Leijonakuiskaaja

Leijonakuiskaaja

Luo: 04/09/2015 - 13:30

Eläintieteilijä Kevin Richardsonilla on ainutlaatuinen kyky ymmärtää leijonia. Hän on ottanut tehtäväkseen pelastaa tämän mahtavan, mutta uhanalaisen kissapedon.

Kuva: 
The Associated Press/Denis Farrel/CP

Etelä-Afrikan koskematon savanni levittyy Kevin Richardsonin edessä. Hän avaa savannille johtavan portin, ja aika tuntuu pysähtyvän. Kaskaiden siritys lakkaa. Kaikkialla on hiljaista lukuun ottamatta kuivan ruohon rasahtelua hänen kenkiensä alla. Yhtäkkiä ilma alkaa väreillä, ja ruohotasangon yli kiitää puoli tonnia puhdasta voimaa ja lihasta. Leijonaparin liike on niin sulavaa, että näyttää kuin ne virtaisivat osana savannia. Richardson ei ehdi edes varautua, kun kissapedot muksauttavat häntä päähän ja kaatavat hänet kumoon.

”Bobcat! Gabby!” hän lepertelee. ”Tulkaahan tänne, senkin karvapallerot!”

Leijonat kierähtävät hänen päälleen kuin leikkisät kissanpennut. Viimeisten 17 vuoden aikana näky on tullut miljoonille katsojille tutuksi uutisista ja luonto-ohjelmista – näky siitä, kun maapallon yksi pelätyimmistä petoeläimistä hyökkää t-paitaan ja shortseihin pukeutuneen Richardsonin kimppuun. Juuri kun katsojat alkavat pelätä pahinta, uhkaava hyökkäys muuttuu helläksi jälleennäkemiseksi. Mikään määrä YouTube-videoita ei kuitenkaan vedä vertoja paikan päällä koetulle esitykselle. Leijonat tuoksuvat savannilta ja kuolemalta. Ne eivät ole mitään lemmikkejä vaan kesyttämättömiä villieläimiä. Richardsonilla on kuitenkin selittämätön kyky vedota niiden pehmeään puoleen.

Vastaavaa on nähty ennenkin, ja lopputulos on aina sama: niin Krokotiilimiehen, harmaakarhuharrastaja Grizzly Manin kuin viihdyttäjäkaksikko Siegfried & Royn ura on päättynyt joko kuolemaan tai loukkaantumiseen, kun heidän ystävinään pitämänsä eläimet ovat hyökänneet heidän kimppuunsa. Richardson on tuntenut Bobcatin ja Gabbyn pennusta lähtien ja vakuuttaa, ettei häntä voi verrata kovaonnisiin kollegoihin. Toki hän ymmärtää riskit. ”Valehtelisin tai olisin päästäni sekaisin, jos väittäisin, että touhuni on vaaratonta”, hän toteaa samalla kun Bobcat hieroo kuonoaan hänen kaulaansa vasten.

Eläinten käyttäytymistieteen asiantuntijoiden mielestä Richardsonin touhussa ei ole päätä eikä häntää. Vallitsevan käsityksen mukaan leijonat ovat luonteeltaan arvaamattomia, ja vaikka ne vaikuttaisivat kuinka säyseiltä tahansa, niihin ei voi luottaa. Kovinta kritiikkiä Richardson saa puistonvartijoilta. Partiovuorojensa aikana he joutuvat usein silmätysten suurten kissapetojen kanssa, mistä voi kehkeytyä vakavia vaaratilanteita. Botswanan ja Etelä-Afrikan rajalla sijaitsevan Kgalagadin kansallispuiston vartija oli kaksi ja puoli vuotta sitten lähellä päästä hengestään, kun leijona nappasi häntä jalasta ja repi hänet auton lavalta alas. Mashatun luonnonsuojelualueella Botswanassa työskentelee 27-vuotias puistonvartija Mosa Masupe, jolle leijonahyökkäysten uhka on niin ikään arkipäivää. Alueella elää nimittäin useita leijonalaumoja. Hän on seurannut Richardsonin uraa vuodesta 2000 lähtien, kun media alkoi ensimmäisen kerran uutisoida ”leijonakuiskaajasta”. Monien puistonvartijoiden tavoin Masupe on varma, että on vain ajan kysymys, milloin leijonat hyökkäävät Richardsonin kimppuun. ”Jonain päivänä hän kuolee niiden kynsiin”, Masupe sanoo.

