Kuukävely - Pieni askel ihmiselle - suuri harppaus ihmiskunnalle

Pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle

Luo: 07/18/2019 - 16:04

21.7.1969 rohkea astronautti teki historiaa ottaessaan ”pienen askeleen ihmiselle, mutta suuren harppauksen ihmiskunnalle.” 2019  Ensimmäisen kuukävelyn 50-vuotispäivän kunniaksi kirjailija James Donovan julkaisi aiheesta kirjan Shoot to the Moon. 
 

Kuva: 
Istock

Raketin laukaisu

Kolme avaruuspukuihin sonnustautunutta miestä saapui Floridassa sijaitsevaan Kennedyn avaruuskeskukseen 39A-laukaisualustalle auringon noustessa 16. heinäkuuta 1969. He nousivat hissillä ylös laukaisutorniin. Teknikot aloittivat astronauttien yksityiskohtaisen kytkemisen Saturn V -kantoraketin huipulla olevaan komentomoduuliin ja aluksen elämää ylläpitävään laitteistoon.

Teknikkotiimi varmisti kaikkien kytkinten olevan oikeassa asennossa ja kävi läpi kattavan tehtävälistan. Sitten he sulkivat luukun ja laskeutuivat maahan. Astronauttikolmikko oli yksin 36-kerroksisen, lähes 3,6 miljoonaa litraa polttoainetta sisältävän raketin huipulla.

Pilotti Michael Collins huomasi käyttövalmiudessa olevan keskeytyskytkimen olevan vaarallisen lähellä komentaja Neil Armstrongin puvun vasemmanpuoleista taskua. Vain yksi liikahdus laukaisisi pelastautumistornin kolme rakettia ja nykäisisi komentomoduulin ylöspäin irti alla olevasta rakennelmasta. Armstrongin jalan pieninkin liike voisi saada kytkimen jäämään kiinni taskuun ja keskeyttää koko tehtävän. Collins huomautti asiasta Armstrongille, joka veti taskunsa nopeasti, mutta rauhallisesti mahdollisimman kauas kytkimestä.

Laukaisua oli saapunut katsomaan lähes miljoona ihmistä, mukaan lukien yli 4 000 toimittajaa yli 50 maasta. Laukaisu näytettiin myös suorana televisiossa. Tuhannet veneet kelluivat rannikolla todistaakseen laukaisua. Joukossa oli myös noin 280 kilometrin päässä rannasta oleva Neuvostoliiton laivue, joka oli tullut tarkkailemaan Apollo 11 -alusta aina laukaisusta kiertoradalle siirtymiseen asti.

Komentomoduulin sisällä oli yllättävän hiljaista. Raketin moottorin jylinä tuntui paljon vaimeammalta tavallisten lentoon lähtevien matkustajakoneiden moottoreiden ääneen verrattuna. Avaruusalus tärisi noustessaan ilmaan ja sen ulommaiset moottorit pyörivät edestakaisin, jotta alus pysyisi tasapainossa ja suorassa.
Voima kasvoi tasaisesti raketin vauhdin kiihtyessä. Kaksi minuuttia ja neljäkymmentä sekuntia laukaisun jälkeen ja ensimmäisen vaiheen polton päättyessä miesten oma painoi tuntui nelinkertaiselta.

Kun raketti oli 72 kilometrin korkeudessa, astronautit nytkähtivät eteenpäin loppuun palaneen ensimmäisen rakettivaiheen tippuessa alas mereen. Toisen vaiheen viisi pienempää moottoria käynnistyivät ja kyyti tasaantui. 177 kilometrin korkeudessa toinen vaihe irtosi ja kolmannen vaiheen ainoa moottori käynnistyi. Nousu kiertoradalle oli kestänyt kaksitoista minuuttia.

Lennon aikana ilmenisi vähintään neljätoista vaaratilannetta, joiden aikana pitäisi tehdä nopeita päätöksiä tai varmistaa, että monimutkaiset mekanismit toimisivat sulavasti tehtävän onnistumisen takaamiseksi. Laukaisu oli niistä ensimmäinen. Seuraava kriittinen hetki oli poistuminen maan kiertoradalta kohti kuuta. Kolmannen vaiheen moottorin uudelleenkäynnistäminen viiden minuutin ja neljänkymmenenseitsemän sekunnin ajaksi kiihdyttäisi avaruusaluksen 39 039 kilometrin tuntivauhtiin, jonka avulla se pystyisi poistumaan maan kiertoradalta.

Poltto käynnistyi ongelmitta. Komentomoduuli tärisi ja sysäys painoi astronautit istuimiaan vasten. Sitten moottori sammui automaattisesti ja he olivat matkalla kohti kuuta.

Hetken kuluttua pilotti Michael Collins irrotti komentomoduulin kolmannesta vaiheesta. Kummallisen näköinen komento- ja kuumoduulista koostunut alus jatkoi matkaansa.

Seuraavaksi vuorossa oli passiivisen lämmönhallinnan käynnistäminen. Avaruuden tyhjiössä aluksen aurinkoisella puolella oli yli 130 lämpöastetta, mutta varjon puolella oli puolestaan 170 astetta pakkasta. Collins asetti sysäimet pyörittämään avaruusalusta hitaasti akselinsa ympäri 20 minuutin välein, jotta auringon lämpö jakaantuisi tasaisesti. Kuuta kohti matkaava Apollo 11 alkoi pyöriä hitaasti tavalla, jota astronautit vertaavat leikkimielisesti vartaassa pyörimiseen.

Kurssin asettamisen jälkeen kolmikko riisui avaruuspuvut ja jatkoi askareitaan lentosuunnitelman mukaisesti. Avaruudessa ei ole päivää tai yötä, mutta lentosuunnitelmaan kuuluvan aikataulun avulla miehet pystyivät nukkumaan ja heräämään normaalisti. He nauttivat painottomuudesta, eikä avaruussairauteen tai muihin vaivoihin liittyviä oireita ilmennyt.

Maapallon vetovoiman vaikutus heikkeni matkan edetessä ja aluksen 40 000 kilometrin tuntivauhti hidastui asteittain. Alus oli 55 000 kilometrin päässä määränpäästään saapuessaan kuun painovoimakenttään. Vauhti alkoi jälleen kiihtyä.

Kolmipäiväisen matkan jälkeen he olivat valmiita kohtaamaan uuden vaaran, eli kuun kiertoradalle siirtymisen. Heidän piti jarruttaa alusta, jotta kuun painovoima tarttuisi siihen ja vetäisi sen alas ellipsiradalle. Jos poltto olisi liian lyhyt, Apollo 11 kiertäisi kuun ja kääntyisi takaisin maapalloa kohti tai lähtisi ajelehtimaan auringon suuntaan. Jos poltto kestäisi liian kauan, alus törmäisi kuuhun hidastuneesta vauhdista huolimatta.

Alus liikkui kuun taakse, jolloin miehistön ja Houstonissa olevan lennonvalvonnan välinen radioyhteys katkesi. Collins syötti tietokoneeseen moottorin käynnistyskäskyn. Se käynnistyi ja paloi viisi minuuttia ja viisikymmentäseitsemän sekuntia. Aluksen vauhti hidastui juuri sopivasti ja se siirtyi 111–315 kilometrin päässä kuusta olevalle kiertoradalle. Poltto ja kiertoradalle siirtyminen onnistuivat lähes täydellisti.

Astronautit katselivat kuuta komentomoduulin ikkunoista lumoutuneina. Rosoinen ja harmahtava pinta oli täynnä eri kokoisia kraattereita. Kolme päivää maasta lähtemisen jälkeen he tunsivat jälleen liikkeen.
Alus liikkui kuun etupuolelle ja astronautti Buzz Aldrin sanoi: ”Se tulee näkyviin!”

”Mikä?” Collins kysyi.

”Maapallo. Näetkö sen?”

”Näen”, Collins sanoi. ”Kaunista.”

Sitten he kuulivat: ”Apollo 11, Apollo 11, kuuletteko? Loppu.”

”Kyllä, vallan mainiosti”, Aldrin vastasi ja vakuutti palautuneen radioyhteyden välityksellä lennonvalvonnalle polton olleen täydellinen. ”Kaikki näyttää hyvältä.”
 

”Pölyä nousee”


Avaruusalus kiersi täyden kierroksen kuun ympäri kahden tunnin välein. Miehistö kuvasi 35 minuutin pituisen suoran tv-lähetyksen samana iltana. Sitten he tekivät toisen polton laskeakseen aluksen alemmalle ja litteämmälle 100–122 kilometrin päässä kuusta sijaitsevalle kiertoradalle. Neil Armstrongin ja Edwin “Buzz” Aldrinin oli tarkoitus laskeutua kuuhun, joten he menivät tarkistamaan kuumoduulin kunnon. Sen jälkeen he yrittivät saada unta. Seuraavana päivänä olisi aika suorittaa matkan tärkein tehtävä.

Aluksen ulkopuolista toimintaa varten suunniteltuihin pukuihin pukeutuneet Armstrong ja Aldrin siirtyivät kuumoduuliin seuraavana aamuna. Collins jäi komentomoduuliin ja painoi kytkintä, jonka seurauksena kuumoduuli erkaantui ja alkoi leijua hitaasti poispäin. Armstrong laukaisi räjähdyspultit, jotta tehtävän aikana Kotkaksi kutsuttavan kuumoduulin laskeutumislaitteisto aktivoituisi. Jalat heilahtivat esiin ja lukkiutuivat paikoilleen lyhyen tärinän ja kilahduksen seurauksena.

Kotka ja Columbia-nimeä tehtävän aikana totteleva komentomoduuli lensivät lähekkäin ja Armstrong käänsi alusta yhden kierroksen, jotta Collins voisi tutkia sen Columbiasta käsin ja varmistaa kaiken olevan kunnossa. Seitsemän metriä korkea kuumoduuli oli kaksiosainen. Ensimmäinen oli laskeutumisvaihe, joka koostui käytännössä rakettimoottorista ja neljästä isosta nelijalkaisesta polttoainesäiliöstä. Toinen oli nousuvaihe, eli säiliöiden, laatikoiden ja antennien ympäröimä paineistettu ja rakettimoottorilla varustettu hytti, johon mahtui juuri ja juuri kaksi astronauttia.

Kuumoduulissa ei ollut istuimia, joten molemmat astronautit seisoivat kylki kyljessä hyttiin köytettyinä erilaisten ohjainten, mittareiden ja kytkinten keskellä.

Vartti erkaantumisen jälkeen maahan lennonvalvonnan kuukarttatutkan oikealle puolelle ilmestyi piste. Se oli Columbia, joka tuli esiin kuun pimeältä puolelta Kotkaa korkeammalla kiertoradalla. Muutaman minuutin kuluttua Kotka ilmestyi esiin kuun takaa noin 6 400 kilometrin tuntivauhdilla ja muodosti yhteyden lennonvalvontaan uudelleen.

”Kuinka sujuu?” lennonvalvonta kysyi.

”Kotkalla on siivet”, Armstrong sanoi.

Armstrong ohjasi kuumoduulin kääntymään niin, että rakettimoottori osoitti menosuuntaan. Hän poltti laskeutumismoottoria 28,5 sekunnin ajan jarruttaen Kotkaa niin, että kuun painovoima vetäisi sen alas 15 000 metrin päähän. Se oli sopiva korkeus kuun maaston tarkkailemiseen, kun virhemarginaali oli noin 6 000 metriä. Mike Collins seurasi tapahtumia Columbiasta noin sata kilometriä ylempää.

Tutkan mukaan Kotka oli laskeutumassa sivuun alkuperäisestä laskeutumispaikastaan, suhteellisen tasaisesta Rauhallisuuden merestä. Aldrinin katse oli liimautunut tietokoneen näyttöön. Moduuli kiisi eteenpäin ja Armstrong katseli alapuolella olevaa kuun rusehtavan harmaata pintaa, joka oli täynnä kraattereita, kumpuja, kukkuloita ja halkeamia. ”Tietokone ohjaa meitä sivuun alkuperäisestä kurssista”, Armstrong raportoi lennonvalvontaan. Hän tiesi laskeutumisalueen takaosan maaston olevan epätasaisempaa. Hauraalla kuumoduulilla olisi vaikeampaa laskeutua sinne.

Heidän kuulokkeissaan alkoi soida varoitusääni. Sekä Armstrong että Aldrin katsoivat tietokoneen näyttöä ja näkivät keltaisen varoitusvalon. ”Ohjelmahälytys”, Armstrong henkäisi. Kaksitoista-nolla-kaksi.”

Armstrong ja Aldrin katsoivat toisiaan. Kumpikaan ei ollut koskaan kuullut virhekoodista, eikä heillä ollut aikaa etsiä sitä aluksessa olevasta käyttöoppaasta.

Lennonvalvontahenkilöstön sydämet hyppäsivät kurkkuun. Virhekoodi tarkoitti tietokoneen olevan ylikuormittunut. Se sivuuttaisi automaattisesti kaikki toissijaiset tehtävät ja jatkaisi vain tärkeimpien tehtävien hoitamista. Se hallitsi siis työntömoottoreita ja navigointia edelleen normaalisti. Lennonvalvonta keskusteli asiasta ja teki päätöksen: ”Antakaa olla, me hoidamme sen. Okei?”

Varoitusääni hiljeni kuumoduulissa. Kaikki vaikutti selvältä. Kun Rauhallisuuden meri oli noin 420 kilometriä kuumoduulin alapuolella, he aloittivat polton uudelleen kahdeksan ja puolen minuutin ajaksi. Vauhti hiljeni 640 kilometriin tunnissa ja kuuhun oli matkaa enää 2 000 metriä.

Lennonvalvonta antoi laskeutumisluvan 900 metrin päässä kuun pinnasta. Varoitusääni alkoi soida jälleen ja tällä kertaa koodi oli 1202:n sijaan 1201.

”Jatkakaa laskeutumista”, lennonvalvonta vakuutteli.

Kuumoduulin tietokone valmistautui ohjaamaan aluksen laskeutumaan kraatterin rinteeseen. Armstrong arveli rinteen olevan jyrkkä, joten hän alkoi ohjata moduulia manuaalisesti ja hidasti laskeutumisnopeuden lähelle nollaa. Sitten hän kallisti moduulia eteenpäin ohjaten sen kraatterin reunan yli ja käänsi sen vasemmalle väistääkseen isoa kiveä. He leijuivat 150 metrin korkeudessa elotonta ja muinaista järvenpohjaa muistuttavan alueen päällä.

Kirkkaan harmaa kuun pinta oli entistä lähempänä, kun toinen 1202-virhe käynnistyi.

”Jatkakaa laskeutumista”, lennonvalvonta sanoi.

”Paljonko polttoainetta on jäljellä?” Armstrong kysyi.

”Kahdeksan prosenttia”, Aldrin vastasi. Minuutin kuluttua polttoaineen vähyydestä varoittava punainen valo syttyi. Aldrin luetteli ääneen asentoon sekä vajoamis- ja ajonopeuteen liittyviä lukemia metriä sekunnissa -tarkkuudella. ”Kahdeksantoista metriä, alas 0,7 metriä... 0,6 metriä eteenpäin... se on hyvä.”

He olivat saapuneet elämän ja kuoleman rajalle, sillä he eivät ehtisi enää keskeyttää laskeutumista ja käynnistää nousumoottoria ennen kuuta vasten murskaantumista. Aldrin jatkoi: ”Kaksitoista metriä, alas 0,7 metriä. Pölyä nousee... yhdeksän metriä.”

Kuun pintaan puhaltavat moottorit nostattivat pölyä, joka heikensi näkyvyyttä huomattavasti. Armstrong huomasi, että edessä oli lisää kiviä. Lennonvalvonta ilmoitti polttoaineen riittävän vielä 30 sekunniksi.

Armstrong kuitenkin ohjasi moduulia alas, eikä polttoaineella ollut enää vaikutusta. Jos moottori sammuisi, he tippuisivat maahan. Hän arveli kokoonpuristuvan laskeutumislaitteiston kestävän pudotuksen kahdestatoista metristä.

”Ajelehdimme vähän eteenpäin – se on hyvä”, Aldrin sanoi.

Sitten ohjauspaneelin syttyi sininen merkkivalo: Kosketus. He olivat koskettaneet kuun pintaa.

Aldrin huudahti: ”Kosketusvalo.”

”Sammutus”, Armstrong vastasi ja sammutti moottorin.

Kumpikaan heistä ei tuntenut laskeutumista, mutta he tiesivät moduulin pysähtyneen. Armstrong ja Aldrin virnistivät ja kättelivät toisiaan. ”Houston...”, Armstrong odotti pari sekuntia ja jatkoi sitten riemastuneena: ”Täällä Rauhallisuuden meren tukikohta. Kotka on laskeutunut.”

Hienojakoinen ja puuterimainen pinta

Sadan kilometrin korkeudessa kuun kiertoradalla ollut Mike Collins kuunteli Kotkasta tulevia lähetyksiä keskittyneenä. Ensimmäisen 1202-hälytyksen kuultuaan hän alkoi käydä välittömästi läpi tehtävälistaansa, mutta lennonvalvonta ehti antaa jatkokäskyn, ennen kuin hän löysi koodin selityksen. Hetkeä myöhemmin hän riemuitsi kuultuaan Armstrongin ”Kotka on laskeutunut” -ilmoituksen.

Useimpien astronauttien tavoin myös he olivat Houstonin alueella asuvia, naimisissa olevia perheenisiä. Jan Armstrong oli vetäytynyt makuuhuoneeseen laskeutumisen ajaksi ja jättänyt muut perheenjäsenet ja naapurit olohuoneeseen katsomaan tv-lähetystä. Sitten hänen poikansa Rick tuli huoneeseen ja istui lattialle. Astronautti ja naapuri Bill Anders liittyi heidän seuraansa ja auttoi Jania tulkitsemaan kuun karttaa. Kun hänen miehensä ohjasi kuumoduulin alas viimeiset sata metriä, Jan polvistui lattialle ja halasi poikaansa mutisten: ”Hyvä... hyvä... hyvä.”

Joan Aldrin oli omassa olohuoneessaan kyyneleet silmissä, eikä pystynyt katsomaan tv-ruutua. Kun Kotka laskeutui, hän romahti lattialle muiden taputtaessa villisti. Läheisellä kadulla Pat Collins istui kotinsa olohuoneen sohvalla ystäviensä ja perheenjäsentensä kanssa. Kosketusilmoituksen jälkeen Pat hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsoessaan, kuinka ikoninen ja normaalisti selväsanainen uutisankkuri Walter Cronkite riisui silmälasinsa ja henkäisi: ”Ihminen on laskeutunut kuuhun! Huh... jestas!”

Laskeutumisen jälkeen molemmat vaimot antoivat haastattelun etupihoillaan ja tarjosivat toimittajille omat versionsa ylpeyttä, jännittyneisyyttä ja onnellisuutta pursuavista puheista, joita kaikkien kokeneiden astronauttien vaimot olivat tottuneet pitämään. He kuitenkin tiesivät, ettei vaara ollut vielä ohi.
Kuussa Aldrin ja Armstrong kävivät ensi töikseen läpi simuloidun lähtölaskennan huomista laukaisua varten. He halusivat varmistaa, että laukaisun valmistelutoimenpiteet toimivat todellisen kuun pinnalla.

Aikataulun mukaan heidän olisi pitänyt syödä ja levätä neljän tunnin ajan. He eivät kuitenkaan olleet väsyneitä, vaan täynnä energiaa. He söivät nopeasti ja alkoivat valmistautua aluksen ulkopuoliseen toimintaan. He sulkivat huolellisesti puvut, kypärät, hanskat ja muut tarpeelliset liitokset. Yksikin huonosti kiinnitetty liitos johtaisi välittömään kuolemaan.

Puvuissa oli 25 kerrosta ja ne oli paineistettu 24,13 kilopascaliin. Ne olivat kookkaita ja melko jäykkiä. Läpinäkyvän kuplamaisen kypärän päällä oli ulkokypärä ja kullalla tummennettu visiiri, joka heijasti auringon sokaisevaa ja suoraa säteilyä. Selässään he kantoivat reppuja, jotka tarjosivat happea, viilentävää vettä ja sähköä neljän tunnin ajaksi. 81,6-kiloiset puvut painoivat kuun pinnalla vain 13,6 kiloa, mutta ahdas kuumoduuli hankaloitti liikkumista.

He vetivät jalkojensa juuressa olevan luukun auki kello 21.39 Houstonin aikaa. Armstrong meni niin matalalle kuin pystyi ja peruutti Aldrinin avulla hitaasti ulos neliön muotoisesta, 206-senttisestä luukusta. Hän tarttui kaiteisiin ja kapusi kuumoduulin vasempaan etujalkaan kiinnitettyjä yhdeksänpuolaisia tikapuita alas. Hän aktivoi Mylar-muovikalvoon kiedotun tv-kameran puolimatkassa. Aldrin käynnisti sen ja aloitti aavemaisen mustavalkokuvan lähettämisen maahan arvioilta 530 miljoonalle katsojalle. Se oli historian suurin tv-yleisö.

Neil Armstrong kurotti vasenta jalkaansa alas ja astui kuun pinnalle kello 21.56. ”Pieni askel ihmiselle, suuri harppaus ihmiskunnalle”, hän sanoi.

Hän seisoi tukevasti kuussa ja raportoi: ”Pinta on hienojakoinen ja puuterimainen, pystyn potkimaan sitä ilmaan jalallani. Se tarttuu saappaisiini kerroksittain kuin puuterimainen hiili.”

Hän hyppi paikallaan pari kertaa ja alkoi sitten kävellä. Kuun heikompaan painovoimaan totuttelu oli helppoa ja näkyvyys oli hyvä. Sokaiseva aurinko oli matalalla idässä ja kirkas maapallo hehkui yläpuolella. Hän sanoi, että valosta tuli mieleen yöllinen valonheittimillä valaistu urheilukenttä.
Buzz Aldrin laskeutui tikkaita alas ja liittyi hänen seuraansa kaksikymmentä minuuttia myöhemmin. ”Kauniit näkymät!” hän sanoi ja hypähti alas alimmalta puolalta.

Astronauttikaksikolla oli paljon tehtävää. He tutkivat kuumoduulin polttoainevuotojen ja muiden vaurioiden varalta, mutta eivät löytäneet mitään vikoja. He ottivat kuvia ja keräsivät muutamia kiviä ja maata. He asettivat tv-kameran jalustalle ja pystyttivät Amerikan lipun, jonka päässä oli teleskooppitanko pitämässä lippua ojennettuna.

Aldrin asensi kuuhun kuunjäristyksiä havaitsevan ja tietoja maahan lähettävän passiivisen seismometrin sekä paneeleja, jotka heijastivat maasta lähetettyjä lasersäteitä ja mittasivat maan ja kuun välisen etäisyyden tarkasti. Armstrong vieraili 60 metrin päässä olevalla kraatterilla ja poimi mukaan mielenkiintoisen näköisiä kiviä.

Ennen kuumoduuliin palaamista oli vielä yksi tehtävä. Aldrin veti hihastaan pienen valkoisen pussukan. Sen sisällä oli Apollo 1 -tilkku. Apollo 1 oli aiempi lento, jonka oli ollut tarkoitus kokeilla kuumoduulia. Lento ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Kaikki kolme astronauttia Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee menehtyivät aluksessa syttyneessä tulipalossa laukaisuharjoituksissa Kennedyn avaruuskeskuksessa 27. tammikuuta 1967. Pussissa oli myös silikonilevy, jolle oli nauhoitettu hyvän tahdon viestejä 73 maasta, neuvostoliittolaisia kosmonautteja Vladimir Komarovia ja Juri Gagarinia kunnioittavat mitalit ja pieni kultainen oliivipuunoksa rauhan merkkinä.

Salvat lukkiutuvat

He jättivät pussin kuupölyn keskelle ja kiipesivät takaisin kuumoduuliin kantaen mukanaan 22 kilon edestä kuukiviä ja kerrostunutta kuupölyä, joka näytti hiileltä ja tuoksui märältä tuhkalta. He lukitsivat luukun, paineistivat aluksen ja yrittivät viimein saada unta.

Aldrin huomasi levolle mennessään lattialla olevan pienen mustan muovinpalasen. Hän tutki katkaisijoiden riviä ja löysi rikkinäisen katkaisijan. Muovinpala oli peräisin katkaisijasta, joka johtaisi sähköä nousumoottoriin ennen käynnistämistä. Jos katkaisija ei olisi yhdistettynä alukseen – kuten se ei sillä hetkellä ollut – nousumoottori ei käynnistyisi.

Aldrin kertoi asiasta lennonvalvontaan, joka vastasi keksivänsä ratkaisun. Hän sanoi, että aluksessa on muovinen huopakynä, jolla katkaisijaa voisi painaa. Lennonvalvonta käski häntä odottamaan aamuun.

Astronauttikaksikko nukkui katkonaisesti miettiessään kuun pinnalta nousemista. 1587 kilopondin nousuvoiman oli pakko toimia tai muuten he jäisivät jumiin kuuhun ja kuolisivat hapen loputtua.

Sillä välin lennonvalvonta yritti selvittää 1201- ja 1202-virheiden syytä, sillä he pelkäsivät niiden toistuvan nousun aikana. Lopulta todennäköiseksi syyksi paljastui avaruustutka. Virheilmoitusten välttämiseksi tutka oli asetettava nousun ajaksi käsiohjaukseen eikä automaattiohjaukseen, jossa se oli ollut laskun aikana.

Astronautit heräsivät ja valmistelivat nousua koko aamun. He kävivät läpi tehtävälistoja ja varmistivat katkaisijoiden ja kytkinten olevan oikeassa asennossa. Heitä käskettiin laittamaan avaruustutka pois päältä. Sitten Aldrin painoi huopakynällään nousumoottorin katkaisijaa. Lennonvalvonta vahvisti hetken kuluttua virtapiirien olevan kunnossa.

Kello 12.37 lennonvalvonta ohjeisti Kotkaa: ”Saatte nousuluvan.”

”Selvä”, Aldrin vastasi. ”Olemme ensimmäisenä kiitoradalla.”

Sekä Armstrong että Aldrin alkoivat painella nappeja ja kääntää kytkimiä. Räjähdyspultit irrottivat nousuvaiheen kuumoduulin alaosassa olevasta laskeutumisvaiheesta ja moottori syttyi lennättäen pölyä joka suuntaan. Aldrin vilkaisi ikkunasta ulos ja ehti nähdä lipun kaatuvan maahan.

Nousu oli tasainen ja nopea, ja parin sekunnin kuluttua kuumoduuli kääntyi yli 45 asteen kulmaan ja alkoi liikkua vaakasuoraan. Moottori sammui seitsemän minuuttia nousun jälkeen. Se oli täyttänyt tehtävänsä ja nostanut Kotkan tarpeeksi kovaa niin ylös, että se pääsi irtautumaan kuun heikosta painovoimakentästä ja saavutti kiertoradan.

Yläpuolella ollut Collins erotti avaruuden pimeyden keskeltä pienen vilkkuvan valon. Hän oli odottanut kaksikon paluuta lähes vuorokauden yrittäen sivuuttaa kaikki asiat, jotka voisivat mennä pieleen. Hänellä oli muistikirja, jossa lueteltiin, millaiset vaihtoehdot hänellä on, jos tehtävä epäonnistuu. Hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi turvautua siihen.

Aiemmilla avaruuslennoilla telakoituminen oli onnistunut aina. Se vaati kuitenkin roimasti monimutkaisia ohjausliikkeitä ja täydellisesti ajoitettuja kiihdytys- ja jarrutuspolttoja. Neil Armstrong oli suorittanut ensimmäisen avaruudessa tehdyn telakoinnin edellisellä avaruuslennollaan vuonna 1966 ja harjoitellut sitä simulaattorissa lukemattomia kertoja. Seuraavan kolmen tunnin aikana sekä hän että Collins ohjasivat aluksiaan niin, että Kotka sai Columbian kiinni.

Asennot vaikuttivat olevan kohdallaan alusten lähestyessä toisiaan. Armstrong kytki kolme pientä lukitussalpaa päälle ja käänsi kytkintä vetääkseen kaksi alusta yhteen. Asento oli kuitenkin pielessä noin viidentoista asteen verran. Collinsin onnistui kääntää Columbia ympäri, linja suoristui ja pamaus ilmoitti salpojen menneen kiinni. Telakointi oli suoritettu onnistuneesti.

Kaksi tuntia kuumoduulin sammuttamisen ja sen hylkäämiseen valmistautumisen jälkeen Armstrong ja Aldrin riisuivat kypäränsä ja hanskansa ja ryömivät paineistetun tunnelin kautta komentomoduuliin. Kaikilla kolmella astronautilla oli leveä hymy huulillaan ja he kättelivät toisiaan.

He siirsivät kivilaatikot ja filmirullat Columbian kyytiin ja siivosivat pienellä imurilla sisälle kulkeutuneen kuupölyn. Sitten Collins käänsi paria kytkintä, jonka seurauksena Columbia irtautui Kotkasta. Kuumoduuli kiertäisi kuuta, kunnes sen kiertorata muuttuisi ja se putoaisi kuuhun.

Columbia katosi kuun pimeälle puolelle viimeisen kerran ja aloittaen 31. kierroksensa kuun ympäri. Miehistö poltti moottoria ja kiihdytti 3 600 kilometrin tuntivauhtiin, joka vapautti heidät kuun vetovoimasta. Matka kohti maata alkoi.

Uusi henki

Avaruusalus alkoi jälleen pyöriä akselinsa ympäri auringon lämmön jakaantumisen varmistamiseksi ja sen jälkeen kotimatka osoittautui melko yksitoikkoiseksi ja lähes rutiininomaiseksi.

Yhdeksäntenä lentopäivänä 24. heinäkuuta Apollo 11 -komentomoduuli syöksyi ylösalaisin ilmakehän läpi ja sen lämpökilpi hehkui oranssinkeltaisena. Komentomoduuli oli ainoa osa, joka oli jäänyt jäljelle massiivisesta 2,9 miljoonan kilon painoisesta kolmen kantoraketin ja kolmen moduulin rakennelmasta. Laskuvarjot menivät päälle ja alus laskeutui niiden varassa Tyyneen valtamereen noin 21 kilometrin päähän lentotukialus USS Hornetista.

Yksi helikopteri tiputti pelastuslautan ja kolme sukeltajaa veteen samalla, kun toisesta kopterista toimitettiin moduuliin kolme eristyspukua mahdollisten tartuntojen estämiseksi. Astronautit riisuivat avaruuspukunsa ja hyppäsivät lautan kyytiin, jossa heidät pestiin desinfiointiaineella. Sitten heidät nostettiin yksitellen kopteriin ja lennätettiin lentotukialuksella olevaan karanteenitilana toimivaan perävaunuun. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon tuli tervehtimään heitä henkilökohtaisesti ja päätti puheensa toiveikkaaseen lausahdukseen: ”Teidän tekonne ansiosta koko maailma on läheisempi kuin koskaan.”

Houstonissa lennonvalvontakeskukseen oli ahtautunut pari sataa hyppivää ja riemuitsevaa työntekijää katselemaan astronauttien saapumista lentotukialukselle. Ruudulla näkyi presidentti John F. Kennedyn inspiroiva lainaus toukokuulta 1961: ”Kansakuntamme pitäisi keskittyä viemään ihminen kuuhun ja turvallisesti takaisin kotiin ennen vuosikymmenen päättymistä.”

Astronautit lensivät Havaijin kautta Houstoniin, jossa he viettivät yli kaksi viikkoa karanteenissa. Karanteenin aikana lukuisiin hiiriin pistettiin kuupölyä mahdollisten kielteisten reaktioiden testaamiseksi. Yksikään hiiristä ei kuollut, eivätkä astronautit tai harvat heidän kanssaan tekemisissä olleet ihmiset sairastuneet, joten tartuntariskiä ei ollut. Heille annettiin lupa poistua keskuksesta ja palata perheidensä luo 10. elokuuta.

Kolme astronauttia aloittivat saavutuksensa juhlistamisen osallistumalla paraatiin New York Cityssä ja vierailemalla Yhdysvaltain kongressissa. Seuraavaksi he lähtivät vaimojensa kanssa hyvän tahdon kiertueelle, joka piti sisällään 24 maata.
Samaan aikaan Houstonissa insinöörit ja teknikot alkoivat valmistella kaikessa hiljaisuudessa seuraavaa Apollo 12 -lentoa, jonka oli määrä laskeutua kuuhun marraskuussa 1969.

Seuraavien kolmen ja puolen vuoden aikana NASA lähetti kuusi miehitettyä avaruusalusta kuuhun. Kaikki palasivat kotiin, vaikka Apollo 13 ei koskaan laskeutunut kuuhun. Apollo 13 -astronautit selvisivät hädin tuskin hengissä, kun happisäiliö räjähti ja vahingoitti huoltomoduulia vakavasti.

Avaruusjärjestön rahoitus näivettyi Apollo 11 -lennon jälkeen, kun avaruuslennoista tuli arkipäivää ja yleisön tuki loppui. NASA jatkoi kuitenkin mies- ja naisastronauttien lähettämistä avaruuteen. Neuvostoliitto teki samoin ja perusti ensimmäisen Saljut-avaruusaseman vuonna 1971, jota seurasi amerikkalaisten Skylab-asema vuonna 1973. Challengerin ja Columbian tragediat vuosina 1986 ja 2003 olivat kuitenkin ankaria muistutuksia avaruuslentojen vaarallisuudesta.

Yhdysvaltojen Venäjän ja kolme muun avaruusjärjestön yhteishanke kansainvälinen avaruusasema laukaistiin vuonna 1998. Vuonna 2011 Kiina laukaisi oman Tiangong-avaruusasemansa ja aloitti ihmisten lähettämisen avaruuteen Shenzhou-avaruusaluksellaan vuonna 2012.

Miehittämättömistä avaruuslennoista on tullut turvallisuutensa ja edullisuutensa vuoksi maapallon ulkopuolisten alueiden pääasiallinen tutkimustapa. Vuonna 1977 laukaistut Voyager 1- ja Voyager 2 -luotaimet tutkivat neljää isoa ulkoplaneettaa, eli Jupiteria, Saturnusta, Neptunusta ja Uranusta ja jatkoivat matkaansa niiden ohi. Voyager 1 siirtyi tähtienväliseen avaruuteen vuonna 2012 ja Voyager 2 marraskuussa 2018.

Tällä hetkellä NASA suunnittelee mahdollisesti muiden valtioiden kanssa toteutettavaa kuuta kiertävää avaruusasemaa, josta se lähettäisi miehitetyn lennon Marsiin 2030-luvulla. Useita kaupallisia avaruusohjelmia on myös laitettu alulle. Niistä lupaavin on SpaceX, joka on ilmoittanut omasta Marsin retkikunnastaan. Avaruusteollisuuden tulevaisuus näyttää valoisalta, mukaan lukien turismi, harvinaisten mineraalien kaivaminen ja muut potentiaalisesti kannattavat hankkeet.

Apollo-ohjelman jälkeen kiinnostus avaruusmatkailua kohtaan hiipui vuosikymmeniksi. Kukaan ei mennyt sinä aikana maan matalaa kiertorataa pidemmälle. Nyt avaruustutkimuksen uusi henki on kuitenkin syttynyt. ”Ihminen on aina mennyt sinne, minne on mahdollista mennä”, Apollo 11 -astronautti Mike Collins sanoi kongressille vuonna 1969. Niin kauan kuin edes jokin osa meistä säilyy inhimillisenä, jatkamme matkustamista.

Lue lisää:

13 kuun salaisuutta, joita tieteilijät yrittävät selvittää
Parhaat ilmaa puhdistavat kasvit NASAn mukaan
M
iksi ukonilmalla ei kannata tiskata?

Readers Digest Valitut Palat

Osallistu keskusteluun!