Stenger kertoo. Mutta Baileen noustua satulaan Rocky muuttui kuin toiseksi hevoseksi. Se ravasi tasaisesti ja vastasi kiltisti pienen ratsastajansa avuihin. Sen levottomuus katosi.

Baileekin muuttui. Seuraavien kuukausien aikana, kun hän jatkoi Rockylla ratsastamista, hänen kohtauksensa vähenivät. Rockyn selässä Bailee pysyi rauhallisena.

Hevonen ja sen ratsastaja olivat niin samalla aaltopituudella, että toinen rauhoitti toista, jopa pelottavissa tilanteissa. Kerran suitsiessaan Rockya Bailee sai epilepsiakohtauksen ja alkoi kouristella hevosen etujalkojen välissä. Jotkut hevoset olisivat nousseet takajaloilleen tai jopa astuneet tytön päälle, mutta Rocky seisoi hievahtamatta paikallaan. Itse asiassa se seisoi Baileen yllä kuin olisi vartioinut tätä, kunnes Stenger saapui tyttärensä avuksi.

Tammikuussa 2007 Bailee kävi aivoleikkauksessa, jonka tarkoituksena oli vähentää epilepsiakohtausten määrää. Kesäkuuhun mennessä hän oli parantunut jo niin paljon, että halusi päästä kilpailemaan Rockylla Montanaan. Kaksikko voitti palkintoja kahtena päivänä peräkkäin.

Tytön ja hevosen välinen side vain vahvistuu vuosi vuodelta. ”Se tietää, että olen pieni enkä voi ottaa vastuuta asioista”, nyt jo kaksitoistavuotias Bailee sanoo. ”Joten se ottaa ohjat ja me vain annamme mennä.”

Siivousintoilija


”Paige rakastaa temppujen oppimista", sanoo sen omistaja Lauren Girard.
Kuva: Tamara Reynolds

Varhain eräänä aamuna Fairfaxissa Virginiassa leikkisä bordercollie Paige kiipeää nukkuvan omistajansa Lauren Girardin sänkyyn. Se herättää emäntänsä tapansa mukaan asettamalla tassunsa 25-vuotiaan Girardin päälle. Sitten koira nappaa peitonkulman suuhunsa ja vetää peiton pois Girardin päältä. Girard avaa nauraen silmänsä.

Girard, joka työskentelee kemistinä Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston eläinlääketieteenosastolla, on kiireinen nainen. Onneksi Paige auttelee häntä monin eri tavoin. Koira kerää Girardin pyykit pesua varten ja kantaa ne suussaan pesukoneeseen. Syönnin jälkeen se kantaa astiat Girardille tiskaamista varten. Paige jopa purkaa ostokset ostoskasseista: ensin se avaa jääkaapin oven ripaan kiinnitetyn pyyhkeen avulla ja nostelee sitten ruuat kaappiin. Nakkeja sen on tosin joskus hieman vaikea vastustaa.

Girard löysi Paigen netti-ilmoituksesta kolme vuotta sitten. Kun kahdeksanviikkoinen pentu tuli taloon, se piti opettaa sisäsiistiksi ja kouluttaa tottelemaan komentoja. Girard ilmoitti sen tottelevaisuuskoulutukseen, missä pentu sai parhaimmat arvosanat. Ei kestänyt kauankaan, kun se osasi jo mennä maahan ja kieriä. Koira piti harjoituksista niin paljon, että se käytännöllisesti katsoen aneli vaikeampia tehtäviä. Se oppi nopeasti keräämään käskystä lelut lattialta ja viemään ne lelulaatikkoon. ”Paige on älyttömän viisas ja energinen”, Girard sanoo.

Kiireisen päivän jälkeen nukkumaanmenoaikaan Paige jopa peittelee itsensä. Se hyppää petiinsä, asettuu siihen makaamaan, tarttuu peiton kulmaan ja kierittelee itsensä sen sisään kuin suuren räiskäleen täytteeksi. Seuraavana aamuna Paige herättää Girardin jälleen töihin. Koira on kouluttanut emäntänsä hyvin.

Höyhenpeitteinen ystävä


Jeff Guidryn valkopäämerikotka Freedom osoittaa hellyyttä omistajalleen.
Kuva: Ann Chase

Vasta lentämään opettelevan valkopäämerikotkan poikasen siivet olivat murskautuneet, ja se oli täynnä täitä ja näki nälkää. Se oli löydetty golfkentältä, todennäköisesti vahvempien sisarustensa pesästä työntämänä, ja tuotu Sarveyn villieläinhoitolaan Arlingtoniin Washingtoniin. Sen hoito oli annettu nykyään 56-vuotiaan vapaaehtoistyöntekijä Jeff Guidryn vastuulle. Pari tuntui kiintyvän välittömästi toisiinsa. ”Halusin heti auttaa sitä”, Guidry muistelee.

Lentokyvytön kotka yleensä kuolee, mutta tämä poikanen ei suostunut antamaan periksi. Guidry pesi sen ja ruokki sitä pehmeällä ruoalla putken kautta. Myöhemmin hän alkoi syöttää sille rottia, lohta ja viiriäisiä Sarveyn villieläinten ruokakomerosta. Kotkaneito selviytyi, vaikka ei tulisikaan koskaan lentämään. Guidry nimesi sen Freedomiksi (suom. vapaus).

Guidry koulutti linnun hyväksymään nahkaisen jalkanauhan, joka kiinnitti kotkan hänen hansikoituun käteensä. He vaeltelivat metsissä villieläinhoitolan ympärillä ja Skagit Riverin ympäristössä.

Kaksi vuotta Freedomin pelastamisen jälkeen Guidry löysi kaulastaan kyhmyn, joka osoittautui kolmannen asteen non-Hodgkinin lymfoomaksi. Kun hän valmistautui kemoterapiaan, eräs hänen ystävänsä kertoi hänelle visualisoinnista – tekniikasta, jossa potilas keskittyi positiiviseen mielikuvaan paranemisen edistämiseksi. Guidry loi mielessään kuvan Freedomista. Kahdeksan kuukautta diagnoosista lääkäri julisti hänet terveeksi.

Samana päivänä Guidry palasi villieläinhoitolaan ja oli lähdössä kävelemään metsään Freedomin kanssa. Kun hän alkoi pukea kotkalle valjaita, se levitti siipensä ja kietoi Guidryn pään näyttävästi siipiensä suojaan. Ele on linnuille hyvin epätavanomainen, eikä Freedom ollut koskaan ennen tehnyt niin.

Freedom ja Guidry kiertelevät nykyään kouluilla ja kokouksissa maan luoteisosissa opettamassa villieläinten suojelua – ja kertomassa tunnesiteestä, joka voi syntyä ihmisten ja lintujen välille.

Suojeleva pentu


Dominic Wiederin suojelijansa Joben kanssa.
Kuva: Tamara Reynolds

Maaliskuun 11. päivänä Wiederinien kodissa Omahassa Nebraskassa kajahti sireeninomainen ulvahdus. Teresa Wiederin, 41, kuuli perheen vizsla-rotuisen koiran Joben juoksentelevan puulattialla ja tömäyttelevän makuuhuoneen oveen. Jobe työnsi oven auki, tarttui Wiederinin ranteeseen ja veti häntä kohti olohuonetta, missä hänen 19-vuotias poikansa Dominic makasi nojatuolissa ja haukkoi henkeään allergiakohtauksen kourissa. Jobe tarrasi hampaillaan pojan puseroon ja veti tämän alas sohvasta. Wiederin antoi nopeasti Dominicille epinefriiniruiskeen, ja hänen miehensä vei pojan sairaalaan.

Kun Dominic näki Joben ensi kerran, hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka tärkeäksi koira hänelle muodostuisi. Ajaessaan kotiin kesätöistä vuonna 2008 Dominic huomasi maantiellä vaeltavan mustan, heikon näköisen koiran. Vaistomaisesti hän pysäytti auton ja avasi matkustajanpuoleisen oven. Koira kapusi autoon hänen viereensä.

Kotiin päästyään Dominic kysyi vanhemmiltaan, saisiko hän pitää kulkurin. Wiederin ja hänen aviomiehensä eivät olleet kovin innostuneita asiasta – varsinkaan, kun eläinlääkäri kertoi koiran tutkittuaan, että sen kylkiluut olivat poikki, häntä oli murtunut, sillä oli heisimato ja kystia silmien ympärillä. Selkää pitkin kulkeva valkoinen raitakin oli itse asiassa huonosti umpeutunut haava, eikä koira ollut edes musta, vaan pelkästään likainen.

Kylvyn jälkeen lian alta paljastui upea, ruosteenpunainen turkki. Eläinlääkärin vakuutettua koiran vaivojen olevan parannettavissa Dominicin vanhemmat antoivat periksi. Poika nimesi vizslan Jobeksi Raamatun Jobin mukaan ja hoiti sen terveeksi.

Jobe saisi pian mahdollisuuden maksaa palveluksen takaisin – monenkertaisesti. Neljää kuukautta myöhemmin Dominic sai ensimmäisen allergisen kohtauksensa istuessaan grilliravintolassa ystäviensä kanssa. Dominicille nousi syödessä ihottuma eikä hän pystynyt hengittämään. Myöhemmin syyksi paljastuivat grillauskastikkeessa olleet mausteet. Hänet kiidätettiin ensiapuun. Teini-ikäinen poika sai pian kuulla, että muun muassa tomaatit, pähkinät, maissi, paprika, riisi ja kissan hilse kuuluivat aineisiin, jotka saattoivat turvottaa hänen kurkkutorveaan ja vaikeuttaa hänen hengitystään. Sen jälkeen Dominic on ehtinyt saada jo yli sata hengenvaarallista kohtausta.

Nykyään Jobe vahtii omistajaansa. Vizsloille tyypilliseen tapaan se on lempeä, herkkä ja suojeleva ja pysyttelee Dominicin läheisyydessä öin ja päivin. Koira vaistoaa, milloin pojalla on hätä. ”Voin olla rauhallinen”, Dominicin äiti sanoo, ”koska Jobe vahtii Domia.”

Dominic itse sanoo asian selkeämmin: ”Minä pelastin sen, ja nyt Jobe pelastaa minut.”

Parantaja pyörillä


”Scooterin vamma ei ole sille mikään ongelma", sanoo eläinlääkäri ja omistaja Betsy Kennon.
Kuva: Tamara Reynolds

Mustavalkoinen, selkänsä murtanut kissanpentu makasi pittsburghilaisen eläinlääkärin Betsy Kennonin tutkimuspöydällä. Asiakas oli kiirehtinyt tuomaan pennun Kennonille sen jälkeen, kun hänen siperianhuskynsa oli kantanut kissan suussaan kotiin. Koiran omistaja oli kauhuissaan, koska luuli lemmikkinsä aiheuttaneen kissan vammat. Kennon ei kuitenkaan löytänyt kissasta hampaanjälkiä tai pistohaavoja. Hän oli varma, että koira oli pelastanut kissanpennun eikä vahingoittanut sitä.

Kennonin mielestä kissa oli kuitenkin toivoton tapaus. Moni eläinlääkäri olisi lopettanut niin pahoin vahingoittuneen eläimen, mutta Kennon ei voinut tehdä sitä. Kissanpennun kirkkaat silmät ja surkea nau’unta olivat voittaneet hänet puolelleen. Pennulla ei ollut kaulapantaa eikä mikrosirua, joten 56-vuotias Kennon päätti pitää sen.

Hän rokotti pennun ja antoi sille ruokaa. Pikkuinen kissapoika ei voinut liikuttaa takajalkojaan, mutta alkoi pian vetää itseään eteenpäin etujaloillaan. Eläinlääkäri nimesi kissan Scooteriksi ja otti yhteyttä yritykseen, joka valmisti kävelyapuja vammautuneille eläimille. Scooter hyväksyi hienosti uuden kulkupelinsä.

Kennon oli vakuuttunut, että hänen kissanpentunsa voisi jakaa sinnikkään optimisminsa muiden kanssa. Hän vei Scooterin koekäynnille Harmarvillen kuntoutussairaalaan terapiakissaksi. Scooterin ensimmäinen asiakas oli iäkäs, halvaantunut nainen, joka ei ollut puhunut kenellekään kahteen päivään. Scooter hyppäsi Kennonin sylistä sängylle, kierähti potilaan viereen ja käpertyi hiljaa kehräten tämän poskea vasten. Nainen katsahti Scooteria. ”Kisuli”, hän mumisi ja alkoi jutella kissalle.

Kennon kääntyi ällistyneenä terapeuttiin päin ja näki kyynelten valuvan tämän poskia pitkin. Kissa oli saanut aikaan pienen ihmeen.

Nykyään Scooter työskentelee kymmenisen tuntia kuussa halvauksista ja vammoista toipuvien potilaiden kanssa. Yhä uudelleen ja uudelleen Kennon näkee kissansa tuovan toivoa ja lohtua ihmisille. Kuten yksi potilas, jonka jalka oli amputoitu, sanoi: ”Jos se pystyy siihen, niin pystyn minäkin.”

Osallistu keskusteluun!