Vuonna 2001 Tsavo-niminen leijona humautti valtavalla tassullaan päin Richardsonin kasvoja, minkä seurauksena hänen nenänsä murtui. Arvet juovittavat hänen käsivarsiaan ja jalkojaan.  Kaulavaltimo voi puhjeta pienimmästäkin hellyydenosoitukseksi tarkoitetusta näykkäisystä. Tällöin Richardsonin kohtaloksi jäisi kuolla savannilla verenhukkaan ilman toivoa avusta. ”En osaa olla huolissani, sillä tämä on meidän arkeamme”, Richardsonin vaimo Mandy sanoo. Pariskunta on ollut yhdessä13 vuotta, ja heillä on kaksi lasta. ”Kevin on touhunnut leijonien parissa jo ennen kuin tapasimme. Hänellä on niin intohimoinen suhtautuminen työhönsä, että se suorastaan tarttuu.” Toden totta. Mandy toimi monta vuotta miehensä imagokonsulttina ja auttoi tätä tämän karskin maineen luomisessa. ”Ovatko nämä leijonat käyttäytyneet jotenkin arvaamattomasti tai vaarallisesti?” Richardson kysyy. ”Minulla ei ole mitään syytä lyödä tai alistaa niitä. Ne ovat ystävällisiä ja seurallisia kavereita.”

Kenties. Mutta voiko villieläimiä kuvailla ystävällisiksi, kun emme mitenkään voi tietää, mitä niiden mielessä liikkuu?

Vai oliko eteläamerikkalainen kirjailija J.M. Coetzee sittenkin oikeassa kirjoittaessaan, että ”rajaton on se kyky, miten syvästi voimme asettua toisen elävän olennon asemaan”? Jos Richardsonilta kysytään, ainakaan leijonien empatiakyky ei tunne rajoja.


Supersankari vasten tahtoaan. Richardsonin on pysyttävä leijonakuiskaajan roolissaan saadakseen kiinnitettyä ihmisten huomion Afrikan uhanalaisiin kissapetoihin.
Kuva: The Associated Press/Denis Farrel/CP

Richardson kutsuu itseään itseoppineeksi eläintieteilijäksi, mutta hän on paljon muutakin. Hän on kanava villin luonnon ja sen olemassaoloa uhkaavien tekijöiden välillä. Maatalous vie jatkuvasti elintilaa vapaana luonnossa eläviltä leijonilta: 75 prosenttia eläinten luonnollisesta elinympäristöstä on muutettu laidunmaaksi. Maanviljelijät tappavat vuosittain satoja leijonia näiden käytyä heidän karjansa kimppuun. Lisäksi paikalliset asukkaat salametsästävät leijonia, sillä yhden leijonan lihan ja luiden myymisestä pimeillä markkinoilla saa noin 4300 euroa, mikä vastaa heidän vuosipalkkaansa. Leijonan luita käytetään yleisesti tiikerinluujauheen korvikkeena Aasiassa myytävässä tiikerinluuviinissä, jonka luvataan lisäävän elinvoimaa ja suorituskykyä. Tiikerinluuviini on suosiossa Kiinan räjähdysmäisesti kasvavan keskiluokan keskuudessa, ja yhden pullollisen hinta voi kohota huutokaupassa jopa 18 000 euroon asti.

Leijonakanta on romahtanut pahasti. Vuonna 1950 Afrikan savanneilla vaelsi vapaana yli 200 000 leijonaa, mutta viimeisimpien arvioiden mukaan määrä on laskenut 35 000:een. Kansainvälisen luonnonsuojeluliitto IUCN:n uhanalaisuusluokituksessa laji määritellään vaarantuneeksi. Luonnonsuojelubiologi Stuart Pimm Duken yliopistosta Pohjois-Carolinasta tutkii työkseen uhanalaisia lajeja ja kuvailee leijonien tilannetta erittäin kriittiseksi. Ravintoketjun huipulla olevan petoeläimen tuhoaminen horjuttaisi luonnon tasapainoa, minkä lisäksi leijonien ajaminen sukupuuttoon olisi yksinkertaisesti eettisesti väärin. ”Jokainen tapettu laji kertoo aika paljon meistä ihmisistä ja kyvyistämme hoitaa tätä planeetta. Jokainen voi itsekseen miettiä, millaisen maailman haluaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen perintönä jättää.”

Richardson huomauttaa, että niin huonosti kuin vapaana elävien leijonien asiat ovatkin, vangittujen lajitovereiden tilanne ei ole yhtään parempi. Pahinta on, että suurin osa Etelä-Afrikan leijonista elää nimenomaan vankeudessa: maassa on noin 3000 vapaata ja yli 5000 vangittua leijonaa. Jälkimmäisiä kasvatetaan teuraaksi kuin porsaita. Suurin osa vankeudessa elävistä leijonista varttuu tiloilla, missä turistimassat maksavat avokätisesti päästäkseen ihastelemaan suloisia pentuja. Puolivuotiaina pennut saavat uuden tehtävän: turistit maksavat jopa 600 euroa niin sanotusta leijonakävelystä, jossa he pääsevät leijonanhoitajan ja leijonan kanssa ohjatulle kävelykierrokselle savannille. Kun leijonat vuoden kuluttua alkavat olla täysikasvuisia ja menettäneet pentumaisen viehätysvoimansa, niistä revitään vielä viimeinen rahallinen hyöty irti tarhametsästyksessä. Toisin sanoen turistit pääsevät korvausta vastaan ampumaan leijonia aidatulla alueella. Vuonna 2007 kaikkiaan 16 394 ulkomaista turistia tappoi Etelä-Afrikassa arviolta 46 000 eläintä. Maan hallitus pitää tarhametsästystä elinkeinona, jossa ”luonnonvaroja hyödynnetään kestävän kehityksen mukaisesti”. Erään raportin mukaan maasta vietiin vuosina 2001–2011 kaikkiaan 5892 kuollutta leijonaa, joista suurin osa oli tapettu tarhametsästyksessä.

Richardson tahtoo videoillaan ja nujuamisellaan leijonien kanssa osoittaa ihmisille ympäri maapalloa, että leijonat ovat eläviä, tuntevia olentoja eivätkä pelkkiä luonnonvaroja. Sitä mukaa kun hänen YouTube-videonsa saavat lisää katsojia, hän saa levitettyä sanaa vangittujen leijonien ahdingosta ja vaaroista, jotka uhkaavat vapaana elävää, alati kutistuvaa leijonakantaa. Totuus kuitenkin on, että leijonien kanssa painiminen on lastenleikkiä verrattuna niiden pelastamiseen.

Richardsonin karskista ulkonäöstä voisi olettaa hänen syntyneen metsässä. Todellisuudessa hänen juurensa juontavat johannesburgilaiseen, alemman keskiluokan asuttamaan Orange Groven lähiöön. Alueella kohosi aikoinaan sitruunatarhoja, mutta ne joutuivat jo kauan sitten väistymään pikkuruisille tonteille rakennettujen omakotitalojen tieltä.

Richardsonin ollessa kolmen neljän vanha hänen isänsä auttoi häntä hoitamaan pesästä pudonnutta linnunpoikasta. Kokemus teki poikaan syvän vaikutuksen, ja hän alkoi huolehtia myös muista linnuista. Seitsemänvuotiaana hän sai lempinimen Orange Groven lintupoika. Naapurit kantoivat Richardsonin perheen luo vähän väliä loukkaantuneita lintuja – kutojia, puluja, vaikertajakyyhkyjä –, ja Richardson antoi niille kodin koko ajan kasvavasta lintutarhastaan.

Kun Richardson oli varhaisteini-iässä, hänen isänsä kuoli. Hän alkoi rettelöidä, ryypätä ja varastella autoja. Hän jopa ajoi kolarin sisarensa autolla ja päätyi sen kanssa katolleen. Linnut eivät enää jaksaneet kiinnostaa häntä, joten eräänä päivänä hän laski ne vapaaksi. Hänen unelmansa oli ollut päästä opiskelemaan eläinlääketiedettä, mutta hän sai kiittää onneaan päästyään ylipäätänsä sisälle yliopistoon. Vielä suuremmalla onnenkantamoisella hän selviytyi kahden vuoden eläintieteen opinnoistaan ja suoritti psykologian ja anatomian kandidaatin tutkinnon. Hän teki töitä fysioterapeuttina ja sai lopulta pestin Johannesburgissa sijaitsevasta Lion Park -puistosta. Työtehtävät eivät olisi voineet Richardsonia vähempää kiinnostaa. Hän oli nimittäin menettänyt sydämensä puiston kahdelle leijonanpennulle, Taulle ja Napoleonille.

Kun Richardson näki pennut ensimmäisen kerran, hän sujahti sisälle niiden aitaukseen. Hän ei osaa selittää, miksi hän niin teki. Luultavasti testosteronilla ja näyttämisenhalulla oli näppinsä pelissä – olihan hän harrastanut esimerkiksi ratamoottoripyöräilyä ja lentokoneella lentämistä. Richardson otaksuu, että hänellä oli yhä isäänsä surevana tarve tuijottaa kuolemaa silmästä silmään ja päästä pelkojensa herraksi. Oli miten oli, aitaukseen meno tuosta noin vain oli tyhmänrohkeaa. ”Jo puolivuotias leijonanpentu on iso”, hän kertoo. ”Niillä kynsillä ja hampailla tekee pahaa jälkeä.”

Yksikään täysijärkinen eläintenhoitaja ei mene suljettuun tilaan täysikasvuisen leijonan kanssa ilman turvavarusteita. Richardson ei siitä välittänyt. Hän vietti pentujen kanssa kaiken liikenevän aikansa. Hän tutustui niihin ja seurasi vierestä, miten niistä kehittyi ensin jääräpäisiä nuorukaisia ja sitten vankkoja ja voimakkaita aikuisia. Sekä hän että puiston muut työntekijät havaitsivat, että hänellä oli kuudes aisti, jolla kommunikoida leijonien kanssa. Pyynnöstä hän sai leijonat kulkemaan vierellään ja kierähtämään selälleen rapsutettaviksi. Hänellä ei ollut tarvetta pakkokeinoille. Hän ei käyttänyt keppejä eikä pippurisuihkeita. Hän ymmärsi, että leijonat ovat hurjan seurallisia eläimiä, ja kun ne olivat hyväksyneet hänet laumansa jäseneksi, hänellä ei ollut mitään vaaraa. Ne olivat hänen ystäviään.

Ilmiö oli syntynyt. 22-vuotiaasta Richardsonista tuli Lion Parkin vetonaula. Turistit halusivat kokea palasen villielämää turvallisessa ympäristössä ja olivat haltioissaan hänen tempuistaan. Richardson kuitenkin käsitti, että niin kauan kuin hän korosti Taun ja Napoleonin suloista puolta, hän ylläpiti pentuturismia, jota harjoitettiin kilpailevissa puistoissa ja jonka takia varttuneista leijonista hankkiuduttiin eroon, kun ne eivät enää olleet tarpeeksi pieniä ja pörröisiä. ”Olin osa vallitsevaa ongelmaa”, Richardson toteaa.

Mikäli hän halusi oikeasti auttaa rakastamiaan eläimiä, hänen oli sekä pidettävä kiinni suosiostaan että opeteltava eroon suosionhalustaan. Hän alkoi suunnitella lähtöä Lion Parkista. Hän halusi perustaa oman puiston, missä vangituilla leijonilla olisi riittävästi tilaa vaeltaa vapaina koko loppuelämänsä.


Richardson poseeraa Thorin rinnalla päivää ennen White Lion -elokuvan ensi-iltaa vuonna 2010.
Kuva: The Associated Press/Denis Farrel/CP

Richardson kurvaa nelivedollaan hiekkateitä pitkin kohti Welgedachtin luonnonsuojelualuetta, joka sijaitsee 50 kilometriä pohjoiseen Etelä-Afrikan pääkaupungista Pretoriasta. Alue on yksityisomistuksessa ja käsittää 1200 hehtaaria kumpuilevaa savannia. Sieltä Richardson löysi kodin myös omalle villieläinten suojelualueelleen, Kevin Richardson Wildlife Sanctuarylle, joka lahjoitusten avulla avasi vuosi sitten ovensa. Lopultakin Richardsonilla on mahdollisuus pyörittää omaa puistoa oman näkemyksensä mukaisesti. Puiston kolmessatoista noin hehtaarin kokoisessa sähköaitauksessa elelee 26 eri-ikäistä leijonaa, joista moni on entisiä Lion Parkin asukkeja. Puistossa asuu leijonien lisäksi hyeenoita ja panttereita.

Richardson pysäköi autonsa ja astelee yhden aitauksen luo. Kaksi naarasleijonaa nimeltään Meg ja Amy ponkaisevat pystyyn, ja ei aikaakaan kun mies on maassa pitkin poikin. Richardson on tuntenut leijonasiskokset jo 11 vuotta. Kun hän jätti työnsä Lion Parkissa, ne myytiin leijonankasvattajalle, jolla oli jo ennestään liian paljon leijonia. Richardson pelkäsi, että Megin ja Amyn kohtalona olisi päätyä täytettyinä metsästyskauppaan, joten hän osti ne takaisin.

Megin ja Amyn tarina sai Richardsonin ymmärtämään, miten tärkeä hänen puistonsa on. Suojelualueen ulkopuolella leijonat olisivat todennäköisesti jääneet leijonien hengillä rahaa tekevien yritysten armoille. Turistit ovat valmiita maksamaan jopa 42 000 euroa täysikasvuisen urosleijonan ja 7200 euroa naarasleijonan ampumisesta. Richardson päätti alkaa taistella entistä kiivaammin tarhametsästyksen kieltämisen puolesta. Hän liittyi luonnonsuojelujärjestöihin, jotka pyrkivät suoraan vaikuttamaan Etelä-Afrikan hallitukseen. Lisäksi hän levittää tietoa tarhametsästyksestä erilaisten rahankeräystempausten ja sosiaalisen median avulla. Hän kiertää ympäri Etelä-Afrikkaa ja ulkomailla luennoimassa tarhametsästyksen karusta todellisuudesta. Lisäksi hän tekee yhteistyötä erilaisten luonnonsuojeluun erikoistuneiden kansalaisjärjestöjen kanssa. Niistä merkittävin on Protecting African Wildlife -järjestö, jolla on käynnissä aktiivisia yhteistyöohjelmia maanomistajien kanssa.

Vaarana on, että tarhametsästys on elinkeinona liian kannattava, että se saataisiin kitkettyä paikallisin voimin. Richardson ja kaikki eläintenystävät ympäri maailmaa odottavatkin nyt toiveikkaina Yhdysvaltain kala- ja riistaviranomaisten päätöstä siitä, luokitellaanko Afrikan leijona jatkossa uhanalaiseksi. Mikäli laji vuoden kestävän selvityksen jälkeen todetaan suojelua tarvitsevaksi, metsästäjät eivät saa enää ilman lupaa tuoda maahan leijonan osia. Päätös vaikuttaisi todennäköisesti myös CITES-sopimukseen, jolla säädellään uhanalaisten kasvi- ja eläinlajien kansainvälistä kauppaa. Pohdinnassa on nimittäin parhaillaan, siirretäänkö leijona CITES 1 -luokkaan, johon kuuluvat kaikkein uhanalaisimmat lajit.

”Leijonat kuuluvat tällä hetkellä CITES 2 -luokkaan”, Richardson selventää. ”Niiden metsästäminen ja osien vienti maasta on siis täysin laillista.” CITES 1 -luokkaan kuuluvien eläinten päiden, taljojen, lihan ja luiden tuonti CITES-sopimuksen allekirjoittaneisiin maihin on kiellettyä. Allekirjoittaneita maita on kaikkiaan 179. Niistä yksi on Yhdysvallat, josta suurin osa tarhametsästysasiakkaista saapuu. ”Uusi CITES-sopimus lopettaisi leijonien tarhametsästyksen siihen paikkaan”, Richardson sanoo.

Richardson ei tahdo, että hänen puistoonsa päätyy lisää leijonia. Pitkälti siitä syystä puiston naaraiden ei anneta tehdä pentuja. Hänen tavoitteenaan on vähentää vankeudessa elävien leijonien määrää. Sitä varten tarvitaan kansallisella tasolla toimivat leijonankasvatussäädökset, joilla vankeudessa elävää kantaa saadaan rajoitettua. Useat eri luonnonsuojelujärjestöt taistelevat asian puolesta. Yksi niistä on kansainvälinen eläinsuojelujärjestö Four Paws, jolla on Etelä-Afrikassa oma leijonien suojelualue.

Richardson nojaa Megiin, joka on kellahtanut kyljelleen. Hän rapsuttaa sen korvia. ”Kunpa turistit pysähtyivät hetkeksi miettimään, mitä suloisille leijonanpennuille aikuisena tapahtuu”, hän toteaa. ”Maksaisitko sinä pentujen paijaamisesta, jos tietäisit, että aikuisina ne päätyvät ammuttaviksi? Miltä se tuntuisi?”

Noin viikko ennen viime joulua sadekautta enteilevä voimakas myrsky kohosi Richardsonin leijonapuiston ylle. Myrskyssä kuoli salamaniskuun Thor-niminen valkoinen leijona. Nimensä se oli saanut viikinkien ukkosenjumalan mukaan. Leijona ehti esiintyä useissa dokumenteissa ja elokuvissa, joista tunnetuin on suurenmoinen White Lion. Elokuva teki Thorista tähden. Oli kuin luontokin olisi halunnut kunnioittaa leijonaa ja järjestänyt sille arvoisensa kuoleman.

Richardsonin ja Thorin yhteinen taival ei ollut ongelmaton. Viisi vuotta sitten parivaljakko oli erään elokuvan kuvauksissa. Aikataulu ja budjetti oli tiukka, minkä seurauksena Richardson komensi Thoria hyökkäämään kuvauksissa käytetyn mekaanisen leijonan kimppuun kerta toisensa jälkeen. Thorilla oli kuitenkin rajansa. 300 kilogrammaa painava kissaeläin loikkasi hämmästyttävällä vauhdilla Richardsonin kimppuun ja puri tätä käsivarteen juuri sen verran lujasti, että viesti meni perille.

Se oli Thorin keino muistuttaa Richardsonia siitä, että leijonat eivät ole mitään sirkuseläimiä. Mies oli ylittänyt ystävyyden ja hyväksikäytön välisen rajan. Richardsonia hävetti. Kului kokonaiset kolme vuotta ennen kuin Thor antoi leijonakuiskaajalle anteeksi ja murahtaen hyväksyi hänet takaisin ystäväkseen.

”En ole ikäissäni itkenyt niin paljon kuin Thorin kuoltua”, Richardson sanoo. Thor oli ylväs, itsenäinen ja oman arvonsa tunteva leijona. Kunnianosoituksena ystävälleen Richardson pyrkii siihen, ettei Welgedachtin luonnonsuojelualueella tapaisi ainuttakaan vangittua leijonaa sen jälkeen, kun viimeinenkin hänen omista leijonistaan on kuollut. ”En halua nähdä ainuttakaan leijonaa häkissä”, hän toteaa. ”Sinä päivänä kun kaikki leijonat saavat vaeltaa vapaina, tiedän meidän onnistuneen.”

 

Osallistu keskusteluun